lauantai 23. tammikuuta 2010

Heitänkö kolikkoa?

Menossa blogiväsymys, ei niinkään -kriisi. Ei sitä, etteikö olisi kerrottavaa, mutta ehkä sitä, että valikoin jo liikaa. En ole ihan anonyymi enää - muuttuikohan tämä sen myötä? Toisaalta taustalla on myös sellaisia väsyneitä ajatuksia ja mielenliikkeitä, että kaikki pohtiminen ja ajattelu on turhaa. Sanoiksi pistäminen. Aina vain paremmin sanominen. Olenko väsynyt vain asioiden vääntämiseen joksikin ja pakkoko ne väännökset on tänne julkiblogiin laittaa?

En ole kauhean aktiivinen enää kommentoimaan toistenkaan blogeja; olen sitäkin tehnyt jo niin pitkään, kahden pitkän blogin verran. Kun olet aktiivinen, toisetkin ovat. En jotenkin jaksa. Ihan kuin odottaisin sellaista totaalista lopettamispäätöstä ja sen myötä tulevaa tyhjää tilaa.

Vai olenko vain väsynyt siihen, että elämä ei ole sen selvempää vääntää sitä tai ei? Että elää vaan, eikös se olisi parasta? Elämiseeni on aina tosin kuulunut kirjoittaminen, mutta taas tämä motivaatiokysymys: minkä ihmeen takia tänne?

Facebookissa olen toisaalta taas aktiivisempi kuin koskaan. Kuvastaako tämä entistä enemmän sitä, että sen minkä teen tai kirjoitan, tahdon tehdä selkeästi omalla nimellä? Onko nimimerkin takana oleminen jo nähty juttu? Jännää oman aikansa.

Mitä sitten teen näille teksteille? Otanko kotikoneelle talteen ennenkuin laitan luukun kiinni? Onko tässä mitä säästämistä, eletyssä elämässä, kuolemassa?

Kysymys kuuluu: blogitauko vai blogin loppu? Kommentoikaa toki, mutta minä tulen tekemään tässäkin kuten aina ennekin: päätän ihan ite, sitten kun...

17 kommenttia:

Villiviini kirjoitti...

Niin pitääkin tehdä, itse päätät. Aukko jää, jos lopetat.

Verna kirjoitti...

Ymmärrän sinua hyvin. Itsekin välillä mietin ja harmittelen, kun en ehdi kommentoida toisten blogeja. Joskus tuntuu, että sanottavaakaan ei ole, vaikka sitä todellisuudessa olisi kuinka paljon.

Tekstejä älä kadota. Säilyttäminen ei maksa mitään. Poiston voi tehdä myöhemminkin, jos siltä tuntuu. Tärkeintä on, että teet itse päätöksesi.

Aina voi aloittaa uudelleen... Jos katoat, tulen kaipaamaan sinua yhdessä monien muiden kanssa.

Mk kirjoitti...

Tarvitseeko sen kummempaa päätöstä tehdä?
Kirjoitat sitten kun haluat, siten kuin haluat.

Tunnistan hyvin ajatuksesi, myös halun olla hetkiä hiljaa ja ajattelematta tai kirjoittamatta mitään.
Tai sitten vain jotain facebookin kaltaista lyhyttä ja selkeää. Kevyttä.

Ehkä surun yksi vaihe onkin juuri hiljaisuuden tarve, kun oma maailma on täytynyt miettiä uusiksi kaipaa sen myllerryksen jälkeen aikaa ajatustenkin asettua.

Päätätpä niin tai näin, kaikkea hyvää sinulle!

Ofelia kirjoitti...

Voi, älä lopeta! Olet yksi ensimmäisiä blogituttavuuksiani. Olisi harmi jos katoaisit. =) Olen huonosti täällä kommentoinut, kun en osaa oikein sanoa mitään tilanteeseesi... mutta lukemassa käyn aina. Toisaalta silti koin itse puhdistavana kun lopetin sen salasanablogin. Kokonaan ilman blogia en kuitenkaan osaa olla. =D Niinpä ehkä pelkkä blogitauko voisi tehdä hyvää?

Marja-Liisa kirjoitti...

Minäkin suosittelen blogitaukoa ja kirjoitusten säästämistä.
Teet sitten myöhemmin päätöksen jatkatko kirjoittamista tai kirjoittelet silloin kun tuntuu.

Kirsi-Marja kirjoitti...

Iso aukko jää, jos lopetat. Itse olen huono kommentoimaan toisten blogeja. Sinä kirjoitat tosi kauniisti lapsen menetyksestä, jaan sinun kanssa kaikki tekstisi ja tunteesi. Olen itse samassa tilanteessa, mutta en osaa laittaa ajatuksiani sanoiksi ja kirjoittaa niitä. Älä katoa kokonaan. Tulen kaipaamaan blogiasi, jos lopetat. Voimia ja hyviä vointeja sinulle.

Leen@ kirjoitti...

Tunnistan tuon tunteen: huomaa kirjoittavansa samaa tarinaa yhä uudelleen. Aina ei jaksa todistaa taas paperilla (ruudulla?) että tilanne on sama, yhä kipua, yhä vaan muuttumattomuutta. Vaikka ajatukset pakahduttavat päässä, ne eivät lähde lentoon sanoina.

Kuten muutkin sanoivat, myös minä jäisin kaipaamaan kirjoituksiasi. Mutta teet vapaasti ihan siltä kuin tuntuu.

junika kirjoitti...

Tuttuja tunteita.

Minulle blogi on nurkka, jossa tapahtuu aina jotain tiettyjä asioita. Tunne. Ajatukset. Oma olemus.

Tottakai se muuttuu hitaasti ajan myötä ja joskus tapahtuu jokin muutos nopeastikin.

Mutta omassa blogissani olen halunnut vaalia itselleni tärkeää kehitystä ja olotilaa.

Sitten, kun se nurkka ei yhtäkkiä sitä enää tarjoakaan, mutta tottumuksesta nurkkaan aina kuitenkin hakeutuu, tulee tyhjä tunne...

Nettipaasto voi tehdä hyvää. Minä yritän sitä nyt.

Leila Anipuro kirjoitti...

Tuntuisi haikealta, jos et olisi täällä...tiedän kyllä tunteen, että on ikään kuin velvoitettu kirjoittamaan, kun on kerran aloittanut. Pah, mikä meitä velvoittaa? Itseään varten, luulen, moni meistä aloittaa tämän kirjoittamisen täällä. Ehkä ripauksena toive saada vastakaikua ajatuksilleen, että jaksaisi jatkaa tätä askeltamista näiden maallisten haasteiden kanssa.
Itselle tuo heittämäsi lopettamisajatus tuntuu kovin lopulliselta, että heti pelästyy. Minä kyllä olen turvallisuushakuinen :) ja säästän aika pitkäääääään sähköpostejakin, etten varmaan ole paras henkilö kommentoimaan asiaa.

Voisiko tänne laittaa "lapun näytölle: olen luovalla tauolla" ...
Itse ajattelin juuri tänään, että paljon olisi kirjoitettavaa, mutta pelko estää. Estää heittämästä kaikkea kehiin. Harkitsen kuitenkin, josko se onkin se juttu.
Olla sensuroimaton.

Hmm, tunnistanko sinussa velvollisuudentuntoa, syyllisyyttä, jos et kirjoittaisi? Jos näin, mistä ne tunteet kumpuavat?
Ja lopuksi, tammikuu on ollut melkoisen jähmeä kuukausi, monessa suhteessa...mitäpä jos annat aikaa itsellesi, ennen valintojasi blogiasioiden suhteen, katsoa, mitä helmikuu tuo tullessaan ajatuskoppaan...
Halausterkuin,

Susikairan akka kirjoitti...

Täysin itsekkäistä syistä tietysti kirjoitan: ÄLÄ LOPETA. Pidän niin kovin tavastasi kirjoittaa. Sanat asettuvat niin kuvaavasti ja sopivasti. Surussa elää mukana, niin kipeää on tehnyt, ettei voi kuin kuvitella kipua mitä sinä olet tuntenut.

Mutta kuten itsekin sanoit, teet päätöksen itse ja niin pitääkin.*halaus*

Tahtoisin saada kuitenkin saada yhteystietosi, se toimittamaton taitohaaste-juttu;)Niin, että jos päätät lopettaa, niin älä ihan huomaamatta katoa!

Lämpimiä ajatuksia pakkasten keskelle ja keskeltä!

miina kirjoitti...

Kommentoin eilen ja kaikki lensi harakoille.

Itsellä sama, luen ja harvoin kommentoin. Pari vuotta tuntuu olevan aika monelle raja, jonka jälkeen bloggailun lopettaa.

Voisit kirjoittaa kirjan. Sinulla on taito kirjoittaa kauniisti, koskettavasti ja saada lukija pysähtymään.

Itse kirjoitti...

Vähän samoja tuntoja on itsellä ollut aika ajoin ja varsinkin Facebookin myötä siinä miessä, että on halu puhua omalla suulla ja vaikka facebookissa jutut vähän eri tasoa kuin blogissa niin silti omalla naamalla/nimellä oleminen on jotenkin helpompaa. Yksinkertaisempaa.

Moikataan jos Facebookissa törmätään :D

Itse kirjoitti...

.

liskonainen kirjoitti...

heleää helmikuuta ja valostuvaa aikaa!

nämä lopettamispohdinnat aina sävyttävät lukijaa.ei kai tuokin nyt halua pois seurastamme?

blogilla tai ilman, elämääni sujahdit ja siellä pysyt.

minulla muistaakseni onkin osoitteesi, pitää vaan ryhdistäytyä sen taitohaasteen kanssa, omat pikku kätöset hommiin.

Mimosa kirjoitti...

Samoja polkuja käyvät ajatuksemme, huomaan.

Itse en osaa päättää kirjoituksieni ja blogin pitämisen kanssa joten annan vain olla ja käyn blokkailemassa kun siltä tuntuu.

Kun on ollut jonkin aikaa poissa, on ihanaa palata lukemaan blogiystävien kuulumisia- kuin kotiinsa palaisi :o)

Roosa kirjoitti...

Taukoa suosittelen, mutta älä hävitä kirjoituksia. Palaa, kun ja jos siltä tuntuu.
Itse en ole jaksanut kirjoittaa mitään, enkä kommentoida.
Mukavaa helmikuuta!

Pilviharso kirjoitti...

Kiitos teille jokaiselle kommenteista! Olen lukenut ne tarkkaan ja kuunnellut itseäni...