sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Ei näköaloja juuri nyt

Alakulo, suru, ikävä. Olen laahustanut tätä viikonloppua menneessä, vuoden takaisessa, vieläkin vanhemmassa. Kaikki ikävät muistot ovat olleet enemmän päällä kuin ne hyvät ja kauniit.

Luin jostakin pätkän innostumisesta ja melkein muistin... Muistin, että joskus "ennen sotia" saatoin uppoutua johonkin tekemiseen niin, että löysin uutta, innostuin, paloin ja nautin. Elämä tuntui elämisen arvoiselta, jännittävältä odottamiselta.

Nyt, näppinsä polttaneena, on kaikessa suuri varaus. Haluan joskus vielä löytää sen pienen tytön sisältäni, joka nauraa enemmän kuin itkee. Ikävä sitä tyttöä. Sitä Lasta, joka lähti vuosi sitten.

Ikävä Kotiin.

7 kommenttia:

Helena kirjoitti...

Voi voi, aina itkettää, kun tulee tänne lukemaan. Kun tietää, ettei voi auttaa.

Miksi muuten välisi menivät poikki selvänäkijäystävän kanssa? Vastaa vaikka sähköpostilla, jos viitsit. Minä ehkä sinuna menisin jollekin luotettavalle meediolle, mutta ymmärrän kyllä, jos olet lopullisesti menettänyt uskosi "viestin välittäjiin". Kyllä minäkin olen aika skeptinen, varsinkin tuon välitilan suhteen. Kuka meistä voi oikeasti tietää? Ei kukaan.

Valokin värsyjä kirjoitti...

Kyllä se pieni tyttö on siellä sisälläsi aina vain, vaikka onkin haavoittuneena, kyyrisytnyt sielun nurkkaan piiloon. Vaatii paljon ajan pehmoisia harsoja, että se uskaltautuu kurkistamaan valoon, mutta uskon, jonain päivänä se hiipii varovasti esiin, katselee vahvempana ja tyynenpänä tulevaisuuteen, kivusta huolimatta.
"Paketin" iloa ja voimaa lähetän täältä.

Kirsi-Marja kirjoitti...

Minullakin on ikävä sitä omaa tyttöäni, joka lähti melkein kaksi vuotta sitten. Viikon päästä hän täyttäisi 22 vuotta. Tänään järjestelin hänen tavaroitaan. Alakulo, suru, ikävä ovat olleet kanssani koko päivän.
Lämpimin ajatuksin.

hanne kirjoitti...

"Tee minusta vapaa
niinkuin taivaan linnut, näkymättömien teiden kulkijat.
tee minusta vapaa
kuin kaatosade tai kuin myrsky,
joka puistaa kiharoitaan
ja syöksyy kohti tuntematonta.
Tee minusta vapaa kuin metsäpalo,
kuin ukkonen joka nauraa ääneen,
heittäen haasteen pimeydelle."-Rabindranath Tagore

Ihanin aamu on herännyt
aurinko
kurkistelee puiden latvossa..
mikä kauneus, mikä ihmeellisyys ympäröi meitä...
annan kaiken sulautua minuun...

illusiah kirjoitti...

Voi mä ihan tunnen sun fiiliksen, miten harmaa se on.
Mutta ihan ihan varmasti asiat tulee muuttumaan. Jossain vaiheessa alat vaan laskea irti, vaikka se vaikeaa onkin.
Kaunista päivää sulle!

Mk kirjoitti...

Ehkä nyt on vain aika käydä hidasta matkaa muistojen kanssa.
Niin tuttua - on ikäviä muistoja ja ikävää jolle ei löydy sanoja.
Ja ikävä elämää joka ei enää palaa.

Ilo ja innostus kyllä vielä palaavat, ajallaan.
Jaksamista!

Pilviharso kirjoitti...

Helena,
Älä itke, minäkin nauran välillä.

Uskon toki meedioihin, mutten yhteenkään kuin jumalaan, ihmisiä ovat ja senmukaiset erilaiset tulkinnat jokaisella. Ihmisten apua tässä kuitenkin tarvitaan usein. Uskon vahvasti omalla laillani ja ehkä nyt joudun hakemaan eniten omaa uskoani kuin koskaan aiemmin elämässäni.

Ja totta: aina pitää sanoa, ettei meistä kukaan omaa sitä varminta tietoa. IHmisiä ollaan, samalla viivalla.

Valokin värsyjä,
...ajan pehmoisia harsoja... tyynenpänä... Kiitos taas näistä kauniista sanoistasi.

Kirsi-Marja,
Minullekin joku sanoi, että JO yksi vuosi. Ja silti, kun suru on päällä, tuntuu kuin se olisi tapahtunut ihan eilen. Kaksi vuottakin on niin vähän... Miten sitä mennään kymmeniä vuosia???

Hanne,
Kiitos kun olet johdattanut minut Tagorin teille. Antautumista...

Illusiah,
herkkänä tunsit siis. Pakko sitä mennyttä on joskus kahlata läpi, vaikka ne rankkoja päiviä tai hetkiä ovatkin.

Mk,
Saman kokeneena tiedät, mitä tarkoitat hidasta matkaa muistojen kanssa. Kiitos.