torstai 30. heinäkuuta 2009

Lähtevän ajatuksia


Onneksi tietyt asiat seestyivät (kts. edellinen postaus) ja alkaa tulla hyvä lomallelähtömieli. Hieman on sisäistä huteraa oloa siinä, kun edellisen kerran täältä läksin ja ilomielellä pakkasin, niin paluumatka olikin järkyttävän pitkä surumatka kotiin. Mietin, minkä verran tässä uskaltaa hehkuttaa loman alkua ja matkaa...

Olen siis ollut kotona kaikki nämä kuukaudet Lapseni kuoleman jälkeen, ja ympäristönvaihdos on mitä suositeltavinta. Toisaalta paikkakunta, jonne nyt menemme, on ihan vieras itselleni. Saariselkä ja etenkään talvella ei ole minulle vaihtoehto, todennäköisesti ei pitkään aikaan.

Eli olen varauksellisesti iloisella mielellä lähdössä. Täydennän koneella olevaa pakkaa-muista -listaani. Seuraan Pohjois-Savon säätiedoituksia. Mietin mukaan otettavan kirjakassin sisältöä. Pyykkään ja silitän kaiken mahdollisen täältä kotona - on sitten mukavampi palata likapyykkikassien kanssa. Mutta jännittää vähän.

Sitten näitä surevan äidin muita ajatuksia. Käyn välillä huvittaviakin keskusteluja edesmenneen Lapseni kanssa. Sanon hänelle jotakin ääneen tai mielessäni ja hän ikäänkuin vastaa ajatuksiini, nopsaan. Eilen rähisin hänelle autoa ajellessani, että jos siellä taivaassa ei muka tarvitse syödä, niin voitko väittää, ettet silti ikävöi niitä kuuluisia äidin lihapullia. - No, myönnetään, oli vastaus, - saat tehdä niitä heti kun tulet tälle puolelle... En voinut olla ääneen nauramatta omille (ja hänen) ajatuksilleen! :)

Kuva: www.pixdaus.com

lauantai 25. heinäkuuta 2009

Viikko vielä ja matkaan

Äsken taas itketin yhden tuttavan kaupungilla ja tietysti itkin hänen kerallaan. Toisen tuttavan kanssa taas ei tullut kyyneltäkään. Nämä todellakin ovat kummallisia ja hallitsemattomia reaktioita. Tätä tämä nyt sitten on ja tulee olemaan. Huokaus.

Ihan muuhun asiaan eli lomiin. Monesta blogista saa lukea fiiliksiä, kun loma on loppumassa. Tässä hehkutellaan tunnelmaa juuri loman alussa!

Minun kesäni... hmmm... Aina kysytään, että oletko lomalla. Olen vastannut jotakin, että tavallaan kyllä. Mutta totta on, että tämä surun ja ikävän kesä on ollut mitä on, oli sitten tässä vapaata tai ei. Mutta TalonMiehen kesälomaa olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Hänellä on ollut yksi sukulaisen rakennusprojekti lisähommina ja se työllistää edelleen. Mutta on sentään jotakin yhteistä olemista, mitä odottaa: Menemme viikon kuluttua Lapinlahden Onkijärvelle. Paikkakunta ei ole mitenkään tuttu, vain Liisan ja Matin rautatieaseman sekä Iisalmen läheisyyden tiedostan. Meillä on siellä siis viikon vuokramökki, jonne otamme mukaan ainakin muutaman kassillisen kirjoja sekä TalonMiehelle ristikkolehtiä. Eiköhän niillä ja lenkki+saunavermeillä pärjää. Nuorisoa tulee mukaan tai sitten ei. Saavat ihan ite päättää.

Jos joku sattuu tätä Pohjois-Savon kolkkaa tuntevan, niin vinkkejä otetaan vastaan. Meinaan, jos ei jaksa koko ajan saunoa ja uida, niin voisi kurkistella hieman ympärilleen.

Kohta täällä syödään savulohta, perunaa ja tomaatti-basilika-mozzarellasalaattia (vakiokesäruokaa). Jollei kauheasti ala satamaan, niin voi olla, että kurkistamme lähikaupungin terassielämän eka kertaa tänä kesänä. Toivon, etten tule kaipaamaan surunappia tänä iltana...

Mukavaa lauantaiehtoota kanssalukijoille!

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Kesäiloa ja -surua


Siskoni itki eräänä aamuna puhelimessa, kun hänen ystävästään oli tullut leski äkillisesti. Sisko kävi läpi samalla omaa leskeyttään. Itse en tiennyt itkeväni, mutta huomasin kuitenkin kyynelten valuvan silmistäni vuolaana. Ajattelin leskeä, joka ei voi tajuta, kuinka rakas ihminen, joka pari tuntia sitten voi hyvin ja lähtee käväisemään muualla, häviää tästä maailmasta. Ensimmäisten päivien epäusko ja tuska, joka hiipii vähitellen. Seuraavien päivien suuri kipu. Seuraavien viikkojen vähittäinen ymmärrys, että tämä ihminen todella on poissa. Seuraavien kuukausien (ja vuosien) ikävä. Ikävä, joka jää...

Jollen uskoisi ja kokisi kuten teen, en tiedä millä jaksaisin. Mitenköhän ateisti tällaisen tilanteen klaaraisi? Lapseni ruumiineen on poissa, mutta henkisesti hän ei ole. Kohtaamme silloin tällöin, yleensä itkukohtauksen jälkeen. Hän tulee tähän toiselle puolelleni, tunnen hänet vahvasti. Unikohtaamisia ei ole ollut vielä, niitä odotan. Minulle olisi älytöntä tuskaa kuvitella myös sellaista, että Lapseni makaisi maassa odottamassa ylösnousemusta - tai pahimmassa tapauksessa sitä, että saako edes nousta ylös. Jehovan todistajat kävivät tuomassa suruun lehtisiään. Mielenkiinnolla luin jotakin. Siinä vaiheessa kun kerrottiin, että surevalla saattaa olla sellaisia harhoja, että kuvittelee kuolleen olevan läsnä, niin nappasin lehden roskiin ja sanoin, että tämän "harhan" tahdon pitää. Minulle se on tosi. Piste.

Ystävä on kutsunut minut aamiaiselle, olen kohta lähdössä! On ihania ihmisiä, jotka tekevät tällaista.

Elämässäni on paljon hyviä asioita, surun rinnalla, kuten yleisesti sanotaan. Silti eläminen sinällään on päivästä toiseen kulkemista, lievän pakon kanssa. Kuulunee myös asiaan. Mutta: pärjään kyllä just nyt.

Aurinkoista päivää kaikille!

Kuva: www.pixdaus.com

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Ihanat naiset saunassa

Olin ystäväni mökillä. Ajatus oli olla yhdessä hiljaa, luontoa ja itseämme kuunnellen. Näin ei vain pitänyt näköjään käydä, sillä mökille tuli yhtiä sun toisia sukulaisia. Onneksi olemme ystäväni kanssa tilanteeseen tarttujia, huvituimme vain suunnielmien muutoksista. Jopa saunaseuraa saimme viehättävästä ja sujuvasanaisesta pienestä miehestä, joka tahollaan kehui saunoneensa "ihanien naisten" kanssa. Sama herrasmies tuli aamulla kädet puuskassa kyselemään, että kuinka meitä oli nukuttanut.

Itkeäkin sain - siitä hommasta ei pääse eroon. Samoin tuli toisena päivänä tuttu tunne: tahdon kotiin. Tahdon täältä pois, tahdon tänne, tahdon pois, tahdon tänne... Etsin kotia, se on nyt vähän kadoksissa. Näinä aikoina.

TalonMies oli nähnyt painajaista pahoista liekeistä, joka olivat tarttuneet minusta häneen. Huh, mitähän se oli.

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Pikkuhiljaa

Edelliseen postaukseen viitaten... Myös Lapsen isällä oli ollut tiukka paikka (nämä tulee yllättäin), kun ryhmä iloisia nuoria teki lähtöä Tammerfesteille. Pisti ja vihlaisi pahasti.

Näistä viilloista huolimatta elämässäni on paljon hyvää, se kulkee eteenpäin sittenkin. Olen kiitollinen siitä, että pystyn toimimaan tässä maailmassa. Olen mm. tehnyt ihan normaaleja kesäkotitöitä: pyykännyt, siivonnut kaapin jos toisenkin, pessyt matot jne. Nyt on ollut hyvää aikaa sellaiseen, kun TalonMies käy vielä töissä. On tarve uudistaa, saada ilma ja energia kiertämään ympärilläni.

Nyt prosessoin vain päässäni Miinan kommenttia (kts. edellinen juttu) enkä pysty keskittymään tähän kirjoittamiseen. Aamukahvi- ja ikkunasta tuijottamisen aika siis.

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Tämän kanssa on elettävä


Up and down - ja taas toisinpäin... Normaalia siis.

Torilla näin syrjäsilmällä viereiseen pöytään saapuvan seurueen: kuolleen Lapseni koulukaveri perheineen. Tämä tarkoittaa siis Lapseni ikäistä miestä, hänen vaimoaan ja lastaan sekä miehen vanhemmat. Minulla ei ollut minkäänlaista pokkaa kohdata heitä ja heidän onneaan. Kaikki se, mitä sivusta näin, oli sitä, mitä menetin. Olen menettänyt paitsi Lapseni ja kaikki mitä meillä oli (okei, ovathan ne tallessa muistoissa), mutta olen menettänyt myös tulevaisuuden, myös sen upean mahdollisuuden. Tässä olisi ollut yksi vaihtoehto minullekin, olla onnellinen ja ylpeä mummo keskellä kesää, kaikkien nähtävillä torilla. Lisäksi kuulin tietenkin lauseen, jotta diplomityö on tarkastettavana ja sejase työpaikka syksyllä. Tein kaikkeni, jottei minun tarvinnut kohdata heitä ja heidän myötätuntoaan. Kummasti oli hernepussissa kaivettavaa tai TalonMiehelle intensiivistä asiaa. Väistin ja selvisin.

Yksi muu kohtaaminen oli ja siinä minua lämpimästi käteltiin ja otettin osaa. Valuin kyyneleitä oranssien aurinkolasien takaa.

Torilla oli myytävänä leijoja. Sanoin TalonMiehelle, että ostetaan tuollainen pääkalloleija ja ajellaan kotiin. Lähdimme takaisin moottoripyörällämme ilman leijaa, kuitenkin.

Tätä tämä nyt sitten on. Koen jo ilon hetkiä (kuten viimeisessä postauksessa), mutta yhtälailla ovat kyyneleet olleet kovin vuolaita. Tämän kanssa on elettävä - lause, joka on pyörinyt päässäni kohta neljä kuukautta.

Äskettäin kävin kummilapseni synttäreillä ja olin niin valmistautunut juhlaan, että hämmennyin, kun halatessani vanhempia minulle otettiin osaa, lämpimästi, rehellisesti. Hyvältä se tuntui, semminkin kun yllätti näin.

Kaipaan pois näistä samoista ympyröistä, ja kuun vaihteessa se lienee jopa mahdollista. Saunan jäähyllä kuistilla luin TalonMiehelle päiväkirjaamme viime vuoden interreililtä. Olimme onnessamme niistä muistoista, uudelleen sen taas elimme. Tänä vuonna meillä kummallakaan ei ole voimia irrottautua sellaiseen aktiivireissuun, mutta pienimuotoisempi matka on tulossa. Mikä - sitä ei vielä tiedä kuin taivas, jos sekään. Antaa mennä, kun on sen aika.

Huomenna paistetaan muurikkalettuja, pestään tyttären vaaleanpunainen matto sekä sininen auto ja otetaan vastaan eräs pikkuvanha sukulaisvieras. Ellei sitten muuta ilmene. Mutta TalonMieskin viettää vapaapäivää ja se on jo jotakin se.

Kuva: www.pixdaus.com/life

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Ilon hetkiä


Joskus hyviäkin uutisia. Ihoni on kuin vauvan peppu, siis tuntuu siltä: pehmeältä ja siloiselta. Päälle päin se ei vielä siltä näytä, sillä pisarapsori laikuttaa ihon kauttaaltaan eri värisenä, mutta hei: tuntuu jo!!

Ihan täsmälleen en voi tietää, mikä näistä on auttanut, mutta ehkäpä kaikki yhdessä:
  • homeopatia
  • Noni
  • Navajo-terapia
  • UVB-valohoito
  • perusrasva Lipolan
  • energiahoitoja, rukouksia
  • aktiivinen ikioman tasapainon etsiminen eli mikä tuntuu hyvältä (itsensä lelliminen tavalla tai toisella)
Kaikkeen en ole toki satsannut rahaa, vaan ystäväpiirini koostuu (joidenkin mielestä) mitä merkillisimmistä hyypiöistä.

Olen kiitollinen kaikille auttajille ja apukeinoille. Minusta nämä ovat monin verroin parempia vaihtoehtoja kuin jämerät myrkyt, joita käytetään myös psoriin hyvin yleisesti. Jopa syöpälääkkeitä tarjotaan.

Kuva: www.pixdaus.com

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Surunapin paikka

Ystäväni menetti puolisonsa likimain samoja aikoja kuin oma Lapseni kuoli. Juttelimme eräänä päivänä pitkät tovit. Taas oli helppoa se, että toinen ymmärsi välittömästi sen, mitä tarkoitin - ja päinvastoin. Ilman vääntöä, ilman selittelyä ja pitkiä, kummallisia katseita.

Olin viettämässä iloista iltaa TalonMiehen firman seurassa. Mukamas. Puitteet olivat erinomaiset alusta loppuun (ei todellakaan valittamista). Tässä linkki sinne, mistä eniten pidin: Bo Caspers, Imatran Big Band. Mutta... Kaipasin jotakin, mikä olisi selvittänyt muille ihmisille sitä, etten pelitä/toimi vielä oikein kunnolla. En ole tällainen, kuin nyt olen: vaisu, herkkä, hiljainen, ulkopuolinen. Älkää vaatiko minulta sitä, mitä yleensä ihmisiltä. Antakaa minun vain olla ja katsella. Tulen vielä täältä. Joskus. Ehkä. Toivon niin.

Jos olisi käytössä surunappi, suruhuntu, surunauha tai surupuku ylipäätään... Silloin ehkä minuun osattaisiin asennoitua jo valmiiksi. Ne, ketkä tahtoisivat, voisivat (mielihyvin) tulla ja kysyä, että kenet olet menettänt ja kuinka voit. Ne, jotka pelkäisivät, voisivat jo kertasilmäykseltä kiertää kaukaa, antaa olla, ajatellen ei-oo-mun-juttu. On ikävä säikäyttää ennestään tuntematon ihminen keskustelun jossakin vaiheessa.

Enää en ihmettele, jos vanhoissa kulttuureissa (Kreikassa?) lesket pysyvät mustissaan. Ei tarvitse selitellä - näin on näppylät nyt.

Olen myös miettinyt, lukeeko tätä blogiani sellainen, joka olisi jo kokenut samaa? Onko joukossa lapsensa/läheisensä menettänyttä, samoja tunteita tuntenutta? Joku, joka ei ole kommentoinut julkisesti, mutta silti tuntee Ymmärrystä? Jos tunnet olevasi Se ja jos tahdot tai jaksat, niin lähetä minulle sähköpostiviesti. Juttelisin/kirjoittaisin mielelläni saman kokeneen kanssa privaatisti. Olemme vähemmistöä, kartettavaa ja vähän pelottavaa muille. Onhan teitä muitakin?