tiistai 27. huhtikuuta 2010

Juhlia ja oikeutettuja kyyneleitä

Naputtelen tekstiä uudella konella, pikkuruisella, jonka voi ottaa mukaan reissuun kuin reissuun - jee! Pientä harjoittelua tämän kanssa on, kun olen tottunut huiskimaan rennommin sormin tätä näppistä. Toisenlaista siis, katsotaan kuinka näin vanha oppii.

Pitkästä aikaa ennätin jumppatunnille, alkoi kroppa jo kiljua kidutuksia ja venytyksiä. Hotjoogaa maistoin tänään, huomenna nautiskelen jotakin muuta.

Muuten olen elänyt pelkkää juhlaa, sillä täällä on ollut kekkerit jos toisetkin. Jos arki ei palaisi, luulisin olevani maailman ihanin nainen - niin paljon sain huomiota, suorastaan ylenpalttista. Arvaatte varmaan, että pyöreäthän täällä on juhlittu. Enää siis puolet elämää elettävänä...

Juhlani eivät poissulje rakkaitani. Siispä myös toiselle puolelle siirtynyt Lapseni oli mukana useammassa käänteessä, joskus armolla ja ilolla, joskus haikeilla kyynelillä. Minulle on turha tulla sanomaan, että nyt puhutaan vain iloisista asioista. Ne, ketkä haluavat oikeasti olla kanssani ja ystäviäni, joutuvat ottamaan kokonaisvaltaisen paketin: minut iloineen ja suruineen. Loppuelämäni (siis sellaiset 50 v arvatenkin) Lapseni kulkee mukanani enemmän tai vähemmän. Ne, jotka eivät kestä ikäväitkujani tai muuta tunteiden näyttämistä, se on sitten voivoi. No, ehkä tässä on jo luonnollista karsintaa tapahtunut jonkin aikaa.

Eräs iso oivallukseni on ollut se, etten ikinä-koskaan-milloinkaan-enää tule pyytämään anteeksi sitä, kun ikäväkyyneleeni Lastani kohtaan nousevat silmiini. Ajatelkaa, kun kesken jutustelun, tällainen pieni itku on tullut, olen sanonut, anteeksi nämä kyyneleet! Ja sitten toiset ovat sanoneet, että ei se mitään. Ei minun tarvitse pyytää anteeksi tällaista surua! Se on osa minua ja sillä selvä. Pystypäin.

Tämä on minun elämää. Siihen kuuluu kuoleman huomioon ottaminen, sen mahdollisuus tulla kenen vain osaksi. Ei pelottavana mörkönä, vaan faktana.

16 kommenttia:

Kati kirjoitti...

Eihän niitä tarvitse selitellä, mutta omien ystävieni kohdalla huomaan jonkinasteista vaivautumista tai jotain muuta vastavaa kun puhe kääntyy kuolleseen puolisooni, suruunu, tuskaani tai ahdistukseeni.. Aivan kuin 4kk jälkeen asioiden pitäisi olla paremmassa jamassa. Psykiatrinen sairaanhoitaja oli viimeksi sitä mieltä että huominen kerta olisi viimeinen.. Pitääkö minun olla surematta??

Valokin värsyjä kirjoitti...

Onnea pyöreiden vuosien johdosta, onnea uudelle tietokoneelle. Yhdessä runossani kirjoitan, että kyyneleet ovat mielen puhdistus ainetta, jotka silmiä karvastelee, mutta tekee mielelle hyvää. Joten itkeä saa ja pitää.

Pilviharso kirjoitti...

Kati,
Olen itse (vuoden "kokemuksella") päättänyt, etten välitä. Tuo vaivaantuneisuus on ihan totta, sillä moni haluaisi vain puhua niistä iloisista asioista. Sellaiset ihmiset eivät vain ymmärrä, emmekä me surevat ole vastuussa heidän ymmärtämättömyydestään. Tiedän kyllä omakohtaisesti sen, että alkuvaiheessa etenkin tuo suorastaan loukkaa. On niin yksin. Mutta usko, että aika auttaa sinuakin ja sitä, että saa omaa suremisesi varmuutta - voiko näin sanoa... Meillä ei ole mitään syytä pyydellä anteeksi kyyneleitämme, kyllä menetykset ovat olleet niin suuria. Sure täysillä vaan = minun neuvoni! Vähä kerrassaan, eteenpäin menee aika, kuitenkin. Halaan täältä samalla!!

Valokki,
Kiitos onnitteluista! Mielen puhdistusainetta, sitä varsin ne kyyneleet ovat!

hanne kirjoitti...

Onnea suuresti sinulle Pilviharso!!!
Nyt alkaa sit se villiintyminen. sinulla.

