lauantai 2. tammikuuta 2010

Opinko jotakin?

Viime vuonna vuoden vaihtuessa pohdin näitä: Mitä opin? Totesin samaan hengenvetoon, etten ole varma (hitaasta) oppimisestani, vaan jospa yritän niitä asioita ainakin muistaa.

En jää kaipaamaan tätä surun, itkun, ikävän ja tuskan vuotta. Tahdon vain eteenpäin, ehdottomasti. Vuosi sitten kirjoittamaani lukiessa tunnen "vanhan ihmisen" surua myös siitä, että oma into tai edes toive ei ole se, joka määrittää elämämme isot suuntaviivat. Siksi en edelleenkään sano, että olet mitä syöt tai olet mitä ajattelet. Olemme paljon muutakin kuin oma tahtotilamme.

Nyt toivon lukijalta sormien välistä katsomista, sillä se, mitä tunnen ja kirjoitan, on vain muren siitä, mitä haluan sanoa. En osaa määritellä asioita tarkkaan juuri nimenomaan sanojen kautta. Enemminkin tunnen tai koen, sydämeni kautta. Sanat ovat vain pieni yritys kuvailla sitä teille. Vain pienen ihmisen ihmettelyä, missä sitä taas mennään.

Vuonna 2009 opin taipumaan. Paiskauduin maahan. Ihminen ja äiti minussa ei nähnyt mitään, mutta henki hengitti ilmeisesti. Kannatteli minua pitkän matkan, silloin kun mitään muuta ei ollut. Näin kuinka luonnossakin oksat taipuivat ja jäätyneenä jäivät vääristyneisiin asentoihin, mutta kaikki eivät katkenneet. Ainakaan kaikki. Minä en katkennut viime vuonna - siitä olen kiitollinen.

Vuonna 2009 opin taas lisää rakkaudesta. Opin antamaan kokonaan pois sen, mitä äiti eniten rakastaa: oman Lapseni. Minulta ei kysytty, tahdonko sen tehdä, minun oli vain mentävä näiden suurten reunaehtojen mukaan. Opin siis - Lapseni opetti - että rakkaus hyväksyy kaiken, jopa kuoleman irtipäästön pakollisuuden. Sillä vaikka hän lähti, rakkaus välillämme ei kadonnut. Hän on ajatuksieni päässä, hennosti tavoiteltavissa sitä kautta. Mutta nuoren ihmisen ruumis oli hänen tänne jätettävä. Ja se ääni, jota myös olen kaivannut.

Vuonna 2009 opin jotakin myös ajankulusta. Kun olet sumussa ja tuskassa, jokainen minuutti oli kolme minuuttia. Sitä siinä vaiheessa toivoi, että aika menisi ns. normaalisti, nopeahkossa imussa. Ei, se vain seisoi ja mateli. Ainoa keino selvitä silloin, on pysähtyä ja hengittää.

Vuonna 2009 opin erottamaan entistä tarkemmin suuret ja pienet asiat. Aika vähän on nyt sellaista arkipäivähössötystä. Huomasin sen tuossa joulun tullessa, että kaikki hoitui hissukseen ja mikä ei hoitunut, annoin olla. Moni sanoo, että se oppi kauhtuu taas ajan myötä, mutta toivon jonkin pisaran siitä lähtevän kanssani pidemmällekin reissulle.

Vuonna 2009 opin taas uutta ihmisten käyttäytymisestä. Muutuin joillekin lapseni kuoleman myötä pelottavaksi ihmiseksi. Se oli alkuun suuri katkeruuden ja mielipahan aihe. Mutta lopulta kun tajusin, että vaikka sitä kuinka harmittelen, se puoli tässä maailmassa ei muutu, niin helpotti. Ymmärsin pikkuhiljaa, että ongelma ei ole minun, vaan heidän, pelkääjien.

Vuonna 2009 opin olemaan pelkäämättä kuolemaa - ja sitä kautta elämää. En pidä nyt mitään niin tärkeänä kuin sitä, että elän rehellisenä itselleni. Ei ole mitään syytä tuhlata aikaansa, jota kuitenkin on vain rajallinen määrä. Haluan edelleen elää täysillä. Pääasia on se, että pystyn milloin vain lähtemään täältä sillä ajatuksella, etten harmittele tekemättömiä asioita tai sanomattomia sanoja. Tahdon elää täysillä. Rakastaa. Ja samalla tehdä nyt liian pitkältä tuntuva loppuelämäni edes jotenkin siedettävämmäksi.

Koko 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on ollut minulle kuolemien ja uusien alkujen aikaa. Olen yhdeksän vuoden sisällä menettänyt molemmat vanhempani ja yhden lapsistani. Lisäksi muut lukuisat sukulaisten hautajaiset. Oikea itkujen vuosikymmen. Kun 90-lukuni oli ihmissuhdemössövuosia, niin tämä oli sitten kuolemaa. Mutta onko kuoleman tunteminen sitten niin paha asia? Mielestäni ei. On hyvä tietää, että jokaisella meillä ja meidän läheisillämme on sama kohtalo edessämme, elämme täällä sitten ihan miten vain. Jossakin vaiheessa minustakin on jäljellä vain hautakumpu ja ehkä jokunen kirjoitus jossakin. Jotta tämmöinen hupsu täti eli silloin joskus vuosituhannen vaihteessa.

Loppuun pätkä Raili Malmbergin runosta "Ylistyslaulu elämälle", jotta oppisin vieläkin enemmän...elämästä...:

"Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua silloinkin, kun sinä otat, kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi, kun kiellät jotain keskeistä, jotain, jota ilman on autiota elää, tai pakotat minut hyväksymään kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden."

8 kommenttia:

Leila Anipuro kirjoitti...

Vuoden päättyessä, oppi-inventaariota tehdessä on hyvä muistaa antaa sille pikkutytölle sisälläsi armollista kiitosta ja tunnustusta, hän on ottanut vastaan paljon asioita kasvaakseen ihmisenä.

Ihminen, joka säilyttää sydämensä avoimena elämän antamista haasteista huolimatta, kantaa olemuksessaan valon säteitä, joilla voi auttaa muita.

Janne kirjoitti...

On ollut suuri vuosi sinulla. Toivottavasti tuleva päästää helpommalla, vaikka ei päästä kuitenkaan. Olleet eivät katoa, mutta olotilat yleensä helpottavat jossakin vaiheessa.

Voi hyvin tänään.

räpättäjä kirjoitti...

Kun tarpeeksi isoja asioita tapahtuu, sanat voivat antaa vain heikon kajastuksen siitä, mitä sisällämme tunnemme. Joskus kaipaa kameraa, jolla saisi kuvattua sielunsa maisemaa.

Voimia arkeesi!

hanne kirjoitti...

Niin kaunis oli kirjoituksesi...
Niin viisa ja syvä.
Kiitos sanoistasi, ne rohkaisetvat ja avaavat näkemään..

Pilviharso kirjoitti...

Leila,
Kiitos sanoistasi ja muistutuksestasi kiittää myös itseäni, pientä kovastikasvamistayrittävää pilviharsoa.

Janne,
Kyllähän tuo sinunkin vuosi on ollut tapahtumarikas. Voi hyvin.

Räpättäjä,
Aivan, sellaisia h-hetkiä kun voisi napsia. Kiva kun kävit!

Hanne,
Kiitos sinulle, toiselle pohtijalle.

marjo kirjoitti...

... kyllä oli viime vuosi sinulle elämän korkeakoulua,rankinta mahdollista opiskelua.
Ja kun sitä ei voi keskeyttää ja ottaa lomaa, on vain käytävä läpi.
Olen sydämellä mukana sinun menetyksessä. Koko sydämellä.

Hymytyttö kirjoitti...

Onpa sinulla ollut Kasvamisen vuosi. Tapahtunut se, jota jokainen äiti eniten pelkää.. Toivon sinulle voimaa ja rohkeutta katsoa eteenpäin. Muistot, ne kannattelevat...

Pilviharso kirjoitti...

Marjo,
Kiitos sinun sydämellisestä sydämestä!

Hymytyttö,
Kiitos käynnistä, uusi tuttavuus! Kyllä tämä rohkeutta vaatii, mutta pakon edessä mennään.