sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Tätä samaa

Kun ryhmässä purkaa suruaan, ei ole varma vastaanotosta, hiljaisuudesta, joka syntyy sen jälkeen. Hävettää olla pieni ja itkuinen ryystäjä. Heikko ja surkea ihmisten auttaja, "toipuuko" tuo koskaan, pitäisi jo. Vai onko hiljaisuus myötäelämistä, avuttomuutta? Mutta en yhtään ihmettele sitä, että itken mieluummin yksin ja salaa, jopa kotiväeltä. Tälle alueelle ei voi tulla, ei haluta tulla, ei ainakaan olla.

Aikaa on mennyt vasta (jo?) kolme kuukautta, siispä uutisarvo Lapseni kuolemasta on väljähtynyt. Muille, vaan ei minulle. Tässäkin huomaan jo eron muiden ihmisten kanssa. Sorry.

Mikä helle? - Täällä on taivas itkenyt kanssani.

Silti, Pia Perkiön mukaan:


Me vain asumme täällä,
emme omista mitään.
Silti se on meidän;
saamme osamme
valosta
vaeltaessamme valmiin kauneuden läpi.

Kaikki on annettava pois,
taakatkin
nostetaan sydämeltä
lempeästi, varovasti suru pyyhitään
kuin unohtuva uni.
Vain rakkaus jää, täydellinen valo.

torstai 25. kesäkuuta 2009

Tasapainoa etsimässä

Tarvitsen tasapainoa ja harmoniaa. Sanojeni vakuudeksi vaihdoin myös blogipohjani uuteen. Uusia tuulia päästelen myös kotiini pikku hiljaa, hissukseen: pesen pihalla uudella pesurilla mattoja, pyykkikone laulaa verhopyykkiä, kupsehdin paikassa jos toisessa, vien mennessäni ja tuon tullessani. Mutta nimenomaan r a u h a l l i s e s t i. En millään kestä painetta ja stressiä nyt, vaan olen itkuherkkä, väsyherkkä, herkkä muuten vaan.

Välillä otan kirjan käteeni ja käyn aurinkoon lekottelemaan - jo sporinkin vuoksi. Aloitin juuri Michael Ondaatjen "Divisaderon". Lupaavalta vaikuttaa, nam.

Yksi osa minua prosessoi tarinaa Kotiin lähteneestä Lapsestani... Asia olisi kertomisen väärti. Ei ehkä täällä, mutta...

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Sisimpämme tietää enemmän


Sinä aamuna, kun Lapseni kuoli enkä itse tiennyt vielä siitä mitään, näin unta. Kerroin sen heti tuoreeltaan vieressä köllöttelevälle TalonMiehelle: Olimme saaneet vauvan, hoivasimme ja pitelimme sitä kämmenellä. Myöhemmin kriisiterapeutti näytti samaa kämmenten päällä kannattelemista, että teille tuli tällainen uusi yhteinen asia kannettavaksenne, suru.

Tänä aamuna selasin vanhoja postauksiani, en tiennyt mitä etsin. Vajaa 4 kk ennen Lapseni kuolemaa eli 30.11.2008, olin nähnyt tällaisen unen, kts. postauksen loppuosa.

Näiden kahden unen yhdistäminen sai aikaan erään oivalluksen ja sen mukaisen itkun. Kananlihalla elämän suuruudesta.

torstai 18. kesäkuuta 2009

Vihreää, viileää juhannusta

Juhannus... Mitä oli vuosia sitten? Mitä oli vuosi sitten? Mitä oli kolme kuukautta sitten...?

Matka, jonka olen kolmessa kuukaudessa tehnyt, näkyy jo nyt hieman erilaisena. Ajattelin heti Lapsen kuoleman jälkeen, että kun olisi kesä, kun menisi edes kolme kuukautta vauhdilla, niin jos se helpottaisi. Menihän se aika, mutta hitaaaaasti, kertaa kolme hitaammin. Toki on paljon helpompi hengittää, kun on käytännön asiat tehty, monenlaista lehteä käännetty. Mutta vasta nyt on Oikein Iso Ikävä. Ikävöin Lastani jopa hänen ystävien puolesta, jotka alakuloisena ihmettelevät, mitä nyt juhannuksena tehdään ilman tätä ystävää. Heillä oli tietyt luonnossa liikkumisen perinteet, joissa Lapsellani oli tärkeä osuus.

Tuplasuru on vääntäytynyt kehooni. Jos oma mieli on jotenkin kestänyt, niin ruumiissani se näkyy: olen psoriaseksin pilkuttama, ollut jo monta viikkoa. Ei auta rasvat eivätkä valohoidot. Aikako auttaa? Olisiko vinkkejä teillä kesälukijoilla?

Kropan pettämisen myötä olen miettinyt, mitä voisi kohdallani olla ns. oikein sureminen. En ole tallannut asioita jalan alle, olen itkenyt aina kun siihen on ollut hyvä tilaisuus. En ole mökittynyt vain kotiini, vaan uskallan jo Prismassakin tavata tuttuja. Joskus jopa soittelen ystävilleni ja pysyn heidän kertomuksessaan. Välillä otan itkusessiot musiikin, rummutuksen tai hiljaisuuden kanssa, yksin kotona. Välillä puhua pulputan kaiken uudelleen, kun joku sen haluaa kuulla.

Silti paketti on varmaan niin iso, että psori ja sitä edeltänyt angiina iskivät päälle. Enempää en osaa, olen niin pieni. En hallitse mitään elämässäni, en edes suremista. Hiiteen kaikkin elämänhallinnan tai pohtimisen oppaat! Olen itsekin sortunut tyhjänpäiväiseen pohtimiseen, mitä elämä on ja kuinka se vastaanotetaan iloineen ja suruineen. Käytäntöön soveltaminen tässä on vaikeinta - voin vakuuttaa!

Kotiin tulee kuitenkin juhannus. TalonMies kantoi Nuorimmaisen kanssa pari juhannuskoivua portaiden viereen. Radiosta kuuluu hermakkaa tanssimusiikkia (tyhmiä mainoksia vain välissä). Ruokaa on varattu vaikka kuinka paljon, vaikkei meitä ole kuin kolme. Keskimmäinen lapsisista viilettää Porissa, Raumanmeren juhannusfestareilla.

Nyt kun katson tuota festivaaliohjelmistoa, en ihmettele, miksi hän lähti niihin bileisiin. Siellä esiintyy mm. Maj Karma. Heidän biisi, joka kolahti meille kaikille läheisille sureville, on tässä. Juhannuksen kunniaksi, Lapseni muistoksi, olkaa hyvät: Salama.

Kohta lähden rakkaan harrastukseni pariin eli lukemaan kirjoja (huom: keskittymiskykyä on!). Menossa ovat mm. Isabel Allenden "Sydämeni Inés", Juha Itkosen "Myöhempien aikojen pyhiä" ja Allison DuBoisin "Näkijän tarina".

Kaunista, vihreää ja onnellista juhannusta teille kaikille! Rakastakaa toisianne ja kertokaa se myös - sitä ette koskaan kadu!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Hautausmaaitkut ja elämän ilot

On ollut hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. Aina ei tiedä, miten huono hetki tulee ja menee. Ennustamattomasti. Eilen ikävän viitta oikein humahti hartioilleni, kun juttelin Lapseni isoäidin kanssa. Kuulostelimme toistemme vointia, jaoimme omat menneet päivät ja ehkä siinä sitten saimme taas sen ikävän tuoreeksi. Ostin Lapseni haudalle kirkkaanpunaisen ruusubegonian. En tiedä ko. kukan säänkestävyyttä (enkä tulevan kesän säätä), mutta jotenkin se oli vain niin kaunis valkoista ristiä vasten. (Risti poistuu, kun Lapsen isä löytää sopivan luonnonkiven haudalle.)

Istutin kukan sinisten orvokkien ja kielokimpun seuraksi. Juttelin Lapselle, joka ei siinä maassa makaa, mutta jonka ruumis sinne on jätetty. Itkin haikeasti. Yllätyin, sillä en ole mielestäni mikään hautausmaaihminen, vaan haen lohtuni ja kontaktini muualta. Mutta itku oli niin tulollaan ja teki hyvää purkaa sitä siellä, yksin lämpimässä kesäsäässä, kädet ja nenäliina mullasta mustana. Paluumatkalla tapasin entisen työkaverin ja itkin loput itkut hänen kainaloonsa.

Kun ajoin kotiin päin, huomasin, että tuska oli helpottanut tällä erää. Taas jätin jotakin näkymätöntä pois harteiltani. Ilta ja tämä päiväkin oli helpompaa.

Kohta tulee kolme kuukautta, siitä kun...

Mutta elämässäni on paljon muutakin. Mannaa sielulleni ja sulosointua korvilleni on kuulla elossa olevien lasteni hyvinvointia: iloa, naurua, ihmissuhteita - sitä kaikkea tavallista, mikä myös kuuluu nuoruuteen. Ei aina itkua, huolta ja kaipausta heilläkään. Elämä kantaa joskus - kantaahan se?

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Tarvitaan pappia, tuomaria ja lääkäriä

Rakkaan Vanhempani hautajaiset ovat ohi. Nyt emme itkeä ryystäneet koko ajan, vaan kaikki sujui toisenlaisessa ilmapiirissä ja hyväksynnässä. Jotkin kohtaamiseni sukulaisten kanssa olivat minulle ensi kertaa jälkeen sen, kun maailmani muuttui maaliskuussa. Ne tilanteet ehkä itkettivät eniten. Toisaalta en aina jaksa loukkaantua siitäkään, kun vastaantulija sivuuttaa suurimman tuskani, ettei sitä ikäänkuin olisi tapahtunutkaan.

Viikonloppumme täyttyi myös hääjuhlasta ja konfirmaatiosta. Jotta kotona kävin vain mekkoa vaihtamassa. Hirtehishuumorilla oli sijansa, kun oikein meinasi koville ottaa. Tässä olisi oiva elokuvakässärin aihe: "Kahdet ilojuhlat ja yhdet hautajaiset".

Pappia tarvittiin siis koko viikonlopun. Tällä viikolla on jälleen lakimiehen ja lääkärin vuoro, josta jälkimmäisellä kävin jo tänään (psorin vuoksi). Eivätkös nämä kolme - pappi, tuomari ja lääkäri - ole vanhan kunnon povareiden ja ennustajien puhetulvalistalla...

torstai 4. kesäkuuta 2009

Tukea rajan takaa

Päivät toden totta vaihtelevat äärestä toiseen. (Sen kun taas huonoina aikoina muistaisi!) Eilen oli tankkausilta. Koin hetken, jolloin Lapseni oli tässä toisella ja Vanhempani toisella puolella. Minua heijattiin, sylitettiin, olin äärettömän onnellisessa tilassa. Jälkeenpäin ymmärsin, että tässä se apu nyt annettiin. He eivät ole jättäneet minua yksin surun sekä asioiden hoitamisen kanssa, vaan tukevat rajan toiselta puolelta, Kotoa käsin.

Hyvä, että sinulla on tuollaisia selviytymiskeinoja, sanoi eräs ystäväni.