maanantai 22. helmikuuta 2010

Rauhan ja levottomuuden kiikkulaudalla

"Päätin kokeeksi saman tien lakata seuraamasta ja uskomasta ajatuksia, jotka ruokkivat epäilyksiäni ja kauhuani." - Ganji:"Löydä sisäinen loisteesi"

Jotta näillä eväillä on menty viime päiviä. Olen tutkinut omia pelkojani, kärsimyksiäni, hallinnan tahtoa ja lopulta jälleen kerran, kuka minä oikein olen. Se, ettei pysty mitään hallitsemaan, on paradoksista kyllä rentouttavaa. Se on luottamusta ja armoa. Pikkuisen enemmän taas muistan sen, että elämä (saa) sisältää sekä ilon että surun, vihan, rakkauden, pelon, kauneuden. Kaikki saa olla niinkuin on. Ihan kaiken takana on rauha. Tiedän sen, muistan sen, olen sen usein kokenut. Mutta yleensä vasta kunnon itkun jälkeen.

Tällaisen pohdinnan jälkeen tuntuu mitään oppimattomalta vaihtaa puheenaihetta vastakkaiseen suuntaan, pelkoon: jännittää lähteä lomamatkalle Lappiin. Ikinä enää en varmaan pysty menemään Saariselälle, mutta jospa Ylläs voittaisi talvilappifobian. Vaikka viikko ei ole täsmälleen sama kuin viime vuonna, niin jo lähtöajatuksissa nousee flashbackeja. Hyvin ristiriitaisin tuntein menen: surenko enemmän vai helpottaako tämä sitten taas yhden askeleen.

Itseäni lohduttaen siteeraan em. kirjasta vielä:

"Voit rentoutua tässä ja nyt, vaikket olekaan täysin turvassa etkä ikinä tule olemaan." - Näin se on - just relax.

Lisäys edelliseen: Ja hyväksyä em. lause todeksi eikä yrittää ite muuta!

torstai 18. helmikuuta 2010

Sisäistä valoa etsimässä

Edellinen postaukseni, sen ajatuksiani höykkyyttäneet kommentit sekä viime viikkojen tositapahtumat oman elämäni realitysarjassa ovat saaneet aikaan akuutin sisäisen uudistustarpeen. Näin en voi jatkaa - se on faktaa. Tällä "näinillä" tarkoitan oman pääni sisäistä puhetta, (salaista) panikointia erilaisten huolien merkeissä ym. oman mielen osin myös tyhjänpäiväistä tuotetta.

En ymmärrä, miten en muka osaa käytännössä sitä, minkä oikeesti todeksi tiedän. Tiedän, että mun koti ei oo täällä ja muuta isompaa juttua, mutta... Tai no joo.. ymmärrän toki näitä psyykkisiä syitä on: kannan mukanani traumaa/traumoja. Viime vuosina perusturvani järkkyi niin monta kertaa, etten pätkääkään tunne, että perheemme olisi "suojassa". Ylireagoin ja tunnistan sen.

Elänkö nyt oikein tarkoituksella sitä kohtaa, jossa osoitetaan, etteivät sanat ja ajatukset merkitse mitään? Lähes kaikki, mitä olen luullut tietäväni, ovat todellakin vain mieleni tuotetta.

Aihe on laaja enkä unisena jaksa tätä nyt jauhaa enempää. Mutta totta on se, että täällä on pään sisäinen kriisi. Muutostarve. Akuutti.

Onneksi pöydälläni on kirja, josta löytyy vastauksia koko ajan kysymyksiin, joita en osaa edes esittää. Samanlaisia kirjoja olen lukenut kymmenittäin, mutta nyt juuri Luen. Uusin silmin. Ehkä se on hyvä merkki.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Ystävänpäivätervehdys Blogiystäville!

(Nightwish: Kuolema tekee taiteilijan)

Kirjoittamisen tarve ei ole kaikonnut mihinkään. Kuitenkaan. Uudistumisen tarpeesta olen edelleen yhtä ymmällä enkä osaa päättää mitä teen tälle blogille. Olen kopioinut tekstit omalle koneelleni, jos ne täältä joskus laitan katoamaan. Jos. Ja kun en muuta tiedä, otin sitten radikaalisti uuden fontin käyttöön. Ehkä uusi ulkoasu vielä ja sitten mukauudistus on tehty?


Töitä olen tehnyt, työt ovat suorastaan kantaneet minua. Joissakin muissa asioissa olen käynyt vuoristoradan ylhäällä ja alhaalla, missä lienenkään nyt menossa. Vanhat, ikävät ajat nousevat jotenkin pintaan ja saavat minut kokemaan tunteita todella voimakkaasti, vaikka nykytilanteet ovat toki toiset. Rääkki, jota kävin ennen Lapseni kuolemaa ja vaikea luopuminen, joka sen jälkeen jatkuu vaan, ovat kiinni minussa, osa minua. Tällaisena pitäisi mennä vaan eteenpäin, menneet kivut takiaisina roikkumassa.

Ehkä odotan päivää, kun suhtaudun tulevaisuuteeni valoisasti, iloisen optimistisesti. Että olisi luonnollista ajatella "kaiken käyvän hyvin". Kun ei käy. Näkemykseni vanhenemisesta on pelkkää rankkaa luopumisen tietä, jonka ainoastaan oma kuolema pelastaa. Jossa siinäkin on se huono puoli, että rakkaat joutuvat lähtöäni suremaan. Pattitilanne, tässä oon enkä muuta voi.

Kuolema on "kaverini" niin tiukasti vielä, että saatan olla hyvinkin sarkastista seuraa. Olen ärsyyntynyt siihen liittyvistä hymistelyistä tai siitä, ettei kuolemasta edes saisi puhua. Jos joku välttelee sitä aihetta vimmalla, hän ei seurassani viihdy. On nähty jo.

Jotta näillä valoisilla ajatuksilla tulin toivottamaan teille kuitenkin ja joka tapauksessa

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Sillä teitä on niiiiiin monta täällä ja nimenomaan teiltä olen saanut valtavan määrän tukea tänä suruvuotenani. Olette arvokkaita ja ihania ihmisiä jokainen!