tiistai 13. huhtikuuta 2010

Sisällä ja ulkona

Minulla on ollut hyvää kiirettä, mieluisia töitä ja nyt ehdin taas jo vähän ulkoilla ja kuntoilla. Siis Elänyt. Ajatuksissani on nyt blogiystävämme Leen@, joka viettää viimeisiä aikojaan täällä, sillä hän tekee matkaa jo Kotiin... Kuoleman läheisyys pysäyttää monen. Sille ei voi jäädä kylmäksi, sillä se tulee koskettamaan meitä jokaista ennemmin tai myöhemmin.

Kaikessa mikä nytkin keväällä syntyy, on sisäinen elinkaari ja kestokyvyn tieto. Leskenlehti ei joulua nää. Ymmärrämme sen, hyväksymme sen, mihin luonto taipuu. Ihmisenä meidän on vaikea hyväksyä oma kuolevaisuutemme, saatikka rakkaitten, joista emme luopuisi millään. Olen joutunut urakoimaan läheisteni kuolemaa ja poislähtöjä niin, että suvussamme ei ole vanhuksia lainkaan jälkellä. Sisarukseni ja minä olemme näitä suvun vanhimpia enkä minäkään ole ihan viisikymppinen, vielä.

Keväällä ei voi olla ajattelematta kaikkea kauneutta, joka syntyy, valmiina, muuttumaan ja aikanaan poislähtemään. Osaisinko vähän aikaa elää kuin luonto, mukautunen, rennosti ja kaiken vastaanottavaisena? Yritän taas tänään.

6 kommenttia:

bamiella kirjoitti...

Taipua, mutta ei taittua. Kuoleman läheisyys tekee minut nöyräksi - tai sitten vihaiseksi - ja sanattomaksi. Leen@a tulee ikävä. Juuri kun olin hänen blogiinsa tutustunut, tuli tieto, jota pelkäsin. "Päiviä, korkeintaan viikkoja". Niinkö se oli? Kuinka voi mukautua ajatukseen tappelematta vastaan ja kiroilematta Korkeimmalle. Me jäljellejääneet itkemme poismenevien takia, kun kaiken järjellisen uskon mukaan, iloinen asiahan se on, kun pääsee pois tästä kirotusta elämästä. Mukautua elämään rennosti. Sitä en taida osata.

hanne kirjoitti...

"Osainsinko vähän aikaa elää kuin luonto....kaiken vastaanottavaisena.."
Sitä minäkin olen tässä kevättuulen kainalossa miettinyt..
olisin kuin linnut, jotka vaaroja uhmaten lentävät väsymättä pitkän matkan tänne pohjoiseen...vain luottamus siivissään...

Mk kirjoitti...

Leen@n blogia olen itsekkin seurannut viime päivät, ja jo muutenkin pitkään.

Tuntuu kuin viime vuodet ympärillä olisi koko ajan surua, tänäkin keväänä kahden tuttavan lapsi kuoli.
Ja kuten kirjoitit, jonain päivänä voi vain elää kuin luonto, kaiken vastaanottaen.
Iloiten ja nauttien jokaisesta hyvästä ja kauniista päivästä,
jokaisesta kevyemmästä ja suruttomammasta päivästä.

Jonain päivänä se onnistuu, ei aina millään.

Verna kirjoitti...

Uskon, että nämä jaetut kokemuksemme vievät meidät joka päivä askeleen lähemmäksi Jumalaa. Opimme arvostamaan asioita, mutta hyväksymään myös omat heikkoutemme ja sen, että meillä on niihinkin oikeus. Ei Luojamme luonut meitä pelkästään luopumaan...

Kun jaksamme uskoa ja luotta ylitsevuotavaan rakkauteen, jonka olemme Luojaltamme lahjaksi saaneet, selviydymme ja kykenemme katselemaan leskenlehden elinkaarta tietäen, että se palaa luoksemme jälleen ensi keväänä.

Uskoan asiaa, kaikki täällä... : )

Kati kirjoitti...

En osaa oikein sanoa mitään, sillä vellovassa suossa itse yritän päästä eteenpäin. Mutta eiköhän joskus, edessäpäin näy valoa ja aurinkoakin =)

Pilviharso kirjoitti...

Bamiella,
Kaikki tunteet tulee pintaan, kun kuolemaa joutuu kohtaamaan. Viha on tuttu tunne, mutta yleensä se laantuu - ja vähän sen myötä helpottaa.

Hanne,
Kevättuuli toi nyt kainalossaan lunta. Tuhkaankin on taivuttava.

Mk,
Aivan, turha on vaatia, että joskus on niin valmis, että kaiken hyväksyy. Jonakin päivänä kyllä ja joskus ei.

Verna,
Totta, palaahan se leskenlehtikin, mutta toisena, uutena!

Kati,
Vellova suo on vain kahlattava, mutta varmasti siellä se ranta tulee vastaan.