sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Lähden ja palaan

Hetki ennen lähtöä. Lähes kaikki pakattu, tilanne hallinnassa? Tästä pidän: edes jokin tilanne tuntuu edes hetken olevan "hallinnassa", vaikka vain matkalaukku. Kohta juna vie minut lähemmäs matkaseuralaista ja sen jälkeen lennetään. Vasta sitten uskon todella, että olen matkalla.

Kotisuomeen ei jää mitenkään tasainen tilanne läheisten (huom. monikossa) terveyden suhteen, mutta matkani ajankohta on vain tämä. Uskon kaiken tarkoituksellisuuteen, siksi lähden kuitenkin sydän rauhallisena (mieli ei aina). Voi olla, että juuri tulevalla viikolla olen mahdollisimman lähellä, vaikka kaukana.

Minä lähden, mutta yleensä aina palaan.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Kiikunkaakun

"Ehkä kärsimys vain viskataan väkijoukkoon, niin että enin osa putoaa yksien ja samojen niskaan ja vain vähän, jos lainkaan, muiden niskaan. Kärsin." - José Luís: Tyhjä taivas

Täällä mennään vuoristorataa, veitsenterällä keikutaan. Hengitän pitkiä henkosia, puhun itseni pyörryksiin = mieleni selittää asian parhain päin. Tunteeni menevät siitä huolimatta vatsaani ja paljastuvat viimeistään yöllä: Minulla on suuri hätä rakkaan lähiomaiseni ja hänen perheensä puolesta!

En ole ottanut tätä asiaa niin omakseni kuin jos TalonMies tai lapseni olisivat sairaalassa. Tiedän, että minusta saattaisi niin olla isompi apu, mutta en jaksa, en kykene. Toki soitan ja käyn, mutten lähde pitkille tiedustelu- ja puolusteluretkille. Olen olemassa verisiteen kautta silti jokaisessa käänteessä, joka kääntää minunkin vatsaani. Avuton olo, sillä en kuitenkaan pysty seisomaan kenenkään kohtalon portilla.

Kirjoitan tätä helteisessä ja kauniissa kesäpäivässä, oman kodin kuistin rappusilla. Kaikki on jälleen niin terävän kaunista ja samalla kirpeää. Tiedän, että tämä on elämää kaikkineen. Mutta silti pieni tyttö minussa ei tätä tahtoisi jaksaa, tahtoisi vain kauas pois, että oma urakka olisi jo ohi...

Nyt taas ymmärrän sen, miksi lentokoneessa kehoitetaan laittamaan happinaamari ensin itselleen, sitten vasta lapselle. Itsekkyyden takana on oma jaksaminen - jotta jaksaa auttaa tai edes olla olemassa, rinnalla kulkemassa. Käänteisenä tilanteessa on opittavaa vuosi sitten surusumuni pahimpaan kohtaan...hmm...

Mutta: "Ehkä ihmisen sisällä on valo, ehkä kirkkaus, ehkä ihmistä ei ole tehty pimeydestä; ehkä varmuus on kevyt tuuli ihmisen sisällä ja ehkä ihminen on se varmuus, joka hänellä on." -
José Luís: Tyhjä taivas

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Oonko Suomessa vai...?

Tuoksun Kreikalta, auringolta, lomalta, matkalta - vaikka supiSuomessa olenkin. Annos aurinkoa psorin ja aurinkoihottuman ehkäisyyn ennen matkaa, joka lähenee. Jo nyt ikävä sinne...

Kun toimisto on kotona, on vaikea ottaa kokonaisia vapaapäiviä, hetkiä vain. Nytkin osa perhettä on moottoripyöräretkellä (kuului siihen kirkkokin, sillä rippileiri lähestyy). Minulla on ollut koko aamu omaa aikaa ja silti joku persoonistani yrittää soimata, että mitä hyödyllistä tekisin. Olen tosiaan kuin suutarin lapset ilman kenkiä: hyvä kertomaan muille, miten relataan ja ollaan kaikessa rauhassa. Okei, osaan toki olla, mutta silti olen ikäluokkaa "ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton". Taustalla surisee rauhoittavasti pyykkikone, jospa se kuittaisi tämän kotityöosuuden. Toimistotöihin en lankea.

Otin muutamia valokuvia pihalammesta, rentukasta, joka on kukkeimmillaan, nupullisista viinimarja- ja tyrnipensaista, kaikesta kauniista, joka kasvaa hurjaa päivävauhtia. Viitsisikö laittaa jotakin tähän... ei, ei nyt.

Olisiko loppupäivä oma lupa lukemiseen puolivarjossa? Ammattikirjallisuutta on vino pino, mutten kajoa nyt siihen. Otan kohta kainalooni José Luís Peixoton "Tyhjä taivas" kirjan tai muutaman mummin ET-lehden (kun niissä on niin hyviä juttuja).

Ahaa, kirkonkävijät saapuivat! Synnintuntoinen on olo, kuulemma. Arvasin sen.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Kevät on iloa ja surua

Viime vuoden äitienpäivästä minulla ei ole muuta muistikuvaa kuin se, että ystäväni osti kukan minulle toiselle puolelle siirtyneen Lapseni puolesta. En ole edes kirjoittanut mitään tuntemuksiani siitä päivästä. Ehkä äitienpäivä oli siinä vaiheessa vain pisrara suruni meressä, sumussa jota kuljin.

Mutta tänä vuonna tunsin jotakin. Kesken joogan (yksin kotona) aloin itkemään ja maistelin itkuani: Onko suru myös itsesääliä? Olen muka tottunut tietynlaisiin äitienpäiviin, joissa on eri-ikäistä äitiä elossa - ja niiden lapset. Oivalsin samalla, että moni muukin äiti itkee juuri sinä päivänä, ehkä salattujakin kyyneleitä. Kaikki eivät itke vain kuollutta rakastaan, vaan surullista on varmasti myös se, kun välit ovat jostakin syystä poikki äidillä ja lapsella. Kuten ovat joulut, voivat äitienpäivät olla todellisuudessa raadollisempia kuin kiiltokuvamallinsa näistä pyhistä.

Laakereilla ei ole levätty muutenkaan. Lähisukulaiseni on vakavasti sairas, moniongelmaisena sairaalahoidossa. Sielläkin näyttää nyt olevan sormi suussa, mitä voi tehdä ja mitä ei, kun yhtä sairautta on vaikea hoitaa toisen vuoksi ja kolmas vaikeuttaa molempia tilanteita. Kyse ei ole vanhuksesta, vaan keski-ikäisestä. Enää en hämmästele mistään, mutta kyllä tämä tilanne on yksi energiaa sitova asia kuitenkin.

Eilen kävin sairaalassa katsomassa myös ystävääni, joka käy läpi rankkoja syöpähoitoja - jälleen kerran. Armotonta taistelua ja reippaana oloa.

Pientä pysähtymistäkin on ollut. Viime viikolla olin yksisarvismeditaatiossa ja tutustuin uuteen ystävääni, siis yksisarviseen. Mielenkiintoinen tuttavuus, välillä arjessakin tulevat ne hetket mieleen.

Luonto muuttuu nyt nopsaan, kaikki kasvaa silmissä. Toisaalta kevät on minulle allergia-aikaa enkä voi täysin siemauksin nauttia ulkoilmasta. Onpahan aistit monipuolisesti käytössä: Se mikä hivelee silmiä, kirvelee myös, niin visuaalista ja kinesteettistä.