Eiks ole ihmeellistä tuo, että usein ihminen, itsekin pyytää anteeksi, kun kyyneleet aiheesta tulvahtavat silmiin..
Onneksi sinä lopetit tuon anteeksipyytämisen..
minä myös..


ihanaa pian alkavaa toukokuuta sinulle aikuinen , ihana nainen!

Mk kirjoitti...

Oikein lämpöiset onnittelut täältäkin!

Miten lähellä ne kulkevatkaan, ilo ja suru.
Miksi kumpaakaan tarvitsisi padota?

illusiah kirjoitti...

Paljon onnea Pilviharsolle! Mulla häämöttää myös vielä tämän vuoden puolella. Lahjakin on jo pihalla valmistumassa; Kasvihuone!
Katille: Surusihan on vielä ihan tuore. Ei kai suremista voi päättää lopettaa..
Mun suru sisaren itsemurhasta kesti aika tarkkaan vuoden. Eihän se siihen loppunut, mutta tuli osaksi elettyä elämää, jota kuljettaa mukanaan. Mutta se ei enää määritellyt mun jokaista päivää.
Tietysti surut on erilaisia.

Anonyymi kirjoitti...

Surulla ei ole aikataulua. Jonkainlaista kaavaa se saattaa noudattaa, mutta siltikin jokainen suree oman aikansa ja omalla tavallaan.

Kamalaa, millaisessa maailmassa me elämmekään, kun pitää pyytää anteeksi luonnollisia tunteita ja sitä, että olemassaolomme ja kohtalomme aiheuttaa MUILLE IHMISILLE ylittämätöntä tuskaa.

Minusta on tullut nyt sekä puolison, että lapsen, kuolemien jälkeen ns. hankala akka. Enpä enää välitäkään, en alistu, en vaikene, en katoa, en suostu vastoin tahtoani. Minulle ei enää kelpaa muu kuin juuri se, mitä minä tarvitsen. En minä vaadi. Minä asennoidun niin, että luon itse itselleni hyvän elämän ja se ei ole riippuvainen kenestäkään ulkopuolisesta, eikä kenenkään hyväksymisistä. Minulla on oikeus olla nuori leski ja lapsensa menettänyt äiti. Ja se fakta tarkoittaa myös surua ja rampautumista. Jos minä jaksan kantaa sen taakan, niin kyllä sen asiana jaksaa kohdata ulkopuolinenkin. ((Prkl))

Ei mutta ONNEA Pilviharso!
Ja Voimia ja Valoa.

-junika-

Anonyymi kirjoitti...

Sydämelliset onnittelut syntymäpäiväsankarille. Elämä on iloa ja surua ja kaipausta.
Minun lapseni kuolemasta on tänä keväänä kulunut 21v. Eilen hän olisi täyttänyt 33v. Edelleen hän kulkee mukana; suru ei enää ole terävää, kiitollisuuttakin on tullut mukaan; kiitollisuutta siitä 12 vuodesta, jonka ajan saimme hänet pitää. Kaipaus on edelleen suuri. Itkeä saa. Itku yllättä, jokin asia tuo mieleen jotain ja itku alkaa. Nykyään kyllä paljon harvemmin kuin vuosia sitten. En pyytele anteeksi.
Kuinka joku voi ajatella, että meidän pitäisi unohtaa poismennyt läheisemme?
Hyvää kevättä. Elämä on hyvää viiskymppisenä(kin).

Titti kirjoitti...

Onnea pyöreistä vuosistasi!♥
Voi miten ihanasti kirjoititkaan tuosta, kuinka meillä on oikeus suruumme ja kyyneliimme, tulevat ne sitten milloin vain.
Eikä meidän tarvitse sitä anteeksi pyydellä.
Heidän jotka eivät sitä kestä on siis mietittävä haluavatko jatkaa omaa eläämäänsä ilman tätä läheistä/ystävää jonka elämään nyt hyvin vahavasti kuuluu kuolema.
Monestihan se on sellainen tabu josta ei haluta puhua, ei edes ajatella... Mutta totuushan on kuitenkin se, kuten kirjoititkin; se voi osua ihan kenen tahansa kohdalle.
Lämpimät halaukset lähetän Sinulle!

miina kirjoitti...

Pilviharso, kun kävin ja laitoin oman osuuteni tänne ja se kahdesti katosi taivaan tuuliin tai minne lie lentänyt... Olen mukana täällä hissun kissun...

Pilviharso kirjoitti...

Hanne,
Apua, en millään jaksaisi villiintyä. Enää.
Ja sinulle ihanainen nainen, iloista vappua!

Mk,
Kiitos. Eikä padota, ei.

Illusiah,
Kiitos. Kasvihuone on sinulle varmaan passeli lahja - minulle se ei olisi...

Katinkin surusta vielä. Puolison mukana menettää normaalin arjen, se on tosi iso muutos.

Junika,
Kiitos. Ja kuten kommentistasi huomaa, surussa tarvitaan myös aimo annos sisua, periksiantamattomuutta, sisäistä voimaa ja päättäväisyyttä. Muun muassa, todellakin. Sinun surupakettisi on myös niin laaja.

Anonyymi,
Kiitos ja etenkin kommentistasi, joka tuo minulle näkökulmaa eteenkinpäin. On vähitellen hyväksynyt sen, että tämä asia ei poistu minusta, täydellinen helpotus tulee vasta kun olen itse perillä. Kiitollisuutenn - vaikka onhan toki sitäkin jo mukana - on tässä vuoden jälkeen vielä pitkä matka.

Titti,
Kiitos ja voimia sinullekin. Ei pyydellä tätä anteeksi!

Miina,
Ajatuksissani olit, kirjoitinkin siitä eilen, kun nauroimme paljon ja sinä tulit tietenkin mieleeni nauramisesta.

Anonyymi kirjoitti...

Hei!
Olen löytänyt blogisi toisten blogien kautta ja seurannut suruasi. Eilen yhtäkkiä sinä ja surusi tulivat mieleen, kun luin Linda Olssonin kirjaa Sonaatti Miriamille. Siinä on kerrottu mm. lapsen menettämiseen liittyvää surua ja elämän jatkumista. Saman kirjailijan teos Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on myös lempeää luettavaa.

Voimia sinulle ja onnea 50 v.lle.
tv. Terttu

Anonyymi kirjoitti...

Pilviharso luin menetyksestäsi jokin aika sen jälkeen kun se oli tapahtunut. Kyyneleiltäni en saanut sinulle viestiä laitettua, mutta lähetin luoksesi Rakkauden Enkeleitä lohduttamaan surussasi.

Ikävän kyyneleet ovat ikuisia. Äitini poismenosta tulee 25 v. ja isäni 13 v. yhä edelleen itken ikävääni, vaikka olen jo ymmärtänyt. että olimme sopineet näin tapahtuvan, kun teimme yhteisiä sielujen sopimuksiamme. Kuitenkin vanhempani ovat luonani kaikessa ja kaikkialla.

Itse jäin pois blogimaailmasta, sinua ja muutamaa muuta blogiystävää olen kaivannut. Elämässäni on nyt muuta, mutta koskaan ei tiedä milloin kenties palaan niistä tänne kirjoittamaan.

Loin itselleni ikävän työpaikan ja sairauden myötä kasvunpaikkoja. Niistä kasvuista on seurannut elämääni paljon hyvää! Olen onnellinen tässä ja nyt, en elä enää tiettyä päämäärä ja odotettua lopputulosta kohti. Näin elämästäni on tullut paljon rikkaampaa. Olen luonut itselleni uusia ihania ihmisiä ympärilleni, ihania kirjoja ja kursseja, jotka ovat avanneet tietoisuuttani.

Toivotan sinulle aurikoista kesää ja kaikkea hyvää elämääsi.

Rakkain terveisin Sawini

Pilviharso kirjoitti...

Terttu,
Kiitos onnitteluista ja mukava kun tulit + kommentoit.

Olen nämä Lempeät laulut lukenut ja ihan odotan täkäläistä kirjastoa, kun Sonaatti Miriammille ilmestyy. Tykkäsin todella paljon Linda Olssonin tyylistä.

Sawini - pitkästä aikaa!!
Ikäänkuin muistelisin sinun jossakin minua tervehtineen, mutta voihan olla että tiedän tämän vain "linjoja pitkin", lämpimät ajatukset, jotka lähetit. Kiitos.

Vai olet kaikenlaista kolhua kerännyt. Onneksi näet asioissa sen tosen puolen, auttaa varmasti jaksamaan.

Itsekään en tiedä, mitä tämän blogin kanssa teen, ehkä kesällä päätän. Ehkä tässä on ollut niin paljon luopumisia tai sen uhkaa, ettei ehdoin tahdoin ole halunnut tätä kanavaa vielä katkoa.

Myös minä toivon sinulle kaikkea hyvää ja olen niin kiitollinen, että pistäydyit! Valoa ja rauhaa, ihania kesäpäivä!

Leena Lumi kirjoitti...

Kyyneleet ovat elämän suolaa. Ennen en itkenyt koskaan. Siinä näkyi satakuntalinen puoleni. Sitten tapahtui jotain ja itkin - kauan. Kun olin lapsi, sanottiin iktupillikksi ja porukolliksi, jos itki. Nyt karjalainen osa geeneistäni on ottanut vallan ja näin on paljon helpompi.

Itke kun itkettää, ja jos olet onnekas, lähelläsi on joku oikein rakas, joka juo kyyneleesi...

Täyttää elämää surun varjosta huolimatta♥

Pilviharso kirjoitti...

Leena Lumi,
"...joku oikein rakas, joka juo kyyneleesi!!" Ihanasti sanottu ja suuri lahja hän on!