torstai 23. joulukuuta 2010

Rauhallista Joulua

kaikille lukijoille toivottaa Pilviharso

tiistai 21. joulukuuta 2010

Mikä joulu sieltä tulee?

Kylläpäs nyt taas pistää miettimään. Joulu nimittäin. Tulossa on siis toinen joulu Lapseni kuoleman jälkeen. Erilainen, ei-kutsuva. Mutta toisaalta...

Jokin katkesi jo viime jouluksi ja hyvää oli se, että hävisi pienikin joulustressi (minun mittakaavassani). En (valitettavasti) ole askarteleva sisustaja, vaikka teidän kaikkien ihania blogeja huokaillen ihailen. Minun joulussani oli kuitenkin tiettyjä koristeperinteitä, joita bruukkasin noudattaa. Viime jouluna en sitä joulukuusta meinannut jaksaa koristella, valoköynnöksistä puhumattakaan.

Nyt tämä kulinaristi huomaa taistelevani ruuan kanssa. Jopa kahdeksi juhannukseksi olen valmistanut sekä perinteistä että uutta kokeiltavaa, mutta nyt on tulossa toinen joulu ruoka/leivonnaisMINIMEILLÄ. Sitä nimenomaan jäin nyt aprikoimaan.

Minkä verran kyseessä on perinteisestä perheen juhlasta, siitä kun kaikenikäiset lapset tulevat äidin luo syömään niitä tosi perinteisiä ruokia? Eli yksi oleellinen on poissa - se vaikuttaa.

Mitä vaikuttaa se, ettei lähisuvussa ole enää pienokaisia? Ehdottomasti ihaninta joulua vietetään pikkulapsiperheissä, oli siinä sitten lapsen, äidin tai mummon roolissa. Perheessämme on oikeastaan enää yksi vakinuori, joka hänkään ei joulupukkia enää pelkää. Ei taida nähdä tonttujakaan, ateisti kun on. Jokin taika on poissa.

Entä sitten tämä normaali keski-ikäistyminen? Minulle on tänä vuonna tullut Maku-lehti (kiitos hyvän lehtimyyjän), jonka joulunumeron olin lukematta heittänyt lehtipinoon. Nyt napostelin hyvää Mustaleimajuustoleipää, selasin, luin ja melken huokailin reseptien perään. Vaikka kuinka paljon uutta kokeiltavaa - vaan en taida viitsiä... Tunnistin siinä äitini, joka suorastaan "heittäytyi" osaamattomaksi, minä taas kokeilin silloin kaikkea uutta ja loinkin niitä uusia perinteitä. Työnjakomme oli kätevä, kun äiti teki juuri ne vanhat hyvät. Näköpiirissä ei ole ruuanlaittamisen manttelinperijää, lähtenyt Lapseni olisi ollut. Itse en viitsi enää, en jaksa enää. Olenko väsynyt vain ikäni 50 vee mukaan vai onko elämä väsyttänyt minut (tilapäisesti?) ennen aikojaan?

Entä tämä herkuttelusyyllisyyskysymys? Kukaan meistä ei voi välttyä siltä tiedolta, että tammikuun alussa olemme lihottaneet itsemme "tinttaruualla" ja makeilla herkuilla niin, että laihikselle vaan, tavalla tai toisella. Parempi kun ei leivo mitään, niin ei tule syötyä. Noh, TalonMies ja Nuori huolehtivat kyllä kauriin katseillaan, että herkkujakin pöytään ilmestyy. Rakkaudesta siis. Mutta voin vannoa, että makeita rasvaherkkuja olisi tuplaten, jos en ajattelisi terveellisyys/lihomisnäkökulmaani eli faktaa.

Edes joulukortteja en yksinkertaisesti JAKSANUT lähettää. Viime jouluna jopa askartelin ne ja lähetin ikäänkuin tervehdyksenä kaikille: olen vielä elossa ja taidan jäädäkin henkiin! Nyt olen tehnyt niin paljon töitä (mieluisia joka tapauksessa), että virtaa ei vain ollut enemmän. Jolleivat ihmiset usko, että olen elossa edelleen, niin tulkoot katsomaan. Kortteja ainakin sataa tänne kiitettävästi. Kiitos.

Tänä vuonna olen korttien sijaan keskittynyt tiettyihin tervehdyskäynteihin tai -puheluihin. Sekin toki vie aikaa, mutta olen ajatellut, että silti mieluummin vilahdus minusta elävänä tonttuna kuin vain kortti. Kummilapset, heidän perheensä, tietyt vanhukset (kun omat ovat veks), yksinäiset ystävät - onhan heitä.

Niin ja lahjat! Viime jouluna vielä epätoivoisesti hommasin lähipiirille lahjoja. Nyt on sopimus, ettei sitten lahjoja. Taidan silti pyjaman saada TalonMieheltä, mutta detvardetdå. Itse en ole ostanut vasta kuin nämä kummilasten paketit, eiköhän sitä ehdi.

Mikä on siis se joulu, joka nyt on tulossa? En tiedä. Olen edelleen hämilläni. Edelleen ikävöin Lastani, häntä joka lähti jo Kotiin. Edelleen olen onnellinen niistä lapsista, jotka edelleen tulevat tänne elävinä ihmisinä, edes pienen hetken ovat tässä lellittäviniä. Uusi ja mielestäni oikein ihana uusi poikkeus on se, että meitä on pyydetty aattoiltapäivänä naapuriin glögille. Ilmeisesti maineeni perinteisen joulun rikkojana on huomattu jo kylillä.

Jos itse saisin joulupukilta toivoa jotakin, niin yksi sisustaja-somistaja-koristelija ennen aattoa olisi meille oikein oivallinen lahja. Mutta pärjään ilmankin, älkää hätäilkö. Kyllä täällä ihan siistiä alkaa olla ja kynttilöitä poltellaan.

Hyviä joulunvalmistelupäiviä reippaille tontuille ja vähän väsyneimmellikin!

perjantai 17. joulukuuta 2010

Joosuan rukous

Tässä yksi pala mielimusiikkiani, jonka olen tänne ennenkin linkittänyt. Sain nyt käsiini aramean kielen suomennoksen, joka tekee tästä Isä Meidän -rukouksesta vieläkin vaikuttavamman.

Abwoon D'Bashmaya, olkaa hyvät.

Isä-Äiti, Elämän Henkäys, Soinnun Lähde, Sanaton Toiminta, Kosmoksen Luoja!
Anna valosi loistaa sisällämme, välillämme ja ulkopuolellamme, jotta voisimme käyttää sitä hyödyllisesti.
Auta meitä kulkemaan polkuamme hengittäen vain Sinusta säteilevää tunnetta.
Salli Itsemme kulkea samaa tahtia Sinun kanssasi, jotta kulkisimme kuin Kuninkaat ja Kuningattaret kaikkien luotujen kanssa.
Anna meidän tuntea Maan sielu sisimmässämme, sillä siten tulemme tuntemaan kaikessa olevan Viisauden.
Älä salli maallisten asioiden ulkomuodon ja pinnallisuuden pettää meitä, vaan vapauta meidät kaikesta siitä, mikä estää kasvuamme.
Älä anna meidän vaipua unohdukseen, että Sinä olet maailman Voima ja Kunnia, alati uudistuva Laulu, joka kaunistaa kaiken.
Olkoon Sinun rakkautesi siellä, missä toimintamme syntyy. Näin olkoon!

Aamen

tiistai 14. joulukuuta 2010

Taas yksi sureva perhe

Surua suvussamme jälleen. Kutakuinkin ikäiseni nainen kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen viikonloppuna. Kaipaamaan jäi lesken lisäksi nuoria lapsia ja vanhuksia. Voivoi. Mitä tähän muuta voi sanoa. Aina voi olla se viimeinen tapaaminen...

TalonMies lähti työmatkalle Portugaliin. Kovasti kyselin (taas) tuntemuksiaan, väsyttääkö, ahdistaako, onko mahdollisesti puristavaa tunnetta missään. Ei ollut ja jos olisi veisin väkisin lääkäriin. Siltikään meille ei ole tätä kestotodistusta, jotta kauanko täällä ollaan, viiskyt vai sata vee vai paljon vähemmän.

Lääkkeeksi ei auta muu kuin Elää eikä yhtään jumettaa. Täysillä, joohan?!

perjantai 10. joulukuuta 2010

Perjantai toimistossa

Kun on aamuseitsemästä istunut tässä toimistossa (poislukien tunnin lumityöt - huom. vain 1/4 pihasta - ja ruokailun) ja tehnyt (rästi)töitä ahkerasti, niin onko suomaisten sananlaskujen mukaan laiska vai ahkera? Siis: " Laiska töitään luettelee" vs. "Ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton"? Jälkimmäinen ei taida olla sananlasku, vaan laulu, jota äitini huumorimielessä ja samalla ärsyttävyyteen asti lauleskeli lohduttoman pitkällä porkkanamaalla. Sisällä kotona tietenkin piti "viedä mennessään ja tuoda tullessaan". Sitä neuvoa on tässä kaksikerroksisessa talossa joutunut toden totta noudattamaan. Portaat ovat muuten oivallinen muistipaikka, menevät ja tulevat, siitä ne vain hoituvat pois.

Joulu. Ei ole minun juttuni, boikottini jatkuu. Viime joulusta meni maku, pois lähtenyt Lapsi ei enää ollut mukana ja lapsenlapsia ei ole. En taatusti valmistele joulua muutoin kuin minimeillä. Olen jopa ajatellut, etten tänä vuonna lähetä ainuttakaan joulukorttia. En vaan jaksa sitä nyt. Silitän mieluummin ne pyykit, jotka odottavat tai teen oman työni tiettyjä kehitysjuttuja. Tai sitten tartun johonkin jo lainaamiini kirjoihin.

Olin Exän kanssa lopettamassa Lapsen perikunnan tilejä, kun pankin ei-tuttu virkailija lopuksi katsoi meitä ja kysyi, kuinka te olette jaksaneet. Siitä virisi keskustelu, jonka päätteeksi sanoimme hänelle lämpimät kiitokset kysymyksestä, uskalluksesta tulla papereiden ja numeroiden takaa lähelle, olemaan ihminen ihmiselle. Jäimme pankin ulkopuolelle hetkeksi miettimään. Usein empaattiseksi luulemamme ihminen tai jopa ystävä on kääntänyt meille selkänsä julmasti tai avuttomasti ja aivan vieras yhtäkkiä osaa olla siinä ihan kuin olisimme tavallisia ihmisiä. Sillä vaikka meille on tapahtunut se, mitä kaikki vanhemmat tässä maailmassa eniten kammoavat, niin silti me olemme vielä edelleen ihmisiä, jopa paljolti samoja kuin ennen, vaikka uudella tiellä.

Kävellessäni autolle tunsin tietyistä syistä onnellisuutta, eihän juuri nyt ollut kenestäkään akuuttia hätää. Oivalsin terävästi, että tämän onnellisemmaksi en voi tulla koskaan, sillä kainalossani kannan kuitenkin suurta surua ja ikävää, jota ei aika ei tule poistamaan, monin tavoin lieventämään ehkä.

Hyvää viikonvaihdetta!

torstai 2. joulukuuta 2010

Kähöraakkuiselle inkiväärijuomaa ja Jenni Vartiaista

Nyt tuli minustakin (ja koko perheestä) lämpimän inkiväärijuoman fanittaja! Olen menettänyt ääneni kähöraakkuiseksi, josko siksikään, jo kolmeksi vuorokaudeksi. Räkä täyttää pään ja kurkun enkä tiedä, onko mukana kuumetta vai tukkoa vaan. Ystävä luetteli minulle inkiväärijuoman ainesosia puhelimessa, niinpä ilahduin suuresti huomatessani jääkaapissa inkiväärin palasen. Sen pilkoin kattilaan yhdessä kolmen kanelitangon (yhtä oli jo käytetty), kokonaisten neilikoiden ja korianterin siementen kanssa. Litra kuuma vettä päälle ja varttitunti hiljaista kiehuttelua. Sitten siivilöin juoman meidän kolmen isoihin mukeihin, kuumaa vettä vielä lantringiksi muki täyteen. Makean kirpeä loppusilaus tuli tuoreella sitruunan mehulla sekä hunajalla. Herraisä, että oli hyvää! Siinä on sellainen glögi, joka ei terästystä ja potkua kaipaa, ihan on sitä itteään.

Muuten on ollut "ihan hyvää" aikaa. Olen innostunut uusista (työ)jutuista, ideoita pyörii, luettavaa on. Toisaalta olen myös saanut kertoa toiselle puolelle lähteneen Lapseni tarinaa sinne sun tänne eikä sen asian jakamisen tarvetta varmaan ymmärrä moni. Surevat kyllä. Saman asian osittainenkin kertominen tuo yllättäviä kommentteja ja oivalluksia uusilta ihmisiltä. Hänen, rakkaan, kuolemasta tulee nyt joulukuussa 1 v 9 kk - toisaalta niin paljon ja toisaalta niin vähän. Etenkin jos katsoo, että eläisin vielä kovin vanhaksi eikä nähdä kuin vasta sitten. Ikävää on kannettava omaan hamaan loppuun asti.

Kuten Junikalle, myös minulle tämä kappale on erityinen: Missä muruseni on...

torstai 18. marraskuuta 2010

Ikävän nyt kerron teille

Ei täällä mikään Mirri ole sairastunut (muistattehan sen lastenlaulun?), kunhan taas vähän vaikeroin.

Milloinkohan minulla olisi aikaa tehdä tälle blogille se, mitä olen pitkään aikonut...? Karsia ja/tai sulkea, laittaa toisiin kuosiin, uusia, tehdä jotakin ihan toisin kuin ennen. En haluaisi olla pelkkä sureva äiti, mutta huomaan tänne niin usein parkuvani olotilaa. Vaan kun näin se vaan menee.

Just äsken olin puhelimessa edesmenneen Lapseni mummon kanssa. Hänkin sanoi, ettei tähän totu, ei sitten millään. Minulla sentään on arki ja työ, joka imee mukaansa, mutta hänellä on aikaa ajatella. Kukaan meistä läheisistä ei mahda ikävälle yhtään mitään. Moni asia on jo muistoissa, mutta ikävä on tässä, aina yhtä pelkistettynä ja sillä nimellä. Etenkin näinä päivinä, kun lähtenyt olisi täyttänyt taas uusia vuosia. Vaan ei täytä enää.

En nykyään ehdi edes kunnolla lukemaan teidän kamujen blogeja, saati sitten kommentoimaan. Pikkukiire on toisaalta hyvä merkki: töitä on. Jokunen pikkujoulu ja meditaatioilta tupsahtelee myös ennen joulua - niillä pärjää pitkään. Ei täällä hengen hättää.

Ikävä vaan...

lauantai 6. marraskuuta 2010

Ruokajuhlat ja ajan pohdintaa

Viime vuonna pyhäinpäivänä... ihan kamalaa, tuskallista. Onneksi, onneksi, onneksi elämä vie eteenpäin. Eteenpäin kuoleman tapahtumasta, lähemmäs kohtaamista. Linda Olsson kirjassaan Sonaatti Miriamille sanoo sen kertojansa kautta näin:

"Nyt tuntuu kuin pikemminkin muistaisin tuskani kuin kokisin sen. Muistan kivun, jota tunsin muistojen pyyhkäistessä ylitseni, kun istuin siinä terassilla. Nyt minulla on vain omien tunteitteni muistoja, ei enää alkuperäisiä tunteita. Sinä päivänä tunteet olivat vielä eläviä, kipu todellinen. Kun nyt muistelen sitä, näen selvästi jokaisen yksityiskohdan, mutta en enää ole siinä sisällä. Oma kipuni on kalkittu ikiajoiksi. Kannan sitä mukanani mutta se ei enää ole elävää."

sekä:

"Saattaa olla, että ihmisen täytyy elää kokonainen vuosi alkaakseen ymmärtää, ettei elämä enää koskaan palaudu ennalleen mutta silti se voi jatkua."

Koko eilisen päivän vietin keittiössä ja valmistin neljän ruokalajin päivällisen kymmenelle hengelle. Illalla ihanat, eläväiset ja eri-ikäiset ystävät tulivat ja nauttivat ne kanssani. Minäkin nautin siitä, että pystyn taas tähän, iloiseen ja huolettomaan hetkeen menemiseen.

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Värejä vai harmaata?

Porukassa oli puhetta väreistä. Joskus valitsen tietyn värin siksi, että tuntuu siltä. Joskus taas värini on sen vuoksi, että tarvitsen sitä. Joskus jokin väri jää paitsioon, koska en voi pitää sitä.

Kun suru oli mustimmillaan, en havainnut, mitä laitoin päälleni. Kun järjestelin Lapseni hautajaisia järjestelin ja huomasin vasta jälkikäteen, että olin kulkenut oransseissa - minulle niin tyypillisissä väreissäni . Shokkivaiheen jälkeen havahduin asialle, enkä voinut sietää kirkkaita värejä, halusin kadota massaan. Mustassa kulkeminen tuntui luontevimmalta, sillä siitä ei suru muuksi muut. Kaipasin surunappia ja -harsoja, joilla olisin voinut ilmaista toisille, että nyt koskee ja lujaa, vain rohkeimmille on tilaa.

Vuosi sitten olin ihan harmaalla linjalla. Olin ystävän kanssa maaseutumarkkinoilla, jossa ostin muutaman vesivärityön. Kaikki ne kuvasivat huhtikuun harmaata aikaa, kun ei ole vielä kevät eikä enää talvi, sumua vain.

Tänä syksynä olen maalannut (siis minä ite!) paljon omilla tutuilla väreilläni. Eräs surutietään kulkeva ystäväni sanoi, että hän ei voi noin tehdä, ei ottaa käyttöön entisiä värejään. Minä mietin ja huomasin, että ei niin, että palaan entiseen väriini, vaan niin että TARVITSEN perusvärjejäni, jotta eheydyn ja voimaannun. Olen huomannut, että silloin tällöin olen ostanut jonkin terävän punaisen - kengät tai laukun - ihan vain voimakseni. Jo se, että kaipaan itseäni ja värejäni, on paljon.

Onnekseni syksyn ulkoinen harmaus sinällään ei ole minua koskaan ahdistanut. Minun vuoteni on aina alkanut syksystä kuin koululaisen, uutta toimintaa ja tekemistä jälleen kerran. Koko viikonlopun on ollut tuhnusää, mutta oman jaksamiseni määrittää kuitenkin sisäinen elämä ja vointini siinä.

Sisäisesti värikkään syksyn jatkoa ja voimia lukijoille!

perjantai 22. lokakuuta 2010

Kultaiset kyyneleet

Juuri nyt minä olen siellä missä kaikkein mieluiten
haluan olla.
Nainen joka nukkuu sängyssäni on se jonka kanssa
mieluiten nukun.
Tämä voileipä on parempi kuin kaikki muut voileivät.
Ruoho kalterien tällä puolella on vihreämpää
kuin toisella puolella.
Tämä kesä on kauniimpi kuin kaikki lapsuuden kesät.
Ne sairaudet joita poden sopivat minulle paremmin kuin
kaikki muut sairaudet.
Kaipuuni on suurempi kuin mikään muu kohdalleni sattunut.
Kasvojani peilissä en vaihtaisi kaikkiin
maailman peileihin.

- Claes Andersson -

Hiljaiseloni blogistaniassa ei ole johtunut haavasta, vaan elämän imusta. Koen nyt voimakkaasti asioita, ilmiöitä, ihmisiä. Kuljen etukenossa syksytuulessa, haukkaan happea mielelläni. Minulla on ideoita, jotka saavat Olla, kellua ja odotella, josko jokin niistä lähtee kulkemaan luonnostaan. Luulin, että eämässäni on alkanut kaunis, tavoiteltava loppuliuku, mutta nyt tuntuu oikeastaan nousulta.

Kesken vimmaisen maalauksen alan itkeä. Kun itken, huomaan lisääväni kuvaan kultaisia piskuja, kuin kyyneleitä. En pelkää mitään värejä, sen tiedän nyt.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Haava

Mä en toivu taistelusta
Tämä kipu ei karkaa pois
Mä en turru tähän tuskaan
joka muutti minuun asumaan

Sä voit kitkee rikkaruohot
Sä voit riisuu haarniskan
Mut mä valvon vartiossa
kunnes taisto taukoaa

Sä näit tämän haavan
ja sanoit: aika parantaa
Sä näitkö voimattomuuden
joka katseestani kohoaa?

Mä en pyydä paljon mitään
Mä en laadi laskelmii
Sä voit pitää valtakunnan
jos annat ilon takaisin

Sä näit tämän haavan
ja sanoit: aika parantaa
Sä näitkö voimattomuuden
joka katseestani kohoaa?

Jotain kuihtuu, jotain kuolee
Jotain syntyy uudestaan
Sodan jälkeen sankaritkin
hiljaa nuolee haavojaan

-- Aki Sirkesalo --

Löysin tänä aamuna taas itseni netistä etsimässä Lastani. Oliko hän, muistetaanko hänet, puhuttiinko hänestä, löytääkö google? Ei tietenkään mitään uutta. Mutta siihen, mitä löydän jälleen, jään olemaan. Tähän tuskaan, kipuun, joka ei enää revi, mutta jossa hengitän pienin henkäyksin, tunnen sen todeksi. Elän haavassa, tyydynkin siihen, että minulla on tämä kipu. Yhä uudelleen minun on kelattava sitä, että sinä todella olit täällä, rakas rakas Lapseni.

En jää tähän, vaan kohta kuivaan kyyneleet ja jatkan elämääni. Tämä on hetki, jossa suru on kuitenkin niin totta ja kaipaus loppuiän kestävää.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Alkoholi, läpsy jalka ja kuningasrapu

Alkoholi on tunnetusti Se Paha Asia. Mutta mitäs sanotte tästä?:

Kaverini, keski-ikäinen kuten minäkin, oireili toista jalkaana. Jalka oli lakannut toimimasta normaalisti, oli sellainen mukana kuljetettava "läpsy". Neurologi tutki yhden jos toisen kerran, vähän jumppaa ja muuta - ei mitään apua. Vaiva jatkui useita kuukausia.

Tuli kesäbileet ja kaverini otti muutaman konjakin liikaa. Kotimatkalla hän kompastui läpsynsä kanssa johonkin turpeeseen ja kaatui. Kamalaa, ajatteli hän ja hiiviskeli kotiin vähin äänin. Aamulla oli ihmetys suuri, kun läpsy jalka olikin entisellään, toimi niinkuin pitääkin, parani!

Jotta tässä yksi esimerkki alkoholin parantavista vaikutuksista, vaikkei sitä nyt ulkoisesti kääreenä käytettykään.

Juolahti tämä mieleeni, kun edessäni on lasillinen punaviiniä (ei tosin parasta mahdollista) ja odotan armasta TalonMiestä Suomen ja Norjan Lapista palaavaksi. Voi olla, että mukana tulee kammottan isoja ravun jalkoja, ainakin yhden kännykkäkuvan kokonaisesta hirviöstä sain jo nähtäväksi. Nimeltään siis kuningasrapu, kts. alla.

Hyvää perjantai-iltaa kaikille odottelijoille! Ja alkoholia vain lääkkeeksi!

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Kiirettä ja kummallista

Olen ollut hyvällä tavalla kiireinen. Syksy on imenyt mukaansa, työelämä on maistunut paremmalle kuin pitkiin aikoihin. Paljon uutta, kivaa, antoisaa - mutta myös hieman uuvuttavaa. Ei ole paljon palautumishetkiä tai jos on, nekin hujahtavat.

Eli nyt taas aika kulkee. Ei ole kaukana se, kun yksi tunti oli kolme tuntia. Surussa, siinä syvässä vaiheessa.

Suru on minulle niin luonnollinen osa itseäni, että hätkähdän välillä muiden hätkähdystä. Joskus jopa ärsyttää se, että joukossa saan puhua elävistä lapsista kaikin mokomin, mutta jos sanon yhdenkin lauseen, Hänestä joka lähti, seuraa vaivaantunut hiljaisuus. Ei tietenkään joka paikassa, mutta yllättävän monessa.

Tunteeni tähän ilmiöön on nyt enemmän kiukutus kuin voi-minua-raukkaa. Ehkä siinä olen päässyt eteenpäin.

Mutta miksi ihmeessä kuollut Lapseni pitäisi olla tabu!? Hänellä varsin oli hyviä juttuja ja tokaisuja, suuria elämänviisauksia - kohelluksista puhumattakaan.

Ehkä tässä toisten on vain opittava minun kanssa elämään. Tiedän, että ne toiset ihmiset ajattelevat, että kuolema pitää käsitellä pois ja mitä vähemmän kuolleesta sureva mainitsee, sitä paremmin tämä on siitä "selvinnyt". Muka. Että puhutaan vaan iloisista asioista, niin kuolemaa ei ole. Vaan kun on, silloin kun Lapsi on toisella puolella - tässä en anna periksi!

Tämä ei tällä kertaa ollut valitusvirsi, vaan voimakas puolustus lapsensa menettäneiden äitien elämän jatkumisen puolesta! Kaikki lapsemme ovat meidän lapsiamme, joista saamme puhua!

Ps. Rakkaus ei kuole -osastolla kaikki hyvin: Tapaamme edelleen erilaisissa kohdissa, äidin mieltä ja sydäntä lämmittää...

lauantai 11. syyskuuta 2010

Satuja ja tarinoita

Lapseni kuoleman jälkeen olen omassa elämässäni (en siis blogissani) ollut kutakuinkin avoin, tilanteesta riippuen. Kertonut kyselijöille asian niinkuin se on mennyt, tunteineen kaikkineen. Nyt kuulin kyliltä tarinaa Lapsestani, hänen kuolemastaan ja minusta. Olen tyrmistynyt, sillä jutun lähettäjä, jonka kanssa olen kasvokkain keskustellut, on vääntänyt kertomaani oman mielensä mukaan.

Tyrmistynyt ja pettynyt. Pettynyt ihmiseen. Keskustelumme ei ollut luottamuksellinen, mutta tarinanvienti eteenpäin täysin vääristelty.

Vaikka tiedänhän minä, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta. On vain totuushippusia, josta jokainen valitsemme omat mieluiset. Siis se, mitä minä olen kertonut, on kuuntelijalle ollut häläpätihämmää, hän valitsi toiset hippuset, ne mitä itse tahtoi tulkita.

Mitä tästä opin? Tietynlaista pelkäämätöntä avoimuutta en aio hylätä, sillä se on osa minua ja olen siitä ylpeä. Nostan siis pääni pystyyn ja jatkan jälleen omaa elämääni.

Eniten olen nyt kuitenkin miettinyt ihmisten kriisitarinoita, joita on levitetty eteeni. Niitä kuunneltuani voin tänään sanoa, että voin itse melko hyvin ja olen onnellinen. Niin monta rakasta minulla on tässä ihan lähellä tai ajatusmatkan päässä. Suru ja kaipaus eivät enää ole painava viitta, vaan kevyempi kantaa. Kuljetan ikävääni alati ja sen hyväksyn. Itken edelleen, kun on aika, mutten onneksi kauan. Rakastan poismennyttä Lastani niin että viiltää välillä, mutta rakastan myös omaa elämääni, jota tahdon katsoa jo eteenpäin.

Näen edessäni mieluisia tehtäviä ja arkea. En tavoittele kuuta taivaalta eikä minun tarvitse muuksi muuttua. Riittää kun elän tämän elämäni niin hyvin kuin osaan. Huhumyllyjen jauhajat eläkööt omansa.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Dyly homma

Plunssa, niinkuin pikkumies joskus sanoi. Ihan on kuumetta jo toista päivää. Korvat humisee tukkoaan ja katsoin haikeana ulos raikkaaseen syysilmaan. Olisi ihana mennä vastatuuleen ja saada posket punaiseksi terveemmällä tavalla kuin tämä.

Nyt buranan voimalla tein muutaman toimistotyön ja tämä tervehdys vielä kaupan päälle. Meillä piti olla ihan toisenlainen viikonloppu, mutta nyt peruttiin yhtä sun toista ilonpitoa. TalonMieskin on nuhainen ja väsynyt, kun on joutunut venymään projektityössään merkillisiin työaikoihin.

Eilen katsoin taas Echart Tollen Findhornin retriitin dvdtä. Huomasin nukahtaneeni kesken kaiken. Jäi nyt erityisesti mieleen Tämä Hetki, joka on se tärkein. Mikähän tämän hetkeni merkitys nyt on, kun joudun köllöttelemään sohvan uumenissa? En mielestäni ole ollut mitenkään erityisen stressaantunut ja kiireinen, jotta sen vuoksi joutuisin nyt olemaan aloillani. Flunssia vain välillä tulee, pikku sairaushan se on monen muun rinnalla.

Ai niin. Yksi tosi hyvä kirja menossa: Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys. Muutakin olen rohminut, mutta jotakin jättänyt kesken. Esim. Kamila Sahmsien Poltetut varjot ja Tahmina Anamin Kulta-aika eivät vain vieneet mennessään. Ehkä luin niitä niin pieninä paloina, että into laantui.

Sohva kutsuu... Hyvään viikonvaihdetta teille!

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Suruvanteita ja keijujen ihmeitä?

Lääkärin(kin) mukaan "hieman on kertynyt tuohon vatsalle ylimääräistä". Joo, ne kesäruuat ja -juomat, suvun perintö (naiset samanmallisia), verensokerin häiriöt - ja noin 10 muuta selvää selitystä. Teen mielikuvaharjoituksen ystävän ohjauksella: Ympärilläni lällättää musta ilkiö, tikku-ukko, pikkupiru: "Olet niinkuin sukusi naiset, et varmasti laihdu, lällällää!" Yhtäkkiä tulee itku, vahva tunne: Olen kerännyt suruni suojavanteeksi ympärilleni, antakaa minun olla rauhassa, haluan eristäytyä muusta maailmasta, joka ei ymmärrä minua. Nyt pienennän ilkkujan muurahaisen kokoiseksi ja imuroin sen keskuspölynimuriin. Samassa ympärilleni saapuu keijujen parvi, joka spiraalina kierii ympärillä toteuttaen toiveeni ja hyvän olon tavoitteeni: Muutun sellaiseksi, joka todellisuudessa olen. En ole laiha enkä lihava, olen sopiva ja tavoiteoloni ja -kiloni on ihan kohta tässä.

Seuraavana aamuna tulee ihan muulta ystävältä tekstiviestiketjukirje: "Toivo jotakin... sano se ääneen... taivaan keijut tulevat luoksesi ja antavat sinun toteuttaa toiveesi..."

Näin on keijujen tukema muutoskuuri alkanut.

perjantai 20. elokuuta 2010

Chiliä hillitysti

Koska elämässä on paljon iloa ja jopa huomaan sen, välillä vähän kevyempi linkki tässä!

torstai 19. elokuuta 2010

Hämmästelyä ja rakkautta

Taas pakko kirjoittaa tästä. Ei sillä, etten erilaisia ihmisiä ymmärtäisi. Ei sillä, että he minua tällä enää loukkaisivat, ainakaan pitkään. Mutta, jokin tässä ei vain lakkaa hämmästyttämästä minua. Enkä ole tälle immuuni - vaikka niin jo haluaisin. Viime aikaisissa lukuisissa tapaamisissa merkille pantavia suhtautumisia minuun:

  • Yleisin: Ei puhuta tästä (Lapseni kuolemasta) mitään. Jos yritän antaa "köyttä", että kyllä tästä tabusta voi puhua, kun muistakin kuolemista kerran puhutaan, siihen ei vaan tartuta. Lapseni kuolema puheenaiheena on mahdoton, edes kahden kesken minun kanssani. Mieluummin puhutaan häläpätihämmästä tai ollaan hiljaa.
  • "Ahaa, no eihän tuo kauhean paha juttu ole", on eräs kommentti. Menen hetkeksi mykäksi ja sanon sitten, että kyllä se minulle, äidille, on. "Voisihan elämässä mennä huonomminkin", saan vastaukseksi. Siihen minulla ei ole enää mitään sanomista, sillä tottahan sitä aina voi huonommin mennä... Olen aikani hiljaa ja vaihdan itse jonkin ajan kuluttua puheenaihetta häläpätihämmän puolelle.
Mielen päälle nämä jäävät, vähättelyksi koen. Muistelen, miten ihmiset ovat tavanneet lesken ekoja kertoja ja kuinka lämpimästi häntä halattiin. Tai jos jonkun vanhemmat ovat kuolleet. Tässä, maailman suurimmassa menetyksessä, täytyy olla vahvaakin vahvempi - ja yksin. Tätä on siedettävä loppuelämä, näin se vaan on. Minä olen se, jonka on ymmärrettävä heitä toisia.

Yksinäisyyden tunne on ehkä se määräävin näiden jälkeen. Luojalle kiitos, minulla on Luoja ja aika ihme epeli onkin. Onneksi Jumalani ei ole rankaiseva, helvettiin lapsiaan laittava tai tiettyjä riittejä tai tapoja arvostava, tuomitseva hirmuhallitsija. Onneksi oma Jumalani on valo ja rakkaus, joka hyväksyy minutkin, vajavaisen äidin, joka on tehnyt parhaansa jo Lapseni eläessä sekä sen jälkeen. Ja rakastanut niin maksimaalisesti kuin suinkin.

Nyt jos koskaan on syytä rakastaa itseään tai maljat tyhjenevät. Muistaa, että kaikki ei ole tässä, vaan että elämä on teatteri, jossa minulla on nyt tällainen eriskummallinen rooli.

Ja hyväähän tänne kuuluu: Läheisillä uusia aktiviteetteja ja elinvoimaa. Juhlia on ollut ja hyvää ruokaa. Rakkaita ystäviä.

Painopiste kaikesta huolimatta on rakkaudessa.

torstai 12. elokuuta 2010

Katse syksyssä

Syksy kutittelee mieltäni mukavasti. Olen aina ollut syksyihminen (vaikka keväällä syntynyt), se innostaa, vauhdittaa tai jopa lohduttaa vuodesta toiseen omalla laillaan. Tarkoitan tällä varmaan alkusyksyä, en oikein marraskuun mustasta enää välitä. Tulossa on mukavia töitä ja tapahtumia. Saan olla matkan päällä, mutten liikaa.

Nyt töihin!

Ja sitä vielä, että Runotalon Sarilla on menossa arvonta. Erityistä hänen blogissaan ovat mm. kauniit runot. Moni niistä kolahtaa juuri oikeaan kohtaan, oikeaan aikaan. Kiitos, Sari, ihanasta blogista!


lauantai 7. elokuuta 2010

Täällä ollaan

Kohta 30.000 mittarissa. Siis täällä blogissani. Se ei kerro niinkään vilkkaasta kävijämäärästä kuin siitä, että tämä blogini on kestänyt jo kauan, kohta kaksi vuotta. Sitä ennen oli yksi blogi, jonka jätin taakseni.

Minulla on menossa eräs prosessivaihe ja siksi täällä on kirjoitusten puoleen hiljaisempaa. Elämääni kuuluu "ihan hyvää" suurimmaksi osaksi. Pulmia on myös, mutta... ei jaksa valittaa.

Kuumuus täällä yläkerran tietokoneella pistää myös hiljaiseksi. Tahtoo olla väljemmillä vesillä ja hengittää. Kohta varmaan niitä Venäjän metsäpalon savuja vaikka.

Hyvin voikaatte te.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Selkenevää

- päässäni siis. Kuten ihmisen mieli heilahtelee, niin tämä surulaivanikin seilaa: Horjun kannella laidasta toiseen ja kirjoitelmani ovat aina sen hetken tunnelmia. Valmista ei ole koskaan ihmiselämässä, miten sitten surussa. Tähän suruun ei tule loppupäätelmiä, tiivistystä eikä viimeistä kaneettia ennekuin oma elämäni on lopussa. Suruni muuttuu jatkuvasti ja uskon siihen tulevan mukaan yhä enemmän ilon ja kiitollisuuden osasia.

Olen saanut jutella ihmisen kanssa, jolla oli minulle paljon kerrottavaa ja annettavaa, ajatuksia herättävää. Olen taas saanut varmuuden siitä, että Lapseni elää. Myös vastaus siihen, että "oliko pakko kuolla?" on olemassa ja yhden sellaisen vastauksen olen saanut. Sydämeni punnitsee sitä tarkkaan ja paljolti sen ymmärtää ja tulee ainakin lohdutetuksi.

Viime kerran kirjoitukseni oli mielen pohjalta. Tämä kirjoitukseni on hengen pohjalta. Nyt taas muistan suuret linjat, se kuka olen ja vähän siitäkin, miksi olen. Minua ei kannattele pelkästään tavallinen puuhasteluarki, vaan henkinen nälkäni täytyy tulla tyydytetyksi, jotta voin hyvin tai edes ollenkaan. Minä tarvitsen valon ja rakkauden, hengitän elämääni niiden kautta, jotta Elän. Klassinen jalat maassa ja pää pilvissä on niin minun juttuni.

Eilen kun yksi lapsista täällä jutteli ja touhusi omiaan sekä Talonmies + kumppanit tekivät pihalla urakkaa, tunsin onnellisuutta. Tiesin, että kaikilla lapsillani on nyt juuri hyvä olla. Omassa elämässäni ei surua suurempaa, ei ainakaan kriisiä... Miksen olisi onnellinen. Siis olin. Ja taidan olla tänäänkin. Nyt just.

Nyt riittää hyvin.

Ps. Sitä paitsi sisähelle helpottaa, kun tänään saapuu ilmapumpun korjaaja!

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Sumeita helleajatuksia

Edelliseen postaukseen syntyi vilkasta keskustelua surevan kohtaamisesta, jälleen kerran. Oma taustani tosiaan on maalaisyhteisöstä, jossa kuolema oli jotenkin luonnollinen asia. Hautajaiset olivat suuret ja me lapset juoksentelimme seassa pienestä asti. Näimme itkeviä ja surevia lähemminkin, kun kokoonnuimme kriisin sattuessa lähelle. Jos suvussa tapahtui jotakin, suku riensi heti paikalle - se oli ihan selviö.

Viime vuoden tuntemukset ovat olleet minulle, sosiaaliselle ja avoimelle ihmiselle rankkoja. Kun odotit ja toivoit vain sellaista kohtaamista, jossa edes taputetaan olalle ja saatkin hurjia vilkaisuja, pään kääntöjä ja kaikkein pahinta: nonsaleeraamista. Samassa porukassa joku toinen halasi ja otti osaa, toinen heti perään puhui häläpätihämmästä tai yleensä ei mistään, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tottahan toki tällainen empaattinen ymmärtäjäihminen ymmärtää, miten vaikea HEILLÄ on, mutta ei se silti tehnyt tilannetta vähemmän loukkaavaksi. Ja kellä se vaikein sitten on, haloo.

Toinen juttu, mikä tulee nyt mieleen, kun tahkoan "kuoleman jälkeistä elämääni", on mauttomuus. Viime vuodesta selvisin enkä odottanut mitään. Kunhan vain tämän askeleen ja tämän pyykkikasan ja tämä työkeikan. Nyt huomaan, että niin selviää, mutta jos nyt ihan suoraan sanon: mikään ei maistu miltään. Jollei mansikoita oteta lukuun.

Viime kesänä ajattelin, että reippaasti tämän menen läpi ja sitten helpottaa. Helpotuksen huomasi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, surutyö "kannusti" eteenpäin. Ajattelin, että sitten joskus alkaa "se uusi elämä", erilainen, helpompi. Jaahas. Olen jossakin tilassa, jossa olen en-missään. Tämä ei välttämättä ole globaali surun ilmenemismuoto, mutta minulle tämä uudelleen orientoituminen ei ole sujunut kivutta. Hidasta. Tylsää.

Olla äiti, mutta ei enää tässä arjessa. Olla äiti eläville, olla äiti kuolleelle. Ehkä äitinä olon loppuminen tulee tässä niin satasella päälle, että prosessi mikä prosessi. En kaipaakaan pikkulasta, olen toki helpottunut, ettei ole sellaisia käytännön tehtäviä ja huolia. Mutta kysymys kuuluukin: Kuka minä olen nyt? Miksi minun pitää vielä tulla ja vääntäytyä tässä elämässä? Milloin riittää? Onko muka vielä jotakin?

Tätä kysymystä jään miettimään, siirryn alakertaan täältä kuumuudesta ja aloitan "loma"päiväni, jotka samankaltaisuudessaan voisivat olla myös kirjoittamisen aiheita (pihasaunaprojekti menossa, enkä ole oikein remonttireiska tai kodin hengetär itse).

Silti: Kesä ja lämpö on ihanaa, vahinko ettei saa tätä varastoon.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Kesäpyykit ja itkut

Touhua paljon: pyykkikoneen laulua, kerranvuoteen pestävää, hienoja kuivatusilmoja. Ruokaa työmiehelle, joka perustuksia uutterasti pihalla mittaa ja kaivaa. Työleirin lisäksi irtiottoja moottoripyörällä tai rennommalla vapaalla, kuten eilen kaupungin kahdella terassilla tai pikkulomanen rakkaan sukulaisen mökillä. Kesä!

Yhtenä päivänä kohtasin peräkanaa toiselle puolelle siirtyneen Lapseni lapsuuteen liittyviä ihmisiä. Ensimmäistä järkytin totaalisesti, sillä hän ei ollut tiennyt asiaa lainkaan. Parkkipaikalla itkettiin kaulakkain ääneen. Toinen oli seurue, jonka tiesin tietävän. Yksi heistä nopsaan ohimennen tervehti ja toiset kääntelivät selkiään ja päitään sijaintini tai katseeni mukaan. Nämä niin erilaiset kohtaamiset tai kohtaamatta jättämiset jäivät mietityttämään, mutta väistöt eivät pysty loukkaamaan minua enää. Totean vain uudelleen, miten erilailla minuun suhtaudutaan. Leima otsassa "Varo - lapsi kuollut!"

Vietin yhden terapeuttisen illan ihmisen luona, joka oli jäänyt äkkileskeksi. Vaikka tiesimme toistemme tarinat, miten hyvältä tuntui jälleen kerran, kun vuorotellen kyseltiin ja muisteltiin, että miten se oikein meni. Jos läsnä olisi ollut joku ulkopuolinen, jolle suru ei ole näin tuttua, olisimme joutuneet vetämään juttua nopsaan takaisin ja selittelemään, että puhutaan nyt vaan niistä iloisemmista asioista. Lesken kanssa saimme olla juuri sitä mitä ollaan: syvästi surevia läheisiä, jotka tarvitsevat kerta toisensa jälkeen vielä muistella myös kärsimyksen kovimmat hetket. Toistemme turvallisessa seurassa itkimme paljon, mutta tyynnyimme rauhallisesti, ymmärsimme toisiamme paljon. Nukuin seuraavana yönä paremmin kuin viikkoihin.

Suruni ei siis ole enää näkyvää, mutta siellä se on, pinnan alla, jos vain joku uskaltaa sitä rapsuttaa. Ehkä täällä blogissa annan sen rapsutuksen tulla enemmän kuin arjessani, jossa teen just niitä samoja hommia kuin te muutkin, kts. postauksen alku. Elän elämääni, mutta vielä ovat syvemmät motivaatiot hukassa. Ilot ovat pisaroita, tavoitteet pieniä askelia, pyykkikasan kokoisia. Näinkin näköjään voi elää, surun kanssa.

Parempi tämä kesä on kuitenkin kuin viime kesän tuska. Muille vasta suruun joutuneille tiedoksi ja lohduksi.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Rajut unet

Kesken juhannusaattoillan viivähdän koneella. Ei haittaa, kotona olen, kaikki hyvin.

Paitsi ei öisin. Kahtena yönä kolme omintakeista painajaista. Olen ollut tappouhan alla: isolla veitsellä tai haulikolla. Toisaalta läheisiä on kuollut kuin meren mutaa, itsekin olen myrkyttänyt ihmisiä. - Mitäpä tähän on lisäämistä... Paitsi että on ollut erityisen ihanaa herätä tähän maailmaan ja todeta edellisten olleen vain unta. Ehkä käsittelen vain pelkoja, kun tilanne nyt on muuten - Luojan kiitos - tavallinen.

Lämmintä ja valoisaa juhannuksen jatkoa!

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Oliko se unta vai oliko se totta?

Kaipasin ja ikävöin taas Lastani, häntä joka selvitti jo elämänsä täällä ja palasi toiselle puolelle. Äksyilin mielessäni, kun ei ole tullut uniini pitkään aikaan, edes sinne, en ainakaan muista. Näin heti seuraavana yönä unen, jossa olin valtavan rakkauden voiman vallassa. Leijuin ilmassa selälläni ja sen merkitys oli kuulemma "luottamus" ja "elämä kantaa". Heräsin aamulla varhain tähän uneen, niin aikaisin, ettei vielä tarvinnut nousta kokonaan ylös. Olin vajoamassa takaisin unen horteeseen, kun Lapseni lomposteli sisään etuovesta, sieltä mistä aamuaurinko nousi ja valaisi asunnon oudolla valolla. Ehkä oudolla siksi, että vain kesäisin se sieltä paistaa ja silloinkin niin aikaisin, että nukumme yleensä silloin. Hän siis käveli sisään (lukitusta ovesta - ihan normaalia), tuli makuuhuoneeseen ja istahti vuoteeni vierelle. Silitti minun hiuksiani ja sanoi, että äiti, sinä se pärjäät, jos kuka, aivan varmasti pärjäät. Jotakin muutakin "puhuttiin", sitten hänen oli mentävä, jotakin tekemistä oli jossakin muualla. Kun hän käveli ulko-ovelle, kysyin, että miten sinä sitä kautta tulit. "No, kun oli niin kaunis aamu-aurinko", sanoi Lapseni ja lähti takaisin aamun valoa kohti.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Autuaan kaunista


Tämä kaikki kaunis, kuin pyhä, jäi taakse... Lepoloma. Hellettä. Hiljaisuutta. Lukemista. Vähän ajatuksia, joskin lainkaan.

KotiSuomessa odottivat mm. kaksi leikkauspotilasta. Hyvä niin, taas joitakin etappeja selvitty.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Lähden ja palaan

Hetki ennen lähtöä. Lähes kaikki pakattu, tilanne hallinnassa? Tästä pidän: edes jokin tilanne tuntuu edes hetken olevan "hallinnassa", vaikka vain matkalaukku. Kohta juna vie minut lähemmäs matkaseuralaista ja sen jälkeen lennetään. Vasta sitten uskon todella, että olen matkalla.

Kotisuomeen ei jää mitenkään tasainen tilanne läheisten (huom. monikossa) terveyden suhteen, mutta matkani ajankohta on vain tämä. Uskon kaiken tarkoituksellisuuteen, siksi lähden kuitenkin sydän rauhallisena (mieli ei aina). Voi olla, että juuri tulevalla viikolla olen mahdollisimman lähellä, vaikka kaukana.

Minä lähden, mutta yleensä aina palaan.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Kiikunkaakun

"Ehkä kärsimys vain viskataan väkijoukkoon, niin että enin osa putoaa yksien ja samojen niskaan ja vain vähän, jos lainkaan, muiden niskaan. Kärsin." - José Luís: Tyhjä taivas

Täällä mennään vuoristorataa, veitsenterällä keikutaan. Hengitän pitkiä henkosia, puhun itseni pyörryksiin = mieleni selittää asian parhain päin. Tunteeni menevät siitä huolimatta vatsaani ja paljastuvat viimeistään yöllä: Minulla on suuri hätä rakkaan lähiomaiseni ja hänen perheensä puolesta!

En ole ottanut tätä asiaa niin omakseni kuin jos TalonMies tai lapseni olisivat sairaalassa. Tiedän, että minusta saattaisi niin olla isompi apu, mutta en jaksa, en kykene. Toki soitan ja käyn, mutten lähde pitkille tiedustelu- ja puolusteluretkille. Olen olemassa verisiteen kautta silti jokaisessa käänteessä, joka kääntää minunkin vatsaani. Avuton olo, sillä en kuitenkaan pysty seisomaan kenenkään kohtalon portilla.

Kirjoitan tätä helteisessä ja kauniissa kesäpäivässä, oman kodin kuistin rappusilla. Kaikki on jälleen niin terävän kaunista ja samalla kirpeää. Tiedän, että tämä on elämää kaikkineen. Mutta silti pieni tyttö minussa ei tätä tahtoisi jaksaa, tahtoisi vain kauas pois, että oma urakka olisi jo ohi...

Nyt taas ymmärrän sen, miksi lentokoneessa kehoitetaan laittamaan happinaamari ensin itselleen, sitten vasta lapselle. Itsekkyyden takana on oma jaksaminen - jotta jaksaa auttaa tai edes olla olemassa, rinnalla kulkemassa. Käänteisenä tilanteessa on opittavaa vuosi sitten surusumuni pahimpaan kohtaan...hmm...

Mutta: "Ehkä ihmisen sisällä on valo, ehkä kirkkaus, ehkä ihmistä ei ole tehty pimeydestä; ehkä varmuus on kevyt tuuli ihmisen sisällä ja ehkä ihminen on se varmuus, joka hänellä on." -
José Luís: Tyhjä taivas

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Oonko Suomessa vai...?

Tuoksun Kreikalta, auringolta, lomalta, matkalta - vaikka supiSuomessa olenkin. Annos aurinkoa psorin ja aurinkoihottuman ehkäisyyn ennen matkaa, joka lähenee. Jo nyt ikävä sinne...

Kun toimisto on kotona, on vaikea ottaa kokonaisia vapaapäiviä, hetkiä vain. Nytkin osa perhettä on moottoripyöräretkellä (kuului siihen kirkkokin, sillä rippileiri lähestyy). Minulla on ollut koko aamu omaa aikaa ja silti joku persoonistani yrittää soimata, että mitä hyödyllistä tekisin. Olen tosiaan kuin suutarin lapset ilman kenkiä: hyvä kertomaan muille, miten relataan ja ollaan kaikessa rauhassa. Okei, osaan toki olla, mutta silti olen ikäluokkaa "ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton". Taustalla surisee rauhoittavasti pyykkikone, jospa se kuittaisi tämän kotityöosuuden. Toimistotöihin en lankea.

Otin muutamia valokuvia pihalammesta, rentukasta, joka on kukkeimmillaan, nupullisista viinimarja- ja tyrnipensaista, kaikesta kauniista, joka kasvaa hurjaa päivävauhtia. Viitsisikö laittaa jotakin tähän... ei, ei nyt.

Olisiko loppupäivä oma lupa lukemiseen puolivarjossa? Ammattikirjallisuutta on vino pino, mutten kajoa nyt siihen. Otan kohta kainalooni José Luís Peixoton "Tyhjä taivas" kirjan tai muutaman mummin ET-lehden (kun niissä on niin hyviä juttuja).

Ahaa, kirkonkävijät saapuivat! Synnintuntoinen on olo, kuulemma. Arvasin sen.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Kevät on iloa ja surua

Viime vuoden äitienpäivästä minulla ei ole muuta muistikuvaa kuin se, että ystäväni osti kukan minulle toiselle puolelle siirtyneen Lapseni puolesta. En ole edes kirjoittanut mitään tuntemuksiani siitä päivästä. Ehkä äitienpäivä oli siinä vaiheessa vain pisrara suruni meressä, sumussa jota kuljin.

Mutta tänä vuonna tunsin jotakin. Kesken joogan (yksin kotona) aloin itkemään ja maistelin itkuani: Onko suru myös itsesääliä? Olen muka tottunut tietynlaisiin äitienpäiviin, joissa on eri-ikäistä äitiä elossa - ja niiden lapset. Oivalsin samalla, että moni muukin äiti itkee juuri sinä päivänä, ehkä salattujakin kyyneleitä. Kaikki eivät itke vain kuollutta rakastaan, vaan surullista on varmasti myös se, kun välit ovat jostakin syystä poikki äidillä ja lapsella. Kuten ovat joulut, voivat äitienpäivät olla todellisuudessa raadollisempia kuin kiiltokuvamallinsa näistä pyhistä.

Laakereilla ei ole levätty muutenkaan. Lähisukulaiseni on vakavasti sairas, moniongelmaisena sairaalahoidossa. Sielläkin näyttää nyt olevan sormi suussa, mitä voi tehdä ja mitä ei, kun yhtä sairautta on vaikea hoitaa toisen vuoksi ja kolmas vaikeuttaa molempia tilanteita. Kyse ei ole vanhuksesta, vaan keski-ikäisestä. Enää en hämmästele mistään, mutta kyllä tämä tilanne on yksi energiaa sitova asia kuitenkin.

Eilen kävin sairaalassa katsomassa myös ystävääni, joka käy läpi rankkoja syöpähoitoja - jälleen kerran. Armotonta taistelua ja reippaana oloa.

Pientä pysähtymistäkin on ollut. Viime viikolla olin yksisarvismeditaatiossa ja tutustuin uuteen ystävääni, siis yksisarviseen. Mielenkiintoinen tuttavuus, välillä arjessakin tulevat ne hetket mieleen.

Luonto muuttuu nyt nopsaan, kaikki kasvaa silmissä. Toisaalta kevät on minulle allergia-aikaa enkä voi täysin siemauksin nauttia ulkoilmasta. Onpahan aistit monipuolisesti käytössä: Se mikä hivelee silmiä, kirvelee myös, niin visuaalista ja kinesteettistä.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Juhlia ja oikeutettuja kyyneleitä

Naputtelen tekstiä uudella konella, pikkuruisella, jonka voi ottaa mukaan reissuun kuin reissuun - jee! Pientä harjoittelua tämän kanssa on, kun olen tottunut huiskimaan rennommin sormin tätä näppistä. Toisenlaista siis, katsotaan kuinka näin vanha oppii.

Pitkästä aikaa ennätin jumppatunnille, alkoi kroppa jo kiljua kidutuksia ja venytyksiä. Hotjoogaa maistoin tänään, huomenna nautiskelen jotakin muuta.

Muuten olen elänyt pelkkää juhlaa, sillä täällä on ollut kekkerit jos toisetkin. Jos arki ei palaisi, luulisin olevani maailman ihanin nainen - niin paljon sain huomiota, suorastaan ylenpalttista. Arvaatte varmaan, että pyöreäthän täällä on juhlittu. Enää siis puolet elämää elettävänä...

Juhlani eivät poissulje rakkaitani. Siispä myös toiselle puolelle siirtynyt Lapseni oli mukana useammassa käänteessä, joskus armolla ja ilolla, joskus haikeilla kyynelillä. Minulle on turha tulla sanomaan, että nyt puhutaan vain iloisista asioista. Ne, ketkä haluavat oikeasti olla kanssani ja ystäviäni, joutuvat ottamaan kokonaisvaltaisen paketin: minut iloineen ja suruineen. Loppuelämäni (siis sellaiset 50 v arvatenkin) Lapseni kulkee mukanani enemmän tai vähemmän. Ne, jotka eivät kestä ikäväitkujani tai muuta tunteiden näyttämistä, se on sitten voivoi. No, ehkä tässä on jo luonnollista karsintaa tapahtunut jonkin aikaa.

Eräs iso oivallukseni on ollut se, etten ikinä-koskaan-milloinkaan-enää tule pyytämään anteeksi sitä, kun ikäväkyyneleeni Lastani kohtaan nousevat silmiini. Ajatelkaa, kun kesken jutustelun, tällainen pieni itku on tullut, olen sanonut, anteeksi nämä kyyneleet! Ja sitten toiset ovat sanoneet, että ei se mitään. Ei minun tarvitse pyytää anteeksi tällaista surua! Se on osa minua ja sillä selvä. Pystypäin.

Tämä on minun elämää. Siihen kuuluu kuoleman huomioon ottaminen, sen mahdollisuus tulla kenen vain osaksi. Ei pelottavana mörkönä, vaan faktana.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Meen ja tuun

Bloggaaminen on jäänyt muiden asioiden vuoksi. Olenko kyllästynyt kommentoimaan elämääni täällä vai vain hyvällä tavalla kiireinen? Paljon olisi sanomista, mutta sanat vain ehtyvät.

Kesällä - jos Luoja suo - tapahtuu jotakin perkaamista. Tämä blogi saa luvan uudistua tai siirtyä pöytälaatikkoon. Aloitan tyhjältä pöydältä tai...

Mutta nyt vain elän, meen ja tuun. Huolet ovat olleet soman pieniä ja käytännön arkeen (tai juhlajärjestelyyn) liittyviä. En ole edes ehtinyt pohtia maailmanmenoa, enemmänkin olen yrittänyt olla pohtimatta. Joskus hyvä näin.

Lähipäivinä junamatkailen, automatkailen, tapaan ystäviä ja vieraampia. Toivottavasti valo kulkee kanssani, ainakin sen matkaani pyydän.

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Sisällä ja ulkona

Minulla on ollut hyvää kiirettä, mieluisia töitä ja nyt ehdin taas jo vähän ulkoilla ja kuntoilla. Siis Elänyt. Ajatuksissani on nyt blogiystävämme Leen@, joka viettää viimeisiä aikojaan täällä, sillä hän tekee matkaa jo Kotiin... Kuoleman läheisyys pysäyttää monen. Sille ei voi jäädä kylmäksi, sillä se tulee koskettamaan meitä jokaista ennemmin tai myöhemmin.

Kaikessa mikä nytkin keväällä syntyy, on sisäinen elinkaari ja kestokyvyn tieto. Leskenlehti ei joulua nää. Ymmärrämme sen, hyväksymme sen, mihin luonto taipuu. Ihmisenä meidän on vaikea hyväksyä oma kuolevaisuutemme, saatikka rakkaitten, joista emme luopuisi millään. Olen joutunut urakoimaan läheisteni kuolemaa ja poislähtöjä niin, että suvussamme ei ole vanhuksia lainkaan jälkellä. Sisarukseni ja minä olemme näitä suvun vanhimpia enkä minäkään ole ihan viisikymppinen, vielä.

Keväällä ei voi olla ajattelematta kaikkea kauneutta, joka syntyy, valmiina, muuttumaan ja aikanaan poislähtemään. Osaisinko vähän aikaa elää kuin luonto, mukautunen, rennosti ja kaiken vastaanottavaisena? Yritän taas tänään.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Saarena

Muistan erityisen hyvin, mitä tänään tapahtui vuosi sitten: Lapseni haudattiin. En millään ollut muistaa, milloin viime vuonna oli pääsiäinen ja oliko se ylipäätään. Vaan sillekin oli selitys tässä: Aloitimme Lapseni asunnon tyhjentämisen. Miten kummassa olemme siitä selvinneet? Tajutonta, mikä matka tässä on ollut...

Tänään tein matkan sisimpääni samalla kun ystävä hoiti minua: "Näen" kuinka olen joutunut eroamaan mannerlaatastani, kaikesta siitä mitä olen ollut ja mihin olen kuulunut. Olen saari, joka revitään irti ja joka lähtee ajelehtimaan kauemmas merelle. Kaikki on harmaata, väritöntä, tummaa ja sumuista. Olen yksin ja täysin kenenkään lohduttamattomissa. Yksinäisyys musertaa. Kunnes alan nousta. Saari minussa on ensin vain pieni luoto, joka pilkottaa merestä. Vähitellen merenpinnan alta paljastuu yhä lisää ja lisää, kasvan suureksi ja korkeaksi. Olen suuri vuori merenpinnan yläpuolella, alla vahvaa kalliota. Olen vuoreni laella, kun värit palaavat. Katson kauas ja näen sekä taivaan että meren. Kaikki on sinistä, turkoosia. Kun katson alaspäin, näen valkoiseksi kalkitun tien. Tunnen auringon lämmön. Olen rakastavassa seurassa. Rakastan. Koen pitkästä aikaa aitoa elämän iloa. Hetken verran, juuri sen vähän, että totta se on.

Elämänilo. Ehkä se tulee vielä. Luotan jo siihen, että tulee se, aikanaan, vaikka pieninä palasina.

keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Alli Ahdistus

Ehkä yksi oppiläksyistäni on se, että ahdistus pitää vain sietää - näyttää niin tiiviisti mukana kulkevan. Elän tämän paketin (surun) kanssa loppuikäni - joka aikamääre tuntuu välillä tosi pitkältä. Olen ratkaisukeskeisenä ihmisenä (ja kutakuinkin ilovaloisena) tottunut siihen, että annetaan anteeksi, siirretään asioita menneeseen, luovutetaan ja lähdetään eteenpäin. Nyt olen kohdannut haasteen, jota ei noin vain nakata nurkkaan tai jätetä ohikulkiessaan ojanvarteen virumaan. Jätän toki, mutta kuin varkain ne samat asiat hiipivät perääni ja takertuvat takinliepeisiin. Jätän sitten takinkin, mutta jo ovat hiuksissa ja päähäni työntymässä. Allin ajatukset.

Rauha on pienissä paloissa. Ilo on h-hetkissä. Nauru on napattavissa joka puolelta. Mutta Alli Ahdistus työntää nykerönenänsä joka väliin. Keksin Allille kyllä niitä syitä, nimiä, joista sen ilmaantuminen johtuu. Valitettavasti ne ovat vain niitä aiheita, joita ei täällä voi ruotia. Ruodin niitä muualla, mutta ei se ruotiminenkaan tuo kuin hetken helpotuksia.

Aikaa tarvitaan. Hyväksyntää tarvitaan ajatukseen, että elämäni nyt vain on tällaista. Ihan täyttä ja hyvää se on, mutta ikävällä tavalla erilaista kuin ennen.

Ellei sitten käy niin kuin eilisessä meditaatiossa: Peilissä, jossa minun piti kohdata oma suruni, vastaan ei katsonut itkevä, musta nainen, vaan ikivanha uurteinen ihminen (välillä mies, välillä nainen), joka pitkä- ja harmaatukkaisena istui kanssani, katsoi viisailla silmillään, jotka olivat täynnä myötätuntoa elämääni kohtaan.

No niin, taas vähän helpotti.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Hups

Olettehan nyt varmasti kaikki nähneet tämän MTV3:n uutismokan, kun uutistenlukija putosi tuoliltaan? Katsottin tätä muutaman kerran eikä naurusta meinannut tulla loppua. Teki hyvää nauraa pitkästä aikaa niin että melkein itketti.

Lisää tällaisia tapahtumia, niin elämä maistuu!

Hyvää perjantai-iltaa teille, kamut!

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Valo lisääntyy taas

Onneksi taas jokin kulkee eteenpäin. Milloinkohan sitä oppii muistamaan aallonpohjalla velloessaan, että kyllä sieltä takaisin tullaan. Kummallista on se, että jos on viisi päivää vaikea hengittää, niin kuudentena nousee ylös uutena ihmisenä.

Työ auttaa joskus. On tultava pois oman itsen sumusta ja mentävä toisten luo. Tekemällä huomaa, että virtaa tulee jostakin. Vähän kuin pienenä sanoin, ettei ole nälkä. Isoäiti siihen, että siinä se nälkä tulee kun alkaa vaan syömään. Pitää paikkansa: nälkä kasvaa syödessä.

Rukous auttaa, suurempaan voimaan luottaminen, enkelit, valo. Minua ainakin ovat auttaneet.

Kevättalvella ja keväällä minua odottavat muutama synttärijuhla, koko päivän meditaatiokokoontuminen sekä ulkomaanmatka yhden rakkaan lapsen kanssa. Elämän juhlahetkiä, niitä toivon ja odotan!

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Ei näköaloja juuri nyt

Alakulo, suru, ikävä. Olen laahustanut tätä viikonloppua menneessä, vuoden takaisessa, vieläkin vanhemmassa. Kaikki ikävät muistot ovat olleet enemmän päällä kuin ne hyvät ja kauniit.

Luin jostakin pätkän innostumisesta ja melkein muistin... Muistin, että joskus "ennen sotia" saatoin uppoutua johonkin tekemiseen niin, että löysin uutta, innostuin, paloin ja nautin. Elämä tuntui elämisen arvoiselta, jännittävältä odottamiselta.

Nyt, näppinsä polttaneena, on kaikessa suuri varaus. Haluan joskus vielä löytää sen pienen tytön sisältäni, joka nauraa enemmän kuin itkee. Ikävä sitä tyttöä. Sitä Lasta, joka lähti vuosi sitten.

Ikävä Kotiin.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

TalonMies - pelastajani!

Välillä aloittaa päivän (lähes) varmana siitä, että näin se menee. Jo aamusta alkaa kuitenkin ounastella muutoksia. Kohta toisia. Kolmansia. Neljännestä ei ole enää moinenkaan.

Viides on jo tiukka paikka: Juoksen ympäri huushollia - sisällä ja ulkona, kun olen kadottanut avainnipun, jolla pääsisin sekä autoon että toisella paikkakunnalla sijaitsevaan työpisteeseen. Huudahtelen yksikseni, hikisenä ääneen, että tää ei voi olla totta. Mietin, kenelle soitan, kun selvänäkijäystäväkin on kääntänyt selkänsä minulle jo monta vuotta sitten. Yksi intuitiivinen kaveri tulee mieleeni, mutta sekin sanoisi vaan, että istu paikoileen ja mieti, ei ole mitään kiirettä. Kun kiire on! Kello tikittää armottomasti eteenpäin ja viisi ihmistä on menossa kohta odottamaan minua talvipakkasessa.

Vaan kun hätä on suurin, niin pelastaja ilmestyy kuin tyhjästä: Pihalle karauttaa veteraaniautollaan vanha kunnon TalonMies!! Hän kävelee rauhassa suoraan oman työhuoneensa pöydän luo ja noukkii siitä avainnippuni. - Miksi ne siellä ovat, se onkin jo erillinen tarina, mutta sitä en ehdi kertoa, vaan lähden vauhdilla kiitämään. Siunattu TalonMies!

Ja toisaalta: Olen niin totuttuun tapaan 15 minuuttia etuajassa...

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Hymni rakkaudelle

Heräsin aamulla unen kauniiseen kohtaukseen. Katsoin koko seinän kattavasta ikkunasta ulos ja näin, kuinka luonto tanssi ja lauloi. Jopa heinämättäät soivat ja huojuivat tuulessa täsmällisesti tämän musiikin tahdissa:

Edith Piaf: "L´Hymne à l'amour"

...taivaaseen, jossa ei enää ole ongelmia... Jumala yhdistää ne, jotka rakastavat toisiaan...

perjantai 12. maaliskuuta 2010

...live forever

Olin (hyvällä tavalla) väsynyt kun kohtasin kaksi Lapseni ystävää. Meillä oli aikamoinen keskustelu. Nuoret aikuiset seisoivat siinä ja kuuntelivat minua vakavina, kun puhuin heille (siis puhuin itselleni). Kerroin sitä, mitä olen täälläkin kertonut: surusta, ilon pisaroista, eteenpäin menosta, unista, hyvistä muistoista ja siitä, miten tärkeää minulle on se henkilökohtainen tieto, että Lapseni henki elää ja että rakkaus ei koskaan kuole. Myös ystävillä oli omat kokemuksensa ja aikomuksensa nyt vuosipäiväänkin.

Kävelin autolle ja radiosta alkoi soimaan jotakin, joka toi elävästi mieleen muistotilaisuuden musiikin. Romahdus, purkaus, täystulva. Itkin niinkuin en kuukausiin. Itkin, vaikka katseet kääntyivät parkkipaikalla ja liikennevaloissa. Suuri Ikävä ja Suuri Lohtu yhtä aikaa. Elämää suurempaa, sillä kuolemaa ei ole, EI OLE!

Siis: Queen "Who wants to live forever"

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Vähän onnea...

Kuinka arkailen kirjoittaa tuota otsikkoa... Viimeinen vuosi on piessyt ja paiskonut, näyttänyt tälle naiselle uutta paikkaa, mutta siitä huolimatta koen tässä nyt jotakin onnen tapaista. Lappimatka meni ihan hyvin eli oikein hyvin. Ensimmäisillä hiihtoretkillä ajatukset sisälsivät kaikenlaista mustaa, ikäviä muistoja ja tulevan pelkoa (esim. "Onkohan tässä keskellä tuulista suota kännykkäkenttää, jos TalonMies saa jonkin sairaskohtauksen ja kuukahtaa tuohon? Kuinkahan nopeasti apu tulee, palellummeko molemmat sitä ennen? Miten ne ylipäätään löytävät meidät?"). Viikon edetessä ajatukset vähenivät, mieli hiljeni sekä menneestä että tulevasta. En yhtään enää ihmettele entistä osastonhoitajaa, joka paineli miehensä kanssa kahdeksi viikoksi joka vuosi Norjan Lappiin ahkiotelttaretkelle. Siellä ainoa tehtävä oli koota tai purkaa leiri, muuta suunnittelua ei tarvinnut hiihtomatkan aikana.

Kotiinkin palattiin turvallisesti. Kellonympäriajomatka meni rattoisasti äänikirjan (Dan Brown: "Meteoriitti") parissa. Kotona odotti oikeastaan kolme iloista yllätystä: naapurit olivat tehneet lumityöt, ystävältä (Hanne) kortti sekä yhden uuden, kivan odotusta - siitä sitten joskus tarkemmin.

Aloitan työviikkoa virkistynein mielin ja innolla.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Rauhan ja levottomuuden kiikkulaudalla

"Päätin kokeeksi saman tien lakata seuraamasta ja uskomasta ajatuksia, jotka ruokkivat epäilyksiäni ja kauhuani." - Ganji:"Löydä sisäinen loisteesi"

Jotta näillä eväillä on menty viime päiviä. Olen tutkinut omia pelkojani, kärsimyksiäni, hallinnan tahtoa ja lopulta jälleen kerran, kuka minä oikein olen. Se, ettei pysty mitään hallitsemaan, on paradoksista kyllä rentouttavaa. Se on luottamusta ja armoa. Pikkuisen enemmän taas muistan sen, että elämä (saa) sisältää sekä ilon että surun, vihan, rakkauden, pelon, kauneuden. Kaikki saa olla niinkuin on. Ihan kaiken takana on rauha. Tiedän sen, muistan sen, olen sen usein kokenut. Mutta yleensä vasta kunnon itkun jälkeen.

Tällaisen pohdinnan jälkeen tuntuu mitään oppimattomalta vaihtaa puheenaihetta vastakkaiseen suuntaan, pelkoon: jännittää lähteä lomamatkalle Lappiin. Ikinä enää en varmaan pysty menemään Saariselälle, mutta jospa Ylläs voittaisi talvilappifobian. Vaikka viikko ei ole täsmälleen sama kuin viime vuonna, niin jo lähtöajatuksissa nousee flashbackeja. Hyvin ristiriitaisin tuntein menen: surenko enemmän vai helpottaako tämä sitten taas yhden askeleen.

Itseäni lohduttaen siteeraan em. kirjasta vielä:

"Voit rentoutua tässä ja nyt, vaikket olekaan täysin turvassa etkä ikinä tule olemaan." - Näin se on - just relax.

Lisäys edelliseen: Ja hyväksyä em. lause todeksi eikä yrittää ite muuta!

torstai 18. helmikuuta 2010

Sisäistä valoa etsimässä

Edellinen postaukseni, sen ajatuksiani höykkyyttäneet kommentit sekä viime viikkojen tositapahtumat oman elämäni realitysarjassa ovat saaneet aikaan akuutin sisäisen uudistustarpeen. Näin en voi jatkaa - se on faktaa. Tällä "näinillä" tarkoitan oman pääni sisäistä puhetta, (salaista) panikointia erilaisten huolien merkeissä ym. oman mielen osin myös tyhjänpäiväistä tuotetta.

En ymmärrä, miten en muka osaa käytännössä sitä, minkä oikeesti todeksi tiedän. Tiedän, että mun koti ei oo täällä ja muuta isompaa juttua, mutta... Tai no joo.. ymmärrän toki näitä psyykkisiä syitä on: kannan mukanani traumaa/traumoja. Viime vuosina perusturvani järkkyi niin monta kertaa, etten pätkääkään tunne, että perheemme olisi "suojassa". Ylireagoin ja tunnistan sen.

Elänkö nyt oikein tarkoituksella sitä kohtaa, jossa osoitetaan, etteivät sanat ja ajatukset merkitse mitään? Lähes kaikki, mitä olen luullut tietäväni, ovat todellakin vain mieleni tuotetta.

Aihe on laaja enkä unisena jaksa tätä nyt jauhaa enempää. Mutta totta on se, että täällä on pään sisäinen kriisi. Muutostarve. Akuutti.

Onneksi pöydälläni on kirja, josta löytyy vastauksia koko ajan kysymyksiin, joita en osaa edes esittää. Samanlaisia kirjoja olen lukenut kymmenittäin, mutta nyt juuri Luen. Uusin silmin. Ehkä se on hyvä merkki.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Ystävänpäivätervehdys Blogiystäville!

(Nightwish: Kuolema tekee taiteilijan)

Kirjoittamisen tarve ei ole kaikonnut mihinkään. Kuitenkaan. Uudistumisen tarpeesta olen edelleen yhtä ymmällä enkä osaa päättää mitä teen tälle blogille. Olen kopioinut tekstit omalle koneelleni, jos ne täältä joskus laitan katoamaan. Jos. Ja kun en muuta tiedä, otin sitten radikaalisti uuden fontin käyttöön. Ehkä uusi ulkoasu vielä ja sitten mukauudistus on tehty?


Töitä olen tehnyt, työt ovat suorastaan kantaneet minua. Joissakin muissa asioissa olen käynyt vuoristoradan ylhäällä ja alhaalla, missä lienenkään nyt menossa. Vanhat, ikävät ajat nousevat jotenkin pintaan ja saavat minut kokemaan tunteita todella voimakkaasti, vaikka nykytilanteet ovat toki toiset. Rääkki, jota kävin ennen Lapseni kuolemaa ja vaikea luopuminen, joka sen jälkeen jatkuu vaan, ovat kiinni minussa, osa minua. Tällaisena pitäisi mennä vaan eteenpäin, menneet kivut takiaisina roikkumassa.

Ehkä odotan päivää, kun suhtaudun tulevaisuuteeni valoisasti, iloisen optimistisesti. Että olisi luonnollista ajatella "kaiken käyvän hyvin". Kun ei käy. Näkemykseni vanhenemisesta on pelkkää rankkaa luopumisen tietä, jonka ainoastaan oma kuolema pelastaa. Jossa siinäkin on se huono puoli, että rakkaat joutuvat lähtöäni suremaan. Pattitilanne, tässä oon enkä muuta voi.

Kuolema on "kaverini" niin tiukasti vielä, että saatan olla hyvinkin sarkastista seuraa. Olen ärsyyntynyt siihen liittyvistä hymistelyistä tai siitä, ettei kuolemasta edes saisi puhua. Jos joku välttelee sitä aihetta vimmalla, hän ei seurassani viihdy. On nähty jo.

Jotta näillä valoisilla ajatuksilla tulin toivottamaan teille kuitenkin ja joka tapauksessa

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Sillä teitä on niiiiiin monta täällä ja nimenomaan teiltä olen saanut valtavan määrän tukea tänä suruvuotenani. Olette arvokkaita ja ihania ihmisiä jokainen!

lauantai 23. tammikuuta 2010

Heitänkö kolikkoa?

Menossa blogiväsymys, ei niinkään -kriisi. Ei sitä, etteikö olisi kerrottavaa, mutta ehkä sitä, että valikoin jo liikaa. En ole ihan anonyymi enää - muuttuikohan tämä sen myötä? Toisaalta taustalla on myös sellaisia väsyneitä ajatuksia ja mielenliikkeitä, että kaikki pohtiminen ja ajattelu on turhaa. Sanoiksi pistäminen. Aina vain paremmin sanominen. Olenko väsynyt vain asioiden vääntämiseen joksikin ja pakkoko ne väännökset on tänne julkiblogiin laittaa?

En ole kauhean aktiivinen enää kommentoimaan toistenkaan blogeja; olen sitäkin tehnyt jo niin pitkään, kahden pitkän blogin verran. Kun olet aktiivinen, toisetkin ovat. En jotenkin jaksa. Ihan kuin odottaisin sellaista totaalista lopettamispäätöstä ja sen myötä tulevaa tyhjää tilaa.

Vai olenko vain väsynyt siihen, että elämä ei ole sen selvempää vääntää sitä tai ei? Että elää vaan, eikös se olisi parasta? Elämiseeni on aina tosin kuulunut kirjoittaminen, mutta taas tämä motivaatiokysymys: minkä ihmeen takia tänne?

Facebookissa olen toisaalta taas aktiivisempi kuin koskaan. Kuvastaako tämä entistä enemmän sitä, että sen minkä teen tai kirjoitan, tahdon tehdä selkeästi omalla nimellä? Onko nimimerkin takana oleminen jo nähty juttu? Jännää oman aikansa.

Mitä sitten teen näille teksteille? Otanko kotikoneelle talteen ennenkuin laitan luukun kiinni? Onko tässä mitä säästämistä, eletyssä elämässä, kuolemassa?

Kysymys kuuluu: blogitauko vai blogin loppu? Kommentoikaa toki, mutta minä tulen tekemään tässäkin kuten aina ennekin: päätän ihan ite, sitten kun...

torstai 21. tammikuuta 2010

Hrrrrrr

Vähän sellainen olo, että pitää istahtaa ennen seuraavaa lähtemistä (joka on kohta) ja miettiä, missä mennään. On tullut mentyä eikä mietittyä...

Luonto on ihana ja kaunis, mutta minua ei ole kyllä tarkoitettu asumaan pitkiä aikoja tällaisessa paukkupakkasessa. Kun joutuu liikkumaan kylmällä autolla, kipasemaan ulkona ja sisällä ja taas kylmään autoon, jossa sormet eivät koskaan ehdi sulaa, pakastua vain, niin alan väkisin haaveilemaan lempeistä kesätuulista. Ettei tarvitsisi aina näin paljon pukea. Ettei tarvitsisi kotona vetää vermeitä niskaan jotta tarkenee istua paikallaan. En valita, vaan totean: en ole talvi-ihminen.

Pientä äkki-itkua lukuunottamatta täällä voidaan "ihan hyvin". Itkun syy oli toisenpuolen Lapseni yksi paperiasia, pieni juttu, mutta vihlaisi taas.

Nyt menen, auto on lämmitetty tässä kotoa lähtövaiheessa!

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Ystäviä, kohtaamisia

Isoja tapahtumia. Vakavasti jo toistamiseen sairastuneen ystävän tila mietityttää, laittaa läheisille kyyneleitä silmiin. Ostamme hänelle villahuovan, jonka ympärille voi kääriytyä silloin, kun meistä kukaan ei ole halaamassa. Toisaalla taas iloinen perheuutinen, jo valmiiksi niin paljon rakastettu tyttölapsi syntynyt. Mietin, kuinka ihanan alun joku saa, kun hänelle on varattu jo alkuun valtavasti hellyyttä ja huolenpitoa. Ja sitten Haitissa mennään rytisten, katastrofin suuruutta ei voi edes kuvitella...

En ole fanaattinen kylpyläihminen, mutta eräänä päivänä oli niin hyvää seuraa, että lähdin ilman muuta. Altaassa mukajumpaten hyppelimme ja muistelimme Rodosta. Ruokailussa pidimme kiireettömän kuulumiskierroksen ja saimme taas jonkinlaisen kuvan siitä, missä kukin on tällä hetkellä menossa. Nämä ihmiset ovat erityisen tärkeitä toisilleen siksi, että olemme (henkisesti) kasvaneet yhdessä, avautuneet, kuunnelleet, ymmärtäneet ja tukeneet. Näemme harvoin, mutta kohtaamme sitäkin syvällisemmin. Kerran rakennettu luottamus on edelleen olemassa. Pintakama ei ole meidän juttumme.

Talviloma välkkyy mielessä, mutta samalla siihen liittyy tuskallinen muisto viime vuoden äkkikeskeytetystä lomasta...

Irina: Jälki

Ps. Blogilista on ihan mäntti, takkuaa vaan - ootteko samaa mieltä?

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Kirkas taivas

Kävelin siskon kanssa tänään hautausmaalla, tervehdyskäynnillä. Hänen rakkaansa luona, minun rakkaani luona. Maailma on nyt niin kaunis, epätodellinen, unta.

Blogini uusi kuva on otettu sieltä, pelipaikalta, Lapseni haudalta. Tämänkin surun takana on kirkas taivas...

maanantai 11. tammikuuta 2010

Arkisoppaa

Välillä kun pää käy (oikeassa) taivaassa, niin yllättyy, kun sitten taas tulee maahan tömähtäen miettimään tavallisia arkihuolia. Epävarmoja tulevaisuudennäkymiä, huolta. Ei itsensä, vaan ympäristön, pienten ja isojen ihmisten. Jotta ei elämässä kauaa tarvitse lomailla, kun jo vaaditaan kykyä suhteuttaa asioita. Kunpa osaisikin jokaisen epäselvän mutkan näkemisen aikana ajatella, että Luoja huolen pitää, tämä on vain ihmiselämää, jossa osamme suoritamme parhaamme mukaan. Mutta terveys ja raha ovat peruskamaa, jota täällä tarvittaisiin.

Itselläni on menossa ruokaremontti, ei siis dieetti. Jotakin tässä on nyt erilaista kuin ennen... Yleensä olen loppuvuoden ja joulun jälkeen ollut kiukkuinen itselleni ja piiskaten lopettanut mm. suklaan syömisen. Viime vuonna oltiin kurillaan pari kk nenänvalkaisullakin, mutta lopun perin syötiin itsemme sitäkin pulleammiksi. Tai ainakin minä söin - toisessa se ei näy.

Nyt tuntuu toisenlaiselta, lempeämmältä. En millään halua kiusata itseäni, mutta napakasti päätin vain jättää sokerit pois toistaiseksi. Toinen veksmennyt on valkoiset jauhot, peruna ja pasta. Aika näyttäköön, kuinka kauan ja missä määrin mihin palajan. Olen metabolisen oireyhtymän tyyppi ja geneettisesti vahvasti diabetes 2-riskinen - faktoja, joita nyt otan huomioon. En halua kärsiä nälkää, vaan pyrin syömään sitä, mikä on minulle hyväksi. Luen ja tutkin erilaisia vaihtoehtoja, mutta pääasiassa haluan oppia kuuntelemaan itseäni herkemmällä korvalla ravinnonkin suhteen.

Haluan tehdä tästä ravinto/laihtumisasiasta mielenkiintoisen matkan, jossa etsin kenties uusia makuja ja nautintoja. Onneksi tavoitekilojakaan ei ole montaa. Stressiä en tästä ota.

torstai 7. tammikuuta 2010

Vähän hymyilyttää


On taas tapahtunut jotakin järisyttävän hyvää, valoisaa ja ihmeellistä. Kyse ei ole pelkästään oman (pöhkön) pääni sisäisistä asioista, vaan näistä Elämää Suuremmista Ihmeistä, jotka ovat tulleet eteeni, ulkopuolelta, kutsumatta, tarjottimella. Olen taas saanut armollisesti kokea, että rakas, edesmennyt Lapseni elää. Kuolemaa ei ole. Kiitos, kiitos, kiitos.

Kuoleman mysteeri on ihmisen osa ja sitä tutkivat vain rohkeimmat. Mutta erityisesti sitä tutkii tällainen äiti, joka on synnyttänyt lapsensa tähän maailmaan ja kuitenkin joutunut antamaan hänet kuoleman kautta pois. Luovuttanut sen, jota eniten voi rakastaa. Ja huomannut, että rakkaus jatkuu vaan eikä lopu kuolemaan.

Vaikka olen lapsesta asti uskonut tietyllä tavalla (että Koti on siellä toisella puolella), lukenut/selannut satoja kirjoja ja imenyt sitä tietoa, jota oma sydämeni ymmärtää (suoltanut samalla pois, mikä ei minua puhuttele), niin silti olen yllättynyt siitä, että tämän surun kanssa se ei vaan riitä. Kaipaan tuonpuoleista lähemmäs, konkreettisemmaksi minulle, jotta ymmärrän, mihin Lapseni lähti, mitä siellä on, mitä oikein tapahtuu. Mikä tämä juttu oiken on?

Kyse on samalla kokonaisen elämän mysteeristä, mitä taas tutkin. On tehnyt hyvää muistuttaa itseään IOK:n sanomasta: elämä on anteeksiantamista itselleen ja muille, tämä on uni, josta heräämme kotona. Jotenkin se on perusajatus, jonka ymmärrän, mutta... en ihan Muista. Niin, tuntuu, että tietty oivaltaminen on vain hivenen matkan päässä, melkein, mutta ei ihan. Siis elinikäinen tehtävä arvatenkin.

Tämä helpottaa suruani, muttei toki oikaise sitä matkaa. Vielä on paljon kahlattavaa ihmisenä ja etenkin äitinä. Mutta lohtua tämä tuo ja jotakin, josta ottaa kiinni. Että vaikka tässä nyt kirjoittelee hieman huumaantunut Pilviharso, niin takuuvarmasti täältä pesee nyyhkintää taas joku päivä.

Mutta hyvistä hetkistä on lupa nauttia. Se, joka itkee paljon, saa myös iloita ja nauraa. Näin sanoo Pilviharso. Piste.

Ei vielä pistettä sittenkään. Näin muutama päivä sitten unta, että valkoinen hevonen tuli lähelle (pelkään hevosia, tiedoksi, niin tässä unessakin) ja nuolaisi (!) minua poskelle ja lähti pois. Eli pelkäsin turhaan. Oletan, että uni oli hyvä merkki. Muutkin tulkinnat kelpaavat, kiitos.

Kuva: www.pixdaus.com/smile

maanantai 4. tammikuuta 2010

Viesti tähän hetkeen


En ollut pitkään aikaan nostanut itselleni enkelikorttia. Ajattelin, että näin uuden vuoden alussa, kaikenlaisen ihmettelyn keskellä, se voisi sopia. Kylläpä se kaikista 44:stä kortista sattuikin juuri tämä viesti:

Tuon viestin edesmenneeltä rakkaaltasi: Älä turhaan huolehdi minusta, minun on hyvä olla. Olen onnellinen ja rakastan sinua.
Sydämesi on surusta raskas, ja olen täällä lohduttaakseni sinua. Olen edesmenneen rakkaasi suojelusenkeli ja haluan sinun tietävän, ettei sinulla ole mitään syytä murehtia. Rakkaasi on hyvin onnellinen ja on sopeutunut muutokseen hyvin. Sinuun ei kohdistu minkäänlaista vihaa tai suuttumusta, ainoastaan rakkautta ja ymmärrystä. Ystäväni, et ole tehnyt mitään väärää, joten älä syytä itseäsi millään tavoin. Teit parhaasi, ja rakkaasi on pyytänyt minua välittämään tämän viestin sinulle.
Sielujanne yhdistää edelleen suuri rakkaus. Se ei voi koskaan kuolla! Kaipaat läheisesi fyysistä läsnäoloa, mutta olet jo saavuttanut henkisen yhteyden häneen unissasi. Unessa voit tuntea, kuulla ja nähdä hänen olemuksensa. Rakkaasi on elävä, kuten sinä – monella tapaa jopa elävämpi. Hän on päässyt maallisista huolista ja kivusta ja on vapaampi ja onnellisempi kuin koskaan. Kun olet täyttänyt elämäsi tarkoituksen ja on sinun aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, pääsette jälleen yhteen. Sillä välin haluan sinun tietävän, että rakkaasi on kanssasi ja enkelit ovat ympärilläsi lakkaamatta.

lauantai 2. tammikuuta 2010

Opinko jotakin?

Viime vuonna vuoden vaihtuessa pohdin näitä: Mitä opin? Totesin samaan hengenvetoon, etten ole varma (hitaasta) oppimisestani, vaan jospa yritän niitä asioita ainakin muistaa.

En jää kaipaamaan tätä surun, itkun, ikävän ja tuskan vuotta. Tahdon vain eteenpäin, ehdottomasti. Vuosi sitten kirjoittamaani lukiessa tunnen "vanhan ihmisen" surua myös siitä, että oma into tai edes toive ei ole se, joka määrittää elämämme isot suuntaviivat. Siksi en edelleenkään sano, että olet mitä syöt tai olet mitä ajattelet. Olemme paljon muutakin kuin oma tahtotilamme.

Nyt toivon lukijalta sormien välistä katsomista, sillä se, mitä tunnen ja kirjoitan, on vain muren siitä, mitä haluan sanoa. En osaa määritellä asioita tarkkaan juuri nimenomaan sanojen kautta. Enemminkin tunnen tai koen, sydämeni kautta. Sanat ovat vain pieni yritys kuvailla sitä teille. Vain pienen ihmisen ihmettelyä, missä sitä taas mennään.

Vuonna 2009 opin taipumaan. Paiskauduin maahan. Ihminen ja äiti minussa ei nähnyt mitään, mutta henki hengitti ilmeisesti. Kannatteli minua pitkän matkan, silloin kun mitään muuta ei ollut. Näin kuinka luonnossakin oksat taipuivat ja jäätyneenä jäivät vääristyneisiin asentoihin, mutta kaikki eivät katkenneet. Ainakaan kaikki. Minä en katkennut viime vuonna - siitä olen kiitollinen.

Vuonna 2009 opin taas lisää rakkaudesta. Opin antamaan kokonaan pois sen, mitä äiti eniten rakastaa: oman Lapseni. Minulta ei kysytty, tahdonko sen tehdä, minun oli vain mentävä näiden suurten reunaehtojen mukaan. Opin siis - Lapseni opetti - että rakkaus hyväksyy kaiken, jopa kuoleman irtipäästön pakollisuuden. Sillä vaikka hän lähti, rakkaus välillämme ei kadonnut. Hän on ajatuksieni päässä, hennosti tavoiteltavissa sitä kautta. Mutta nuoren ihmisen ruumis oli hänen tänne jätettävä. Ja se ääni, jota myös olen kaivannut.

Vuonna 2009 opin jotakin myös ajankulusta. Kun olet sumussa ja tuskassa, jokainen minuutti oli kolme minuuttia. Sitä siinä vaiheessa toivoi, että aika menisi ns. normaalisti, nopeahkossa imussa. Ei, se vain seisoi ja mateli. Ainoa keino selvitä silloin, on pysähtyä ja hengittää.

Vuonna 2009 opin erottamaan entistä tarkemmin suuret ja pienet asiat. Aika vähän on nyt sellaista arkipäivähössötystä. Huomasin sen tuossa joulun tullessa, että kaikki hoitui hissukseen ja mikä ei hoitunut, annoin olla. Moni sanoo, että se oppi kauhtuu taas ajan myötä, mutta toivon jonkin pisaran siitä lähtevän kanssani pidemmällekin reissulle.

Vuonna 2009 opin taas uutta ihmisten käyttäytymisestä. Muutuin joillekin lapseni kuoleman myötä pelottavaksi ihmiseksi. Se oli alkuun suuri katkeruuden ja mielipahan aihe. Mutta lopulta kun tajusin, että vaikka sitä kuinka harmittelen, se puoli tässä maailmassa ei muutu, niin helpotti. Ymmärsin pikkuhiljaa, että ongelma ei ole minun, vaan heidän, pelkääjien.

Vuonna 2009 opin olemaan pelkäämättä kuolemaa - ja sitä kautta elämää. En pidä nyt mitään niin tärkeänä kuin sitä, että elän rehellisenä itselleni. Ei ole mitään syytä tuhlata aikaansa, jota kuitenkin on vain rajallinen määrä. Haluan edelleen elää täysillä. Pääasia on se, että pystyn milloin vain lähtemään täältä sillä ajatuksella, etten harmittele tekemättömiä asioita tai sanomattomia sanoja. Tahdon elää täysillä. Rakastaa. Ja samalla tehdä nyt liian pitkältä tuntuva loppuelämäni edes jotenkin siedettävämmäksi.

Koko 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on ollut minulle kuolemien ja uusien alkujen aikaa. Olen yhdeksän vuoden sisällä menettänyt molemmat vanhempani ja yhden lapsistani. Lisäksi muut lukuisat sukulaisten hautajaiset. Oikea itkujen vuosikymmen. Kun 90-lukuni oli ihmissuhdemössövuosia, niin tämä oli sitten kuolemaa. Mutta onko kuoleman tunteminen sitten niin paha asia? Mielestäni ei. On hyvä tietää, että jokaisella meillä ja meidän läheisillämme on sama kohtalo edessämme, elämme täällä sitten ihan miten vain. Jossakin vaiheessa minustakin on jäljellä vain hautakumpu ja ehkä jokunen kirjoitus jossakin. Jotta tämmöinen hupsu täti eli silloin joskus vuosituhannen vaihteessa.

Loppuun pätkä Raili Malmbergin runosta "Ylistyslaulu elämälle", jotta oppisin vieläkin enemmän...elämästä...:

"Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua silloinkin, kun sinä otat, kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi, kun kiellät jotain keskeistä, jotain, jota ilman on autiota elää, tai pakotat minut hyväksymään kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden."