perjantai 23. joulukuuta 2011

Kollektiivinen suru ja joulu

Niinpä sitten itketin tahtomattani pienen hotsalillisen venytteleviä naisia. Takana oli hyvä jumppa, menossa venytykset rauhallisten joulusävelten tahtiin. Varpunen jouluaamuna nieletti hiljaa itsekeni, mutta heti perään tuli klassikko Walking in the Air... ja ratkesin täysin. Poikani hautajaismusiikkia, sain juuri kakottua. Halauksia, yhteistä itkua, paperipyyhkeitä niistettäväksi, nuori vetäjä suhtautui asiaan lämmöllä ja tunteella. Jatkoimme urheasti venytellen, mutta kollektiivisen surun sain aikaiseksi.


Surukipuikävä teki taas yllärin takavasemmalta. Olin tietoisesti vältellyt joululauluja, sillä mieltäni ne eivät vieläkään ylennä. Tilanne tuli niin yhtäkkiä eteen ja reaktio oli sen mukainen. Tämä on vain niin minua. Näköjään ulkopuolisetkin saavat tästä välillä osansa.

Kävin muutamalla tervehdyskäynnillä. Surullista sekin, että kolme vanhaa kummiani on samassa vanhainkodissa. Kaksi heistä niin surkeassa petidementiakunnossa, että itkuksi meinasi pistää. Kyllä tää elämä on...

Mutta joulu tulee, piparit ja kalkkunarulla paistuvat tänään, pikkarainen kummityttö odottaa vielä kummin piipahdusta. Jatketaan... elämää.

Levollista Joulua teille lukijoille! 

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Terveiset välillisesti

Minua tuli kaupassa tervehtimään eräs entinen tuttavani. En itse kuulumisia kysellessä ottanut esiin Pojan kuolemaa, mutta hän teki aloitteen, otti osaa. Kertoi tunteneensa poikani, sillä asuivat samassa talossa. Että Poika oli reippaana tullut esittelemään itsensä ja tutustumaan häneen, ulkonäöltään erilaiseen ihmiseen. Tuttava sanoi, että poikani oli todella miellyttävä ja avoin ihminen, erilainen nuori mies. Heillä oli ollut usein toisilleen sananen vaihdettavana. Kiitin näistä huomioista, itku tuli pitkästä aikaa, autossa, yksin. Ja se ikävä.

Kuin olisin saanut terveiset rakkaalta edesmenneeltä pojaltani. Toisaalta tuli niiiiiin ikävä. Suretti myös jälleen kerran, minkälaisen ihmisen menetimme, mitä hänellä olisi ollut maailmalle annettavaa. Mutta ehkä hän antoi jo kaiken - ja paljon enemmän...

Silti tai juuri siksi joulu ei vieläkään kiinnosta minua. Autolla ajaessa vaihdan heti kanavaa, kun tulee joululaulu. Vastustan, vaikka tulee se sieltä kuitenkin. Tiedän jo, että ihan hyvin jouluaika menee ja siitä selviää, mutta maku on poissa tästä perhejuhlasta.

Niistän siis nenän ja vaihdan taas aihetta. Taisin nimittäin juuri lukea tämän vuoden mielikirjani eli Muriel Barbery "Siilin eleganssi". Jotakin sellaista, jota en ole pitkään aikaan kokenut, erilaista, vähin tapahtumin mutta antavin sanankääntein: "... mietin että tällaista elämä ehkä onkin: paljon murhetta mutta myös kauneudentäyteisiä hetkiä, jolloin aika muuttaa luonnettaan. Ihan kuin sävelet tekisivät aikaan aukon, niin että se pysähtyy ja siirtyy ikäänkuin toisaalle vaikka on täällä - ja niin "ei ikinä" onkin "aina". Niin, se mikä on kadonnut iäksi on oleva täällä aina. Ei hätää, Renée, minä en tapa itseäni enkä tuikkaa tuleen yhtään mitään. Sillä sinun muistoksesi minä etsin ikuisuuden pilkahduksia siitä mikä näyttää tyhjyydeltä. Kauneutta tästä maailmasta."

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Antimaterialisti?

Kerkeäjalkainen, aikaasaava, moneen ehtivä ja laajalle kaveripiirille sosiaalinen ystävä alkaa vanheta. Tekee kuten ennenkin, mutta väsyy. Eikä meinaa millään palautua normiarkeen. Vaatii tyhjää tilaa ja huutaa taas sisälle päin: missä minä olen, kuka minä olinkaan, haloo - ootko siellä vielä?

Onko tämä vanhenemista vai olenko muuttunut muutenkin? Olen ollut melko tarkka vaatteistani ja ulkonäöstäni, mutta havaitsen pikkulipsumisia. Kun en vaan viitti aina föönata hiuksia (menee ne noinkin, kuka huomaa). Kun en jaksakaan laittaa kuin vähän ripsiväriä yläripsiin (kattooko niitä kukaan). Uusia vaatteita pitäisi ostaa, mutta kun kaupungilla menee ne viimeisetkin energiat. Siistejä aikuisen naisen farkkuja olen ollut ostamassa varmaan kolme vuotta, mutta kehtoottaa projektin eli etsinnän ja sovituksen aloittaminen (eiks nää entiset mene vielä?). Ja niin edelleen.

Oikaisin myös jouluisissa sisustusasioissa ja muistin nämä postimyynnit, jotka ovat tänä päivänä tosin nettimyyntejä. Hyvä, että ovat. Jouluverhot, jotka olin päättänyt tilata, olivat netin reaaliaikaisen tilauksen mukaan osin loppuneet. Sain siis heti tilattua, sellaiset, joita oli tarjolla. Ei ollut niin väliä, etteivät olleet "juuri ne". Hyvät ja taloudellisen näköiset. Jää sitten rahaa johonkin muuhun, vaikka reissuun.

Josta tulikin mieleeni Münchenin joulutorimatkamme. Kirjoitan nyt paikassa, jossa en voi lisätä kuvan kuvaa, mutta laitan myöhemmin. Tosin kuvia otimme tod. vähän, sillä kamera taitaa olla jo parhaat päivänsä nähnyt, sameita kuvia. Emme myöskään shoppailleet, vaan marhasimme tuoksujen, värien ja tunnelman mukaan ihanilla joulutoreilla. Joen vartta luonnossa kävelimme myös, mutta emme napsaisseet vähäisestä ajasta matkaan vuoristoon, pysyttelimme lähinnä ydinkeskustassa.

Onneksi ei tarvitse (tänäkään vuonna) tehdä joulusiivousta, sillä siivoan mieluummin inspiraation ja voimien mukaan. Jos jotakin meinaa silti ko. homma stressata, olen nähnyt kiertokirjeen, joka päihittää marttojen ohjeet: Luo tietokoneellesi kansio "Kodin pölyt ja roskat". Valitse sitten se kansio ja poista se. Kun kone kysyy, haluatko varmasti poistaa "Kodin pölyt ja roskat", vastaa "kyllä".

Noin helppoa. Sitä paitsi tänne tuli sievä kerros lunta ja näin vanhat ja hämäräsokeat silmäni tykkäävät autolla ajamisesta enemmän. Valoisaa joulukuuta - sisäisesti ja ulkoisesti!

tiistai 22. marraskuuta 2011

Elän. Tahdon.

Jälleen monenlaista: hyvää työimua, kansanparannusta, omia huikeitakin kokemuksia, elämään luottamista ja välillä luottamuksen rapisemista. Askarruttaa tuleva ikävä, kun ihmislapsi muuttaa kauas, tosi kauas. Jännittää, miten siellä asiat järjestyvät - kun minä kaikkivoipa äiti en ole varjelemassa. Pitää tuota luottamusta nyt opetella oikein olan takaa. Jotta luottamus elämään syntyisi, pitää jotenkin antaa menneelle elämälle anteeksi, että lause "kaikki käy hyvin" ei vaan pidä paikkaansa. Että vaikka emme ole suojassa ja turvassa, niin olemme kuitenkin. Osaanko tätä paradoksia selittää? Että turvallisuuden tunne pitää vaan kehittää, koska muutakaan ei ole. Luottaa, että ns. huonosti käyminen ei ole todellista, jollei hyvin käyminenkään. Kaikki kuuluu ihmisen elämään, koko kirjo. Vaikka tämän Tietää, niin suuren kolhun jälkeen oireilee kuitenkin tavalla, joka on... inhimillistä. Anteeksi antamista siis itsellenkin, kun olen tällainen pieni ja tavallinen ihminen.

Vietin täällä myös Pojan maallista syntymäpäivää. Ikäväkoskupäivää. Henkilökohtainen, kuten kuolinpäiväkin. Loppuelämäni taidan sen päivän nimissä kärsiä jotenkin. Ja toisaalta olla kiitollinen, sillä ilman Pojan syntymää minä en olisi minä. Hän opetti minut kasvamaan äidiksi ja sitten Äidiksi ja Äidiksi. Hän opetti minulle pyyteettömän ja ehdottoman rakkauden, elämänsä alusta sen loppuun asti - ja yhä sen jälkeen. Kyyneleeni ovat syviä ja suolaisia, arvokkaita ja tarpeellisia eivätkä mitään "ei-se-nyt-pääse-tuosta-yli-itkua". Jollei joku tätä ymmärrä, ihan sama, ei hän voikaan. Tämä biisi kuvastaa tunnelmaa kipuhetkinä, -päivinä:
Tears in Heaven

Mutta nenä on jälleen niistetty ja uusia mielenkiintoisia polkuja näkyy edessä päin. Valintaa, rajallisen ajan kanssa junailemista. Elämänhaluni ja kiinnostukseni, mitähän on tuon oven takana, ovat nousseet, sen huomaan itsekin. Lisäksi - minä onnellinen - pääsen kohta pikkumatkaselle TalonMiehen kanssa. Kerron sitten.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Ai, että mItä minulle kuuluu?

Unissani opastan eksyneitä, vien ihmismassoja hissiin ja eri kerroksiin, järjestän kuljetuksia busseilla, suksilla. On mäkiä ja vuoria, vettä ja taloja. Maisema on - kuten usein unissani - oranssiruskeaa. Välillä suutelen intohimoisesti entistä opettajaani, sitten saan häneltä pullanmuruja ja hiekkaa suuhuni, yäk. 

Mitäs tästä repisi? Ainakin kertoo omasta työstäni. Mutta nyt alkaa olla taas ikävä ihan itseäni. Joku harva jos kysyy minulta kuulumiseni, huomaan liian nopeasti kääntäväni puheen toiseen takaisin ja hänen ongelmiin - ja niitähän piisaa. Kohta en itsekään tiedä kuulumisiani, kun niitä en kellekään kerro.

Teille ajattelin kertoa... mutta sitten huomaan tämä tyhjän tunteen: ei minulle mitään kuulu. Edelliskerralla kirjotin, että arki on ihanaa. Etenkin kun ympärillä olevilla on elämänsä suuret myllerrykset menossa eikä mitään tietoa tasaisesta arjesta. Silti tuntuu todella hyvältä, jos joku välittää edes tarinan tai vaikkapa tällaisen listan verran:
  • Olen tänään tulkinnut unia: omiani, TalonMiehen, ystäväni, hänen miehen.
  • Olen suunnitellut tekeväni vaikka mitä kotitöitä, jääneet suunnittelun asteelle.
  • Olen juonut eilen yhden lasillisen punaviiniä ja heti on pää pipi.
  • Olen parannellut noidannuoliselkääni venyttelyin, kerran kävin jo kuntosalilla.
  • Olen saanut akupunktiopiikkejä kammottaviin, uusiin paikkoihin: navan alle, nilkkoihin, ugh.
  • Olen lukemassa mielenkiintoista kirjaa Elise Tykkyläinen: Uuden elämän siemen. Tositarina taustana voittaa muut pikkupuutteet.
  • Luen myös Jari Tervon Laylaa, mutta sorry, en ymmärrä Tervon suosion salaisuutta. En vain pidä hänen tyylistään, en edes kiinnostu tarinasta tässä tapauksessa. Ainakaan hän ei tavoita naisnäkökulmaa erityisen hyvin. Tai sanoisinko, että minussa olevaa naista, joka on paljon monisyisempi ja tuntevampi. Aivan, tunnevajausta jää. 
  • Ihmettelen, miten aika menee niin nopeasti eikä riitä kaikkeen. Siis ihan täällä kotona. Työt kun tekee ja vähän ruokaa ja kotihommia, niin yksi päivä taas hujahti. 
  • Seuraan varovaisesti, kun yksi jo kotipesästä lentänyt lintunen suunnittelee muuttoa jopa muille maille vierahille. En tohdi tätä vielä ajatella enempää.
  • Havaitsen, että loppuvuoden kalenteri sisältää viikonloppuihin kaikkea mielenkiintoista: kurssia, teatteria, vieraita, matkaa, enkeleitä...
  • Muistan näin pyhäinpäivänä muitakin edesmenneitä kuin Poikaani. Aamuni alkoi naureskellen, mitä 70-luvun alussa kuollut pappani teki elämänsä aikana. Silloin perheelle ehkä kipeät asiat näyttäytyvät nyt jopa humoristisesti.
Hyvää viikonloppua teille!

lauantai 22. lokakuuta 2011

Normaalia elämää?

Olisikohan tämä sitä normaalia elämää? Teen töitäni, tapaan ihmisiä, juttelen ystävien kanssa (tuenkin muutoksissaan), teen ruokaa, syön hyvin, jumppaan sen verran kuin nyt kipeä selkä antaa myöten, saalistan suppilovahveroita (onnistuu tänä vuonna hyvin), käyn fysikaalisessa, luen hyviä kirjoja ja nyt tilattua Hesaria, käyn mielenkiintoista kurssia. Ja ennen kaikkea koen pientä, hyvää kiirettä. 

Tämä on tavallisin syksy sitten vuoden... Jo 2007 syksyllä alkoi joltakin osin rytistä, 2008 olin tuskainen, 2009 surusumussa, 2010 selviämässä ja nyt: aika tavallisesti! Tavallinen arki on arvokkaan ihanaa, sen voin taas todeta. 

Pieniä ihmeitä kulkee matkassa, tekee arkeen makua ja merkitystä. Kun vähiten odottaa, tulee jonkin jännä pieni todistus toisen maailman olemassaolosta tai omista sisuksistaan löytää avaamattomia ovia. Pienikin raotus ja kurkistus ovenraosta riittää joskus saamaan leveän hymyn huulille, tuntemaan onnea ja elämäniloa.

Mitäpä tässä muuta jahkailemaan kuin lähden putsaamaan loput suppilovahverot, siivoamaan muutaman vaatekaapin tai tekemään jotakin muuta kotihommaa. Tai sitten lueskelen jotakin. Sillä vaikka yksityisyrittäjä olenkin, viikonloput pyrin pyhittämään kaikelle tälle. Silleen normaalisti.

perjantai 30. syyskuuta 2011

Saadut sanat

Leena Lumen blogissa oli haaste, jonka nappasin ja laitan kiertämään: 

"Siis sille, joka haluaa, minä annan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun ja sinun tulee kommentoida noita sanoja blogissasi ja toivon spontaania kommentointia. Ei mitään snobbailua, eikä harkintaa, vaan antakaa palaa. Ja kukaan ei saa loukkaantua, vaan homma otetaan leikin kannalta. Jos en tunne henkilöä ollenkaan, joka tähän mukaan haluaa, sanat voivat olla ihan mitä sattuu ja sitten vain niistä kertomaan. Rohkeasti."
 
Omalta osaltani tehtävä menee näin:

Huominen - toivo, joskus riittävän pieni askel otettavaksi

Musiikki - pieni tyttö pöydän päällä, sormet liukuvat kosketinsoittimella, pitkät hiukset peittävät kyykkylapsen, soittaa korvakuulolla kaiken sen minkä äsken kuuli

Luovuus - päästää sielun lallattamaan itseään ilmoille, maailmalle, toistenkin iloksi

Muisto - kipeä tai kaunis tai kipeänkaunis

Maanosa - mieluummin maan osa, ollaan täällä kaikki samalla viivalla, kuitenkin 

Ken haluaa leikkiin mukaan, kertokoon, niin ojennan muutaman mielessäni liikahtavan sanan määriteltäväkseen! 

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Syksylappi sydämessä

Saariselkä selätetty - hyvin. Enemmän kannoin mukanani pelkoa paikan uudelleenkohtaamisesta kuin mitä se sitten oli todellisuudessa. Syksylappi ei onneksi näyttänyt samalta kuin talvilappi. Itkuherkkä olin ajoittain, mutta ihmekös tuo. Esittelin mukana olleille, että tuossa on se rivitalopätkä, josta avasin verhon suruviestin saatuani, kun oli pakko nähdä ulos ja kauemmas. Tässä on se postilaatikko, johon kiikutimme aamuviideltä kämpän avaimen. Tässä on se kappeli, jossa kävin rukoilemassa iltana, jonka en tiennyt olevan Lapseni viimeinen.


Lohdullistakin. Toiselle puolelle lähtenyt Poika kulki rinnallani poluilla, halasi vanhoja petäjiä ja kuiskutti korvaani tuulen mukana. Hetken hiljentymisessä tunturin juurella sain TalonMiehen ja minun väliin ison kämmenen, joka kannatteli suurta, sykkivää sydäntä. Kaksi ja puoli vuotta sitten kämmenillä lepäsi yhteinen suruvauva, nyt oli jonkinlainen ympyrä pyörähtänyt ja suru muuttunut rakkauden punaiseksi sydämeksi. Tämä suuri suru ei ole erottanut meitä, vaan yhdistänyt, Luojan kiitos.

Kahdenkeskisellä patikoinnilla tapasimme myös naisen, josta emme jälkeenpäin tienneet, oliko hän ihminen lainkaan. Hän neuvoi minua hengittämään surun tullessa valoa ja anteeksiantoa, niin että tuleva itku muuttuu hetkessä rauhaksi. Uskomaton kohtaaminen, ihmeellinen "sattuma".

Nyt olen tehnyt paljon töitä, onneksi olen lempialallani. Parina seuraavana viikkona joudun tuuraamaan TalonMiestä, sillä tämä huitelee pidemmällä työmatkalla. Syksy on toki rauhoittanut pihatyöt eikä lumitöitä ole vielä näkyvissä. Mutta tyrnit, tyrnit, ne tuolla odottavat pihamaalla poimijaansa...

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Tikattu ja pysäytetty

Olen vähän hidas vasenkätinen, siksi lyhyet terveiset. Olen telonut oikean käden sormia säilykepurkeissa ja tutustunut täten päivystyksen ripeään tikkausoperaatioon. Ihania, nuoria lääkäreitä ja hoitajia.

Töitä ja liikkumista paikasta toiseen innolla, mutta loma pohjoisessa lähenee. Olen käynyt Lapissa tavella ja kesällä, mutten koskaan ruska-aikaan. Nyt se onni koittaa - paitsi kohde on sama, josta 2,5 vuotta sitten lähdin kesken kaiken kuolemanitkun kanssa. Ajattelin silloin, etten enää koskaan voi mennä Saariselälle, mutta porukka vie nyt sinne. Ristiriitaista. Mutta toki menen, olen rohkea tässä.

Mitä sunnuntaina kotitöihin tottunut ehtoinen emäntä voi nyt tehdä? Lähtee iltapäivällä lenkille, mutta muuten taidan laittaa nenän kiinni kirjoihin, on nimittäin taas jokunen (18) lainassa.

Pysykää ehjinä!

torstai 25. elokuuta 2011

Sisältäni portin löysin

En ole kirjoitellut, koska olen kirjoittanut. Toisaalle. Urakoinut oikeastaan.

Elän yksinäisiä intensiivipäiviä. Olen tutkinut unipäiväkirjojani ja nostattanut karvojani pystyyn. Ehdottomasti suosittelen unien ylöskirjaamista, vaikka ne kuinka surrealistisilta tuntuisivat juuri nähtyään. Kun aikaa menee, niistä näkee oman elämänsä ymmärrettävämpänä ja viisaampana kokonaisuutena. Yllätyksenä voi tulla myös konkreettisia tapahtumia, jotka näkyvät ensin unimaailmassa. Eli alitajuntamme antaa kuin antaakin meille selviä viestejä, mitä tuleman pitää.

Nämä omakohtaiset todistukset vahvistavat luottamusta asioiden ns. oikein menemiseen. Jotkut suuremmat tapahtumat ovat vain "kiveen kirjoitettuja", ei niistä muuten etukäteen voisi unta nähdä. Enkä nyt puhu vain Poikani kuolemasta eli Kotiin palaamisesta. Elämämme on mielenkiintoinen verkko ja kudelma, sen taas totean.

Kohta työarki vie mennessään, mutta onneksi olen saanut nauttia viime päivien yksinolosta ja kirjoittamiseeni liittyvistä prosesseista. Kait täällä jotakin konkreettistakin on tapahtunut, mutta nyt olen niin (suloisesti) sisäänpäin kääntynyt, etten löydä mitään mainitsemisen arvoista.

Paitsi onnettomien kynsieni suojaksi eilen tehty Shellac-lakkaus. Siistii.

Mutta oikeesti, Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

perjantai 12. elokuuta 2011

Kesän ja syksyn rajamailla sekä palautusoikeus

No niin, oikein hyvin puri tämän kesän kehoreseptini: liikunnan vähentäminen ja syömisen lisääminen. Tuloksia on saavutettu muutaman kilon verran! Ennen kaikkea nautin elämästäni täysin palkein ja vailla katumista - mikä vapautus entiseen!

Yhtä lailla olen nyt toooosi iloinen, että polvi on parantunt, liikunta on alkanut eikä arkiateriat enää tarvitse olla pitkiä juhla-aterioita. On ihan siistiä taas laittaa rajoja herkuttelulle, miettiä vähän mitä syö ja kuinka paljon. Erityisen mieluista on taas tehdä kävelylenkkejä, hikoilla hotjoogassa ja puuskuttaa zumbassa. Levon jälkeen keho sanoo tästäkin, että kiitos.

Nyt myös ymmärrän heitä, joille kiloja on kertynyt enemmän, kenties pitemmältä ajalta. Kuntoilun aloittaminen ei nimittäin tässä alkuäheltäessä tunnu yhtään kivalta, olin oikeastaan kauhistunut siitä, miten vähän enää jaksaa. Onneksi laittavat salien ovet kiinni tuntien ajaksi, mieli teki luikkia karkuun, niin vaivalloista se oli. Kun sitten sen kaiken vaivan on kuitenkin kärvistellyt, tulee heti upea ja hoikempi olo. Samalla jo kokemuksesta muistaa, että kerta kerralta kunto kasvaa, maasta taas ponnistetaan.

Kesällä yksinkertaistin myös luontaistuoterepertuaariani, jätin joitakin (maksaa rasittavia?) pillereitä pois. Olin yhden tuotteen ostanut ennen tätä päätöstäni ja päätin kysyä, ottaako liike takaisin avaamattoman pahvipaketin ja vaihtaa muuhun tuotteeseen. Otti se. Jäin juttelemaan toisen myyjän kanssa, kun paketin vastaanottanut myyjä tuli takaisin luoksemme ja näytti, että onhan tätä käytetty: Jaahas, olikin nielaissut siitä paketista muutaman pillerin, hups kun noloa. Siinä sitten naureskeltiin, että tällainen huiputusyritys tällä emännällä. Kotona olin entistä tyytyväisempi, että paketti tuli avattua liikkeessä. Nimittäin löysin sieltä kaiken kukkuraksi yhden irrallisen, punaisen Burana neljäsatasen... Olisipa siinä ollut uudelle asiakkaalle valittamisen aihetta, vaikka särkylääkkeen olisikin saanut kaupan päälle.

Syksyn alku: me like!

torstai 28. heinäkuuta 2011

Jokin on toisin

Mielenkiintoinen kesä. Olen oivaltanut jotakin olemisesta, itsensä hyväksymisestä, tasapainosta. Olen toki tiennyt (ja luullut sisäistäneenikin) hyväksy-itsesi-jutut. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni olen ihaillen taputellut kesän herkuista pullottavaa killimahaani ja ollut siitä vilpittömän tyytyväinen ja iloinen. Tämä kehon hyväksyminen - eikä siis henkinen piiskaaminen - on tuonut paljon hyvää oloa myös fyysisesti (helpottanut erinäisiä vaivoja). En tarkoita sitä, että päätän tässä ryhtyä ahmatiksi ja liikunnan laistajaksi, vaan tämä on tietynlaista hyväksyntää sille tilanteelle, jossa nyt sattuu olemaan. Kaaduin pari viikkoa sitten ja polvi on vieläkin niin kipeä, ettei sillä jumpata ja zumbata - ei sitten, ei vielä. Monelle lienee tuttu tilanne myös se, että nauttii herkuista ja tuntee sen jälkeen syyllisyyttä. Huono omatunto on nyt vaan poissa, olen kovasti kiitellyt kaikesta ihanasta, jota olen saanut syödä, en piiskaa itseäni pätkääkään. Ja isompien hellemekkojen kanssa kulkemista, ei niiden tiukkojen, piukkojen...

Samoin täällä talossa ja tontilla on tekemistä niin paljon, että päätä huimaa - jos sitä alkaa ajattelemaan. Tätä tehtävälistaa olen myös tehokkaasti poisopetellut ja pyrkinyt nauttimaan siitä tekemisestä, mikä kulloinkin on akuutein. Loppu saa odottaa. Nyt kun saunan ikkunanpuitteet on lakattu, niin viinimarjat varisevat - siis sinne... kunhan ehdin. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että minä en ole homingtyyppi, jolle tämä kaikki on luontevan ihanaa. Olen aina tiedostanut sen, etten ole tyytyväinen käsillä tekijä ja askartelija, vaan ajattelija, pohtija. Mutta ihan pienesti voi kodinhoidosta tykätä, hurahtaa ei tarvii.

Etukäteen kuvittelen enemmän kirjoittavani (yksi prosessi menossa), mutta kun tää aika meneen niin aatellessa, yleisemmin toisten tekstejä lukiessa. Esim. e:llä ja Junikalla on menossa mielenkiintoisia näkökulmia isoihin asioihin ja elämään.

Ja tänään pääsen taas ihanaan meditaatioryhmään! Muutenkin on mukavia, pieniä ihmeitä välilä tapahtunut, sitä kaikkea elämäni suolaa!

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Nocturne-kesä

Jos mitä, niin tämän, tulen muistamaan kuluvalta kesältä. TalonMiehen ja minun yhteinen lauluprojekti, jota olemme harjoittaneet vaihtelevalla menestyksellä, mutta erityisen monessa paikassa: omalla terassilla, saunassa, autossa, hotellin saunassa ja oikeastaan missä vaan, kussa kohtaamme. Yksi syy laulun tahkoamiseen (sanat menee jo hyvin, minulla lukioajan peruja) on se, että jo sävelen alun meinaamme usein sekoittaa Lapin kesään. Mutta kyllä se pitäisi nyt jo olla sisäistetty...

Myös teille, olkaat hyvät, Nocturne Vesa-Matti Loirin versiona! Lauletaan yhdessä, jos nähdään livenä!

torstai 7. heinäkuuta 2011

Rakkautta

Iloa, rätkätysnaurua, hullunhauskaa seuraa, enkeleitä, edesmenneitä, meedioita (joita oomme kaikki!), älyhyvää ruokaa (ja usein), pyhän läsnäoloa, humalaa ilman viiniä, rauhaa, innostusta, oivalluksia, eteenpäin näkemistä, suloista odotusta, itkuikävää, lohtua, kaipausta, luottamusta... Rakkautta.

Olen monta päivää aikonut kertoa teille viikonloppukuulumiseni henkisestä seminaarista, mutta kokemuksen totaalisen vaikutuksen huomioiden sanat yksinkertaisesti loppuvat kesken. Yo. luettelo on kalpea kuvaus täyteläisestä ajasta, jonka sain viettää sukulaissielujen kanssa.

Junassa menomatkalla Turkuun, tapasin johonkin hengelliseen suviseuraan menevän miellyttävän naisen. Hänelle tuntui lopuksi olevan pieni järkytys, kun kerroin määränpääni olevan esoteerisen tilaisuuden. Minulle ei. Minulle sopii oikein hyvin, että löydämme saman Jumalan (tai muun kokonaisuuden hallinnan) eri reittejä.

Kuinka saisin tämän henkisesti ravitun olon jatkumaan mahdollisimman pitkään!? Että elämä voikin välillä olla näin ihanaa, sururaidoista ja kaipauksesta huolimatta. Tämä on minun elämäni, nyt menen tässä. Saa iloita kanssani!

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Sattumaa?

Istun sohvalla ja lepuutan salaattiannosvatsaa. Menossa on mm. matonpesu-urakka, jota en voi oikeana urakkatyönä kuitenkaan ottaa = kädet eivät kestä. Silti mukavaa hommaa, vähitellen puhdasta painepesurilla sutsuttaa, samalla tietäen, etten ainakaan omalta osaltani kuormita läheistä järveä. Pyykkikone puolestaan jyskyttää tyynyjä yksi kerrallaan. Tällainen kesätyö on ihan kivaa.

Mielessäni kuitenkin isot asiat. Kaivoin aamulla vanhasta digisäilöstä esiin valokuvia ja kopioin niitä uudelle koneelleni. Lähinnä veri veti taas Pojan kuviin ja jäin tuijottamaan yhtäkin, jossa hän oli TalonMiehen syntymäpäivillä rennon oloisena, puvun takki päällä. Katselin Pojan vieressä olevaa miestä myös sen enempää ajattelematta. Tunnelma oli taas kuitenkin kaihoisa ja soittelin samalla Youtubesta Missä muruseni on ja vastaavaa. En itkenyt.

Meni pari tuntia ja sain suruviestin. Ko. mies, jonka vieressä Poika seisoi valokuvassa, on nyt murheen aallon pohjalla: hänen lapsensa kuoli...

Viikonlopuksi on tulossa jotakin erikoista. Olen hyvän ysävän kanssa menossa Turkuun henkisille kesäpäiville. Ihku innolla odotan sitä matkaa, vaikka yritän olla myös liikoja odottamatta. Ainakin saan ystävän kanssa olla yhdessä kolme kokonaista päivää ja se on Lomaa vasta se!

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Ciao!

Terveiset Menaggiosta Comojärveltä Pohjois-Italiasta! Kuvia olisi paljon, mutta olen vielä matkaväsynyt niitä tänne latomaan, ehkä myöhemmin. Alkukesän sää siellä oli lämmin, mutta vaihteleva. Upeinta oli maisema, satumainen vuoristojärvi, joka näyttäytyi joka päivänä ja melkein joka tunnilta erilaisena. Usvasta tuli mieleeni nuorena lukemani kirja "Avalonin usvat". En muista sen juonta, mutta mystisen tunnelman kyllä.

Olin matkalla tärkeiden läheisteni kanssa, joten kaikki olivat ns. kasassa. Mutta tietyissä tilanteissa (kuten Milanon Duomossa Äiti Marian tai Menaggion pienessä kappelissa kynttilöiden edessä) ikävä ja kaipuu vihloivat terävästi. Sekunnin murto-osassa suru viiltää syvältä ja voisin alkaa itkemään silloin suureen ääneen. Surullani on tässä vaiheessa ainakin kahdet olomuodot: tasainen aukko, joka ei koskaan täyty ja jonka kanssa elän sovinnolla ja toisaalta tuo repivä, mutta onneksi lyhytaikainen tuska ja suunnaton ikävä. Nytkin itken äänettömästi kun tämän kirjoitan. Sisimpäni odottaa taas hetkeä, kun saan olla ihan yksin kyyneleideni kanssa, purkaa itkulla ikävääni. Suru on niin henkilökohtainen asia, että syvimmät surun hetket haluaa käydä läpi ihan yksin. Ja poislähteneen poikani kanssa. Istui vieressäni kappelissakin...

Ihanaa taas olla kotona omassa keittiössä ja kodinhoitohuoneessa. Rakastan pyykkien kanssa nutjaamista. Voin vihdoin koivusiitepölyajan mentyä viedä pestyjä ulos kuivumaan. Tavallista kotielämää reissun jälkeen, hyvä niin. Samoin porukkamatkan jälkeen kaipaan omaa rauhaa ja reviiriä. Sitä tämä sunnuntaikoti jälleen tarjoaa.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Meikittä?

Jotkut on varmaan havainneet Facebookin kampanjan "Meikittömänä töihin ympäristöystävällisen kosmetiikan puolesta", jossa porukka 6.6. aikoo tehdä tämän suuren jutun eli mennä töihin ilman naaman laittoa. Sitten siihen kilvan osallistuvat ne, jotka eivät koskaan muutenkaan meikkaa ja kertovat olevansa tosi luomuja luonnostaan. Ja nättejä näyttävät olevankin.

En osallistu. Oikei, jos olisin koko päivän kotona enkä tapaisi kuin naapureita ohi mennen, niin sitten. Mutta kyllä minä ihmisten ilmoille lähtiessäni tahdon ainakin peittää kroonisesti tummat silmänaluseni ja sipaista huulipunaa/kiiltoa kuiville, kalvakoille huulilleni. Kuudes kuudetta aidon laittaa ihan normaalit ripsiväritkin.

En mieti tässä nyt ko. kampanja ympäristöystävällisyyttä, vaan aloin pohtimaan yleensä meikkaamista ja sen puolesta ja vastaan olemista. Onko se nyt niin paha, jos meikkaa? Olen koko ikäni tykännyt meikeistä, mutta
pakkelikuono en ole. Minusta on ihanaa ehostaa silleen vähän, että on kivan näköistä. Ihan yhtä mielelläni peseydyn, laitan hajuvettä, pukeudun siistiin - usein myös kivan näköisiin tai ainakin väreiltään harkittuihin - vaatteisiin ja usein teen sen myös tässä kotona.

Joskus kuulkaas nautin suunnattomasti, kun on naisporukassa jossakin ja siellä saa RAUHASSA meikata. Että kaikki meikkaavat ja se on osa naisena olemista. Tai ettei se ryhmän ainoa meikkaamaton huomauttele, että minä en kyllä käytä joka aamu tuollaista viisiminuuttista noin turhaan hommaan, kelpaan tällaisena.

Onko tässä jälleen kerran kyse erilaisuuden sietämättömyydestä, vähän kuin työssäkäyvät ja kotiäidit? Joko meikkaat arkena tai sitten et. Onko siinä pakko olla puolesta tai vastaan? Riippuu tasan, missä porukassa kuljet, niin tunteella siihen jotenkin suhtaudutaan. Ja kauheesti puolustellaan omaa kantaansa. Kuten minä tässä.

Tunteet ovat tässä muutenkin hieman kuumentunteet jo heti aamusta. Tasan klo 8 soitti eräs virkamies ja sain kaikki ammatilliset taitoni käyttää siihen, etten provosoitunut hänen palopuhestaan. Vähän meinattiin toistemme päälle puhua, mutta jotenkin sain kieputettua vastapuolen yhä uudelleen rauhalliseksi. Tunne jäi vain puhelun jälkeen itselleni ja nyt puran sitä vaikka tähän meikkiasiaan. Ja täysillä tunteilla.

Miltäs teistä tuntuu? Minä ainakin lähden tästä kohta meikkaamaan!

torstai 26. toukokuuta 2011

Odotus ja rajaus

Tänään olen kuullut sekä erityisen hyviä että erityisen huonoja uutisia. Nuori ihminen pääsee elämässään eteenpäin, kohti uusia tuulia. Vastaavasti taas ikäiseni ihminen on jälleen törmännyt seinään taistellessaan vakavan sairauden tuulimyllyjä vastaan. Tätähän se elämä on, laaksoja, huippuja, niiden alituista vuorottelua.

Olin itse menossa zumbaamaan, mutta kuuntelin kehoani: kurkku on vähän kipeä enkä halua riskeerata. Piiiitkästä aikaa olemme menossa viikonlopuksi ystävien luo toiselle puolelle Suomea. Olen monasti huomannut, että pienikin flunssan alku saa vain vauhtia kovasta liikunnasta eli tulee herkemmin päälle. Siispä tänään päänsärkyisen tuhnuiseen olooni otan mieluummin roimasti valkosipulia ja pientä hissutteluiltahommaa.

Kiitos muutes edellisen postaukseni vilkkaasta kommentoinnista. Vielä tähdennän kirjoittamiseni rajauksista: Itsestäni kerron mitä kerron, mutta läheiset - suku ja ystävät - rajaan liian henkilökohtaisella tasolla pois. Hmmm... no, TalonMiehen taidatte kohta kaikki tuntea, jos vastaan tulisi. Mutta sekin on hänen luvallaan. Kun Poikani eli, en voinut mitenkään mennä hänen yksityisyyttään purkamaan ja parkua liian suureen ääneen huoltani. Sitten hänen kuoleman jälkeen meni pitkään, ennenkuin kuolinsyyt ym. selvisivät ja vasta nyt alan olla valmis kirjoittamaan asiasta, epäkohdista, hänen elämästään ja kuolemastaan ja eritoten omasta surustani. Muuallakin olen jo kirjoittanut, omalla nimelläni.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Pilviharso rakoilee

Harson raotusta. Olen lähes fanaattisesti pysynyt kaapissa suuren suruni kanssa, vaikka livenä olen sanonut kysyjille niinkuin se on - tosin sen selvyyden mukaan, mikä itselläni kulloinkin on ollut. Koska olen edesmenneen Lapsen isän kanssa jo yhteisrintamassa toiminut ja tätä nimimerkkiblogianikin eteenpäin tuttaville jaellut, lienee aika kertoa jotakin enemmän. Pilviharson puolella on ollut helppo purkaa paniikkia, huolta ja sitten surua äidin kannalta. Ekologisuus on nyt tarkastettu ja punnittu, tulkoon siis tässä sanotuksi ainakin tämä:

Lapseni oli Poika 20+, joka kuoli tapaturmaisesti kaverien luona. Kuolinsyyhyn tuli lisäselvyyttä vasta vuosi kuoleman jälkeen - niin kauan saimme kuolinsyytä odottaa (ja kerjätä sitä kolme kertaa läänistä). Taustalla ketju: työuupumus - masennus - lääkkeitä runsaasti, muttei terapia-apua - ko. lääkkeiden vieroitusta - kuntoutukseen odotusta - kuntoutus - kuntoukseen odotusta - äkkikuolema.

Tämä blogi ei ole ollut itseni kannustusblogi, muttei mikään oksennusblogikaan. Tämä on vaan niin faktaa äidin huolesta ja surusta, että vaikka kuinka näitäkin sanoja tässä punnitsen, voiko näitä miten oikein asettaa, niin tästä asiasta ei vaan kaunista saa. Poikani kuoli, hän on kuollut. Hän kärsi ennen kuolemaansa henkisesti, mutta fyysisiä sydänperäisiä vaivojaan emme voineet myöskään tietää ja estää. Syitä, miksi oli kuoltava, on etsitty ja kaivettu sekä peilistä että ulkopuolelta eikä silti yhtään yksittäistä syytä näin isoon asiaan voi olla.

Rakkaan Poikani piti vain lähteä, muuttua hengeksi ilman rajoja. Ennen hän tuli syömään lihapullia ja halasi minua kömpelöin nuoren miehen elkein. Nyt hän tulee henkenä, kertoo asiansa suoraan "linjoja pitkin" ja ympäröi minut rajattomalla rakkaudellaan. Päässäni soi nyt PMMP:n Lautturi, sillä se kuului radiossa äsken kun ajoin kotiin. Ikävä on kova eikä se lakkaa minulta koko elinaikanani.

Näinkin voi kuulkaas elää - kun on ihan pakko.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Tunnustuksia jälleen


Aikatherine blogissaan on antanut minulle tällaisen tunnustuspokaalin, kiitos. Tarkoitus olisi tunnustaa kahdeksan asiaa itsestään - no, tehdään blogin päivitys osittain tämän avulla. Eteenpäin en ehdi pokaalia jakaa, olkaa hyvä ja ottakaa mukaanne.
  1. Olen maalaistalon tyttö, joka jo lapsena tiesi, ettei maanviljely ja karjanhoito ole niitä minun juttujani. Laajat heinäpellot sekä pitkät, kuumat juurikas- ja lantturivit - vieläkin tulee hiki! Tai entä sitten se porkkanapelto, joka oli lopulta pakko harventaa, vaikka sää ei ollut lämmennyt sinä kesänä lainkaan. Aitasta kaivoimme vanhat talvitakit ja niillä mentiin, sadepäivissä, tikkuaskillinen pätkä kerrallaan (porkkanaa harventaneet tietävät kyllä). Pakko myös tässä yhteydessä tunnustaa, etten ole koskaan lypsänyt lehmiä, vaikka muuten niitä johonkin paimentamaan jouduinkin. Isosiskot taisivat olla tomerampia tuuraajia siinä hommassa.
  2. Mutta se mikä minua oikeasti kiinnosti, sitä ei vanhassa maalaisyhteisössä pidetty suinkaan ahkeran naisen merkkinä: lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen. Aina sain kuulla olevani liikaa nenä kirjassa kiinni tai kynä kädessä. Lapsenkin olisi pitänyt levätessään oma-aloitteisesti lakaista vaikka lattiat tai muuten kerkeänä juosta niillä aikuisten asioilla. Olen lukenut Eeva Kilven muistelmia ja vaikka eri aikakauden lapsia olemmekin, niin samat ovat vielä maalaisväestön arvot olleet. Kirjallisuudesta kiinnostuminen ei ollut oikein tervettä.
  3. Liekö hikisten peltojen aikaansaamaa, mutta puutarhan rakentelijakaan en ole. Minulla ei ole mitään käsitystä pienistä istutuksista, perennoista ja muista hienoista jutuista. Vähän suuremmat linjat tulivat tutuiksi, mutta sormenni eivät kaipaa multaa vieläkään. Lisävaivana tähän on tullut refluksitaudin oireet. Siksi meillä ei enää ole ryytimaata, mutta tavoitteena on saada muutoin tämä metsäinen luomupiha yhä helppohoitoisemmaksi. Nautin ihanista ja kauniista puutarhoista, mutta itse en niitä osaa luoda. Teen kyllä sen, mitä käsketään (tai TalonMies neuvoo).
  4. Ihan pienenä muistan katsoneeni itseäni häkkisängyssä nukkumassa. Siitä tuli ihan nukahtamisrituaali, pyörin sängyn ympäri muutaman kerran ja uni tuli somasti. Se oli tosi luonnollista, mutta jotenkin huomasin, ettei sitä voinut koskaan toisille selittää.
  5. Kuka minä olen? Miten minä olen juuri minä? Mistä minä tulen? Ketä vanhempani ovat? Tyypillisiä kysymyksiä varmaan monelle lapselle. Minä ainakin istuin usein tällaisia pohtimassa jo ihan pienenä. Vieläkään en ole saanut kunnon vastauksia...
  6. Lällällää, Jumala ei heitä isoa kiveä päälle! Juu, ihan oikeesti tällaista sain vanhalta isoäidiltäni kuulla. Muun muassa. Hänen Jumalansa oli kova rankaisemaan pahoista teoista, mutta vastarannan kiiskinä pidin oman uskoni. Ihan hyvä niin, sillä yksi alakoulun opettajakin oli todella ankaran Jumalan fani. Kolmas kurinpalauttaja oli rippikoulun fanaattinen pappi, mutta kohdallani ihan turhaan. Silloin näin myös sen, että hurmoshenkiset hallelujat eivät nappaa. Näillä on menty ja näissä pysytty, vaikka uteliasuus eri tavoin uskomiseen on aina säilynyt.
  7. Olen todellakin ollut kovapäinen tyttö. Kasvattihan minua vanhempien ja isovanhempien lisäksi murrosikäiset sisarukset, siis pakko olla. Kiltiksi olen ryhtynyt vasta koulussa ja töissä, siellä sitten liikaakin. Mutta uskon, että tämä napakkuus sisälläni on pelastanut minut monelta ylilyönniltä tai ainakin antanut voimaa äänestää jaloillaan. Äitini sanoi aikoinaan, että sinä et saa miestä koskaan tuolla luonteella (lue: nuori feministi). Väärässä oli. Sain oikeastaan useammankin, mutta aikamoista elämänkoulua sen myötä.
  8. Nyt lähden aktiiviseen vapaapäivän viettoon, joka sisältää hautausmaakäynnit, orvokit, kummin tervehdyksen, pizzaa sekä tanssinäytöksen katsomisen. Siskon seurassa koko päivä.

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Kevät retkineen


Kevään alku on tuntunut nyt oikeastaan paremmalta kuin kolme edellistä, joihin mahtui ahdistusta, huolta, hätää, tuskaa, itkua, lohduttomuutta ja ikävää. Ikävä on edelleen, mutta aina helpompana tavallisessa arjessa. Tiukka muisto tai jokin asiayhteys tuo sen kirpeänä päälle, mutta kokemusta alkaa olla jo ns. selviämisestä. Tietää, että kaikki menee ohi, tämäkin tunne. Kuten elämä. Työssäni olen myös kohdannut ja käsitellyt nuoren ihmisen kuolemaa. Kaikenlaisia elämäntarinoita vaan on, kestosta ei ole etukäteistietoa.

Pääsiäisenä me sisarukset teimme metsäretken ja tämäkin tätsy katsasti eka kerran omien tiluksiensa rajat omilla jaloillaan. Totesin, että jotakin pysyvää olen saanut perintönä ja jotakin pysyvää jälkeeni jääköön, mistään tuottavuudesta ei valitettavasti tällä hetkellä voi puhua. Mutta tämän vanhan maapalan tahdon antaa eteenpäin kuten olen sen saanutkin. Sukupolvien kosketus oli jotenkin konkreettista seurueen tarpoessa keväisessä risukossa ja lopuksi juodessa eväskahvit.

Kohtasin metsässä väriläiskän, kuvassa näkyvän kevätkukan. Kuka tuntee tyypin?

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Valivali kevät tuli

Keinun juuri nyt riittämättömyyden ja levollisen kotona olemisen tunteen kiikkulaudalla. Olen ollut tänä talvena ahkera, siis töissäni. Olen mennyt, tehnyt, kohdannut ihmisiä, istunut toimistossa ja selvittänyt paperityöt. Kotini on ollut kääntymispaikka, joka on odottanut emäntää (ja isäntääkin). Hektisten viikkojen jälkeen teimme päätöksen, että emme lähde a) tällä viikolla ystävien kanssa Lappiin b) nyt pääsiäisenä ystävien luo toiselle puolelle Suomea. Tarvitsemme kotona olemista, toistemme tapaamista. Eikä yhtään vähäisempänä: koti tarvitsee meitä.

Olen seissyt pari tuntia keittiössä silittäen verhoja ja puhdasta pyykkiä - huh, kylläpä niitä on kertynytkin. Oikeesti pidän silittämisestä ja äänikirja on siinä oiva apu, mutta nyt jalat ovat väsyneet kivilattialla seisomisesta. Silittäessäni en voinut olla näkemättää keittiön kaapin ovia, tahroja tiskikoneen helmassa ja vähän kaikkialla näkyvää pölykerrosta. Tiedostin samalla kaappien sisälmykset ja niiden epäjärjestyksen. Kun verensokeri alkoi laskea ja pyykkikone lauloi talvivaatetta, muistin myös vaatekaappien räjähtävät sisukset. Paistoin välillä pekonia ja munia appeeksi ja jatkoin, mutta nyt huilin näitä jalkojani ja rupattelen teille.

Tarkoitus olisi lähteä ulos - vihdoinkin, sillä kroppa huutaa happea - rapsuttamaan vielä lumen valtaamaa pihaa joistakin pälvikohdistaan. Mutta kun - piru vie - vanha ei vaan jaksa ihan heti.

Eniten tässä pysähdyin miettimään kuitenkin sitä, että riittääkö muilla aika kaikkeen: toimivaan ja täyteläiseen työelämäarkeen, siistiin kotiin siivottuine kaappeineen jne.? Sisustamisesta puhumattakaan. Minusta tuntuu, että tehtävälistani vain kasvaa enkä ehdi kuin priorisoida ne tärkeimmät. Miksen minä pysty näistä lukemattomista kotitöistä nauttimaan?

Lienee eka kerta, kun näitä täällä blogissani tuskailen, mutta kaikkeen en näköjään repeä minäkään. Nyt tuntuu, että tämän kokoisen kodin ja tontin hoitamiseen voisi palkata kokopäiväisen sisäkön ja puutarhurin.

Äh, valitan vaan siksi, että tiedän aina olleeni tässä ristiriitainen: pidän siististä ja puhtaasta, mutta inhoan siivoamista. Kun luen kauniita blogeja ja selailen lehtiä, saan sen käsityksen, ettei minunlaisia juuri ole. Muut taitavat tyynesti houmingin ja elämä on yhtä ratulaa.

Täällä ei nyt ole. Terveisin kiukkupää.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Kuvahaaste


Illusiah kierrätti haasteen, jossa otetaan neljännen albumin neljäs kuva, julkaistaan se ja kerrotaan siitä. Oikaisin vähän, enkä lähtenyt kaivelemaan paperikansioita. Oikaisin myös siinä, etten ottanut lärpäkettäkään (en tiedä, mikä tuo koneen näköinen, huriseva otus on, joka kiinnitetään tähän koneeseen ja sieltä löytyy vanhat digikuvat), vaan pokkana tämän uuden koneen neljännen kuvakansion. Sattui somasti Barcelona 11/2010, mutta neljäs kuva... hmm. olisi Barcelonasta parempaakin näytettävää ollut.

Mutta näin vehmas näky oli hotellimme ikkunasta, pieni puisto kuin verho. Ei uskoisi, että olimme sen kuusi päivää keskellä kaupunkia, yliopiston vieressä, lähellä La Ramblasin pohjoispäätä. En ole täällä blogissa matkastani kertonut, mutta oman kokemuksemme perusteella suosittelen sitä lämpimästi. Marraskuussa oli hienot, kuivat syksyiset ilmat, jaksoi hyvin marhata katsomassa kaikkea huikeaa. Ja katsomista riitti! Suurimman vaikutuksen teki La Sagrada Familia kirkko. Jollette ole sitä nähneet/kokeneet, niin googlatkaa kuvia ja kuvitelkaa, miltä tuntuu sen vieressä ulkopuolella tai sisällä. Olimme TalonMiehen kanssa mykistyneitä ja hyvin hartaassa mielentilassa siellä hipsiessämme.

TalonMies on muutes tällä hetkellä työmatkalla Portugalin huhtikuussa. Siellä olisi nyt hieno ilma, suorastaan helleaalto, mutta herra painaa töitä kaiket valoisat ajat. Eilen ilmeni, ettei vapaapäivää, edes puolikasta, ole tiedossa. Tuo ei ole tervettä, sanoin hänelle ja TalonMies lupasi kertoa kotisuomen terkut muillekin raatajille.

Näihin eurooppalaisiin tunnelmiin päättyy tämä meemi.

Ai niin: Ottakaa mukaan tämän, ken haluaa!

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Kuka, mitä, missä, millä, milloin ja mitä mielessä nyt?

Tähtisilmälle kiitos haasteesta! Jatkakaa kaikin mokomin kuka vaan.

Kuka?
Pilviharso, herkkä ja vahva, iloinen ja suruinen, aktiivinen ja passiivinen, ei mitenkään yksiselitteinen, alati sopivanikäinen Nainen.

Mitä?
Elää täysillä yhdessä kera rakkauden ja pelon.

Missä?
Maalla, umpitien päässä, lintujen laulun seassa, pupujussien ja lumen saartamana.

Millä?
Matkat autolla (kun on pakko), lyhyet pyrähdykset juosta kipittämällä, yleisenä käyttövoimana valo ja rakkaus.

Milloin?
N y t.

Mitä mielessä nyt?
Illan meditaation riemuhetki.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Uusi alku

Viime yönä painajaisia: Jäin unessa yksin, kun TalonMies kuoli Korean työmatkalla. Hirvittävä tuska, ymmärsin leskiä yhä enemmän! Mietin, että miten tämä silti koskee, vaikka Lapsen kuoleman jälkeen luulin, ettei mikään satu enää. Toisessa unessa esittelin suvulle ja suurelle väkijoukolle katedraalia, jossa olin asunut. Kun läksin etsimään kadonnutta äitiäni katsomaan sitä, sillä aikaa tyhjensivät koko kirkon, hushus pois vaan kaikki ja vesiletkuilla kaikki puhtaaksi.

Mutta arkea olen tässä elänyt, aloittanut taas uuden vuoden kuoleman vuosipäivän jälkeen. Ehkä siis ajanlaskuni on muuttunut kevätpäiväntasauksesta lähtevään. Kuluneella viikolla olen maalannut ja uppoutunut muutenkin visuaalisiin kokemuksiin. Paitsi sitä ei varsin edusta tylsä verottaja, jolle taas pitää postia laittaa, pah.

Ja tänä aamuna verta pakkiin, lonkkaa kuvattu etc. Jospa saisi jotain diagnoosia yökipuun.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Muistopäivä

Se, mitä olet rakastanut, sitä suret (Hilkka Olkinuora uutisissa). Nyt niin paljon kollektiivista surua, mutta samalla paljon inhimillistä, yksittäisten ihmisten kärsimystä, joihin samaudun.

Tänään suren myös minä, kaipaan ja ikävöin. Kaksi vuotta sitten Lapseni oli tähän aikaan päivästä astunut jo toiseen maailmaan, minulle tieto tuli vasta illalla. Koko päivä on piirtynyt kuitenkin muistiini tarkkaan, Saariselän pitkä hiihtolenkki, ihmisen pienuus tunturilla, kohtaamiset taukotuvissa. Ja lopulta illansuussa: suuri suruviesti, joka on muuttanut elämäni kokonaan sisältäpäin.

Saan itkeä, koska olen rakastanut ja rakastan edelleen. Ikäväikäväikävä...

Sakari Kuosmanen: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Takaumia ja tarkoituksia

Ajan autolla tuttua metsäistä maalaistietä kaupunkiin päin. Lumi alkaa sulaa jäisen asfaltin päältä (kesämaata näkyvissä, ilokiljahtaisi tietty pieni mies 80-luvulta!), pilvetön taivas, aurinko lämmittää auton sisälle... ja sitten yhtäkkiä kauheat flashbackit: boing, boing, boing, yksi toisensa jälkeen. Aikaan kahden vuoden taakse, kaikki se taas paitsi elävinä kuvina mielessäni, myös henkeä salpaavina tunnemuistoina. Ja vielä kerran: Ei voi olla totta, tää ei voi olla totta!!? Boing ja muisto vuoden takaa: tasan kuoleman vuosipäivänä tulee vasta kuolinsyytodistus, joka selvittää kuolemaa edeltäneen viikon fyysiset oireet, mutta vie myös syövereihin, joihin ei olisi enää jaksanut. Mitään kivaa ei siis ole edessä, kun tulee kaksi vuotta täyteen Lapsen lähdöstä toiselle puolle, mutta silti en lakkaa toivomasta jotta helpompaa. Asiaan liittyy tällä kertaa sellaista uutta lehdenkääntöä, että me vanhemmat olemme alkaneet ns. toimia. Mikään ei tuo takaisin juuri meidän Lasta, mutta kaikki toimet, jotka auttavat tässä maailmassa, jotta niin huonosti ei käy muille nuorille, ovat tervetulleita ja jollakin saralla taholtamme jo aloitettuja. Siis sillä tavalla kuin se meille luontaisesti sopii.

Nukun huonosti, ylikierroksilla, ehkä myös siksi, että armas TalonMies on toisella puolella maapalloa työmatkalla. Toisen hyvänyöntoivotukset ovat toiselle huomentaa. Mutta tieto, että joku rakastaa jossakin, on vaan niin ihanaa. Siinä olen huippuetuoikeutettu ihminen, että saan rakastaa ja minua rakastetaan. Hmmm... ja aika universaalisestikin, jos tarkemmin ajattelee. ;)

Ja pärjään muutenkin kyllä. Vaikka unissani käsittelen nykyään ulkopuolisten ymmärtämättömyyttä, pilkkaa ja nonshaleeraamista (mitä en päivätajunnassa todellakaan nyt kohtaa), tiedän missä tässä seison: jalat vahvasti maassa, kroppa laiskasti sohvan syleilyssä, mieli (juuri nyt herkuttelusta) rentona ja sielu tähtein tuolla puolen. Sitä paitsi ihana kirjatiiliskivi menossa: Pascal Mercielin "Yöjuna Lissaboniin".

Elämä jatkuu ja tarkoituksia löytyy vähitellen.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

The Gorgeous Blogger


Kiitos, Tähtisilmä ja Helena tunnustuksesta! Vaikka olen usein paljastanut sitä sun tätä, niin tässä lisää. Meijerielämää -blogista löysin vielä muutaman extrakysymyksen, joihin myös täten vastaan.

1. Milloin aloitit blogisi? Aloitin blogini jo vuonna keppi ja keihäs, tässä tapauksessa kesällä 2007. Tosin eka blogi on jo haihtunut taivaalle, mutta Pilviharson nimi on pysynyt samana.

2. Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet? Alussa kirjoittelin tavanomaisista arkiasioistani, mutta iso pyörä alkoi pyörimään enkä osannut kokonaisvaltaisesti elävänä ihmisenä pysyä entisissä raameissani. Annoin vaan tulla sen, mikä tulee. Tämä uudempi - syksystä 2008 alkaen perustettu - blogi Takana kirkas taivas muuttui surublogiksi. Käsittelen siis aikalailla äidin surua aikuisen lapsen kuoleman jälkeen, muun arkijutun osuus on ollut vähäisempää. Esoteeristen ja elämää suurempien asioiden kirjoittaminen on myös lisääntynyt, vaikka niiden kanssa olen toki elänyt parikymmentä vuotta.

3. Mikä tekee blogistasi erityisen? Ei yhtään mikään tai sitten kaikki blogit ovat omalla laillaan erityisiä. Suuri suru aiheena toki rajaa lukijakuntaa ja se on ihan ok. Toisaalta lohdullinen elämänkatsomukseni on puhetta sekä itselleni että muille sureville.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin? Blogi-termi oli v. 2007 minulle uusi tuttavuus ja ihastelin näitä "nettipäiväkirjoja" sekä elävää kommunikointia. Kokeilumielessä lähdin ja ikuisessa kirjoittamisen halussa tietenkin.

5. Mitä haluaisit muuttaa? Sinällään en varmaan muuttaisi mitään, mutta lopettamista olen harkinnut monen monta kertaa. Tapa, millä lopetan, on mielessä vielä jäsentymätön. Joko salasanan taakse tai sitten koko paketti vain joskus häviää täältä. Ainoa, mikä on lopettamispäätökseni saanut lykkääntymään aina eteenpäin, olette te lukijat, kommentoijat ja sitä kautta myös uudet tuttavat (vaikkei nähty vielä ollakaan).

6. Miten bloggaamisesi on muuttunut matkan varrella? Kuten sanoin, surublogihan tästä tuli. Elämä muuttui, matka muuttui, blogin sävy muuttui.

7. Parasta mitä blogisi myötä sinulle on tapahtunut? Tuki elämäni vaikeimmassa kohdassa Lapseni kuoleman jälkeen. Vuorovaikutus lukijoiden kanssa sekä toisten surevien kohtaaminen virtuaalimaailmassa.

8. Kadutko jotakin postaustasi? En oikeastaan tai sitten kadun koko pakettia. Tehty mikä tehty, mitä näitä katumaan.

9. Tekisitkö jotakin toisin, jos aloittaisit bloggauksen nyt? Menee tuohon äskeiseen, etten jää katumaan tällaisia asioita. Tämä on tavallista elämää, en minä tällä mitään ihmeitä edes havittele, edes suuren suurta lukijakuntaa.

10. Millaisia blogeja itse luet/katselet mielelläsi? Luen mielelläni joko syvällisiä ja ajatuksia herättäviä tai sitten arkielämästä mukavalla/taitavalla/hauskalla tavalla kirjoitettuja blogeja. Aika monenlaisia. Katselen myös mielelläni kauniita blogeja, ihailen niitä, vaikken itse kuvien kanssa touhuakaan.

Meemi on kiertänyt jo niin monessa lukemassani blogissa, jotten osaa muuta kuin sanoa, että napatkaa, ken haluaa.

torstai 24. helmikuuta 2011

Ihana Emma

Oih ja aah, nautin niin Emma Salokoskesta. Valon ja kevään lupauksen lisäksi nauttikaa tekin ja napatkaa tästä.

Elämäni ollut täyttä ja niin hyvää kuin tässä vain voi olla. Olen saanut itkeä yksin ja yhdessä (enkä vain omia surujani), mutta erityisesti olen saanut olla iloinen pienistä asioista.

Olen nyt vähäkirjoitteinen, mutta sillekin on hyvät syynsä.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Loppuun käsittelemätön

Tämä lainaus on nyt pakko kirjoittaa. Ei siksi, että asia olisi vain minulle ajankohtainen (ollut jo kohta kaksi vuotta), vaan siksi että ympärilleni katselemalla törmään tähän nyt räikeästi: ymmärtämättömyys sitä kohtaan, että "vieläkin" suree oman lapsen (vaikka kuinka aikuisen) kuolemaa. Asetun tässä barrikadeille puolustamaan kaikkia lapsensa (tai muun rakkaan) menettäneitä lainaamalla kirjasta Kübler-Ross - Kessler: "Suru ja surutyö" sivua 185:

"Gwenin on mahdotonta koskaan keksiä mitään, jonka avulla jättää Johnny taakseen. Johnnya ei voi jättää menneisyyteen ikään kuin hän vain olisi muuttanut pois kotoa. Hän on aina oleva osa Gwenin menneisyyttä ja elävä hänen sydämessään, niinpä ei ole realistista pyrkiä lopettamaan suremista. Gwen selviytyi. Hän sai miehensä kanssa muita lapsia, mutta ei koskaan sulkenut Johnnyltä ovea mielessään. Sen sijaan hän oppi elämään pysyvