torstai 26. toukokuuta 2011

Odotus ja rajaus

Tänään olen kuullut sekä erityisen hyviä että erityisen huonoja uutisia. Nuori ihminen pääsee elämässään eteenpäin, kohti uusia tuulia. Vastaavasti taas ikäiseni ihminen on jälleen törmännyt seinään taistellessaan vakavan sairauden tuulimyllyjä vastaan. Tätähän se elämä on, laaksoja, huippuja, niiden alituista vuorottelua.

Olin itse menossa zumbaamaan, mutta kuuntelin kehoani: kurkku on vähän kipeä enkä halua riskeerata. Piiiitkästä aikaa olemme menossa viikonlopuksi ystävien luo toiselle puolelle Suomea. Olen monasti huomannut, että pienikin flunssan alku saa vain vauhtia kovasta liikunnasta eli tulee herkemmin päälle. Siispä tänään päänsärkyisen tuhnuiseen olooni otan mieluummin roimasti valkosipulia ja pientä hissutteluiltahommaa.

Kiitos muutes edellisen postaukseni vilkkaasta kommentoinnista. Vielä tähdennän kirjoittamiseni rajauksista: Itsestäni kerron mitä kerron, mutta läheiset - suku ja ystävät - rajaan liian henkilökohtaisella tasolla pois. Hmmm... no, TalonMiehen taidatte kohta kaikki tuntea, jos vastaan tulisi. Mutta sekin on hänen luvallaan. Kun Poikani eli, en voinut mitenkään mennä hänen yksityisyyttään purkamaan ja parkua liian suureen ääneen huoltani. Sitten hänen kuoleman jälkeen meni pitkään, ennenkuin kuolinsyyt ym. selvisivät ja vasta nyt alan olla valmis kirjoittamaan asiasta, epäkohdista, hänen elämästään ja kuolemastaan ja eritoten omasta surustani. Muuallakin olen jo kirjoittanut, omalla nimelläni.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Pilviharso rakoilee

Harson raotusta. Olen lähes fanaattisesti pysynyt kaapissa suuren suruni kanssa, vaikka livenä olen sanonut kysyjille niinkuin se on - tosin sen selvyyden mukaan, mikä itselläni kulloinkin on ollut. Koska olen edesmenneen Lapsen isän kanssa jo yhteisrintamassa toiminut ja tätä nimimerkkiblogianikin eteenpäin tuttaville jaellut, lienee aika kertoa jotakin enemmän. Pilviharson puolella on ollut helppo purkaa paniikkia, huolta ja sitten surua äidin kannalta. Ekologisuus on nyt tarkastettu ja punnittu, tulkoon siis tässä sanotuksi ainakin tämä:

Lapseni oli Poika 20+, joka kuoli tapaturmaisesti kaverien luona. Kuolinsyyhyn tuli lisäselvyyttä vasta vuosi kuoleman jälkeen - niin kauan saimme kuolinsyytä odottaa (ja kerjätä sitä kolme kertaa läänistä). Taustalla ketju: työuupumus - masennus - lääkkeitä runsaasti, muttei terapia-apua - ko. lääkkeiden vieroitusta - kuntoutukseen odotusta - kuntoutus - kuntoukseen odotusta - äkkikuolema.

Tämä blogi ei ole ollut itseni kannustusblogi, muttei mikään oksennusblogikaan. Tämä on vaan niin faktaa äidin huolesta ja surusta, että vaikka kuinka näitäkin sanoja tässä punnitsen, voiko näitä miten oikein asettaa, niin tästä asiasta ei vaan kaunista saa. Poikani kuoli, hän on kuollut. Hän kärsi ennen kuolemaansa henkisesti, mutta fyysisiä sydänperäisiä vaivojaan emme voineet myöskään tietää ja estää. Syitä, miksi oli kuoltava, on etsitty ja kaivettu sekä peilistä että ulkopuolelta eikä silti yhtään yksittäistä syytä näin isoon asiaan voi olla.

Rakkaan Poikani piti vain lähteä, muuttua hengeksi ilman rajoja. Ennen hän tuli syömään lihapullia ja halasi minua kömpelöin nuoren miehen elkein. Nyt hän tulee henkenä, kertoo asiansa suoraan "linjoja pitkin" ja ympäröi minut rajattomalla rakkaudellaan. Päässäni soi nyt PMMP:n Lautturi, sillä se kuului radiossa äsken kun ajoin kotiin. Ikävä on kova eikä se lakkaa minulta koko elinaikanani.

Näinkin voi kuulkaas elää - kun on ihan pakko.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Tunnustuksia jälleen


Aikatherine blogissaan on antanut minulle tällaisen tunnustuspokaalin, kiitos. Tarkoitus olisi tunnustaa kahdeksan asiaa itsestään - no, tehdään blogin päivitys osittain tämän avulla. Eteenpäin en ehdi pokaalia jakaa, olkaa hyvä ja ottakaa mukaanne.
  1. Olen maalaistalon tyttö, joka jo lapsena tiesi, ettei maanviljely ja karjanhoito ole niitä minun juttujani. Laajat heinäpellot sekä pitkät, kuumat juurikas- ja lantturivit - vieläkin tulee hiki! Tai entä sitten se porkkanapelto, joka oli lopulta pakko harventaa, vaikka sää ei ollut lämmennyt sinä kesänä lainkaan. Aitasta kaivoimme vanhat talvitakit ja niillä mentiin, sadepäivissä, tikkuaskillinen pätkä kerrallaan (porkkanaa harventaneet tietävät kyllä). Pakko myös tässä yhteydessä tunnustaa, etten ole koskaan lypsänyt lehmiä, vaikka muuten niitä johonkin paimentamaan jouduinkin. Isosiskot taisivat olla tomerampia tuuraajia siinä hommassa.
  2. Mutta se mikä minua oikeasti kiinnosti, sitä ei vanhassa maalaisyhteisössä pidetty suinkaan ahkeran naisen merkkinä: lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen. Aina sain kuulla olevani liikaa nenä kirjassa kiinni tai kynä kädessä. Lapsenkin olisi pitänyt levätessään oma-aloitteisesti lakaista vaikka lattiat tai muuten kerkeänä juosta niillä aikuisten asioilla. Olen lukenut Eeva Kilven muistelmia ja vaikka eri aikakauden lapsia olemmekin, niin samat ovat vielä maalaisväestön arvot olleet. Kirjallisuudesta kiinnostuminen ei ollut oikein tervettä.
  3. Liekö hikisten peltojen aikaansaamaa, mutta puutarhan rakentelijakaan en ole. Minulla ei ole mitään käsitystä pienistä istutuksista, perennoista ja muista hienoista jutuista. Vähän suuremmat linjat tulivat tutuiksi, mutta sormenni eivät kaipaa multaa vieläkään. Lisävaivana tähän on tullut refluksitaudin oireet. Siksi meillä ei enää ole ryytimaata, mutta tavoitteena on saada muutoin tämä metsäinen luomupiha yhä helppohoitoisemmaksi. Nautin ihanista ja kauniista puutarhoista, mutta itse en niitä osaa luoda. Teen kyllä sen, mitä käsketään (tai TalonMies neuvoo).
  4. Ihan pienenä muistan katsoneeni itseäni häkkisängyssä nukkumassa. Siitä tuli ihan nukahtamisrituaali, pyörin sängyn ympäri muutaman kerran ja uni tuli somasti. Se oli tosi luonnollista, mutta jotenkin huomasin, ettei sitä voinut koskaan toisille selittää.
  5. Kuka minä olen? Miten minä olen juuri minä? Mistä minä tulen? Ketä vanhempani ovat? Tyypillisiä kysymyksiä varmaan monelle lapselle. Minä ainakin istuin usein tällaisia pohtimassa jo ihan pienenä. Vieläkään en ole saanut kunnon vastauksia...
  6. Lällällää, Jumala ei heitä isoa kiveä päälle! Juu, ihan oikeesti tällaista sain vanhalta isoäidiltäni kuulla. Muun muassa. Hänen Jumalansa oli kova rankaisemaan pahoista teoista, mutta vastarannan kiiskinä pidin oman uskoni. Ihan hyvä niin, sillä yksi alakoulun opettajakin oli todella ankaran Jumalan fani. Kolmas kurinpalauttaja oli rippikoulun fanaattinen pappi, mutta kohdallani ihan turhaan. Silloin näin myös sen, että hurmoshenkiset hallelujat eivät nappaa. Näillä on menty ja näissä pysytty, vaikka uteliasuus eri tavoin uskomiseen on aina säilynyt.
  7. Olen todellakin ollut kovapäinen tyttö. Kasvattihan minua vanhempien ja isovanhempien lisäksi murrosikäiset sisarukset, siis pakko olla. Kiltiksi olen ryhtynyt vasta koulussa ja töissä, siellä sitten liikaakin. Mutta uskon, että tämä napakkuus sisälläni on pelastanut minut monelta ylilyönniltä tai ainakin antanut voimaa äänestää jaloillaan. Äitini sanoi aikoinaan, että sinä et saa miestä koskaan tuolla luonteella (lue: nuori feministi). Väärässä oli. Sain oikeastaan useammankin, mutta aikamoista elämänkoulua sen myötä.
  8. Nyt lähden aktiiviseen vapaapäivän viettoon, joka sisältää hautausmaakäynnit, orvokit, kummin tervehdyksen, pizzaa sekä tanssinäytöksen katsomisen. Siskon seurassa koko päivä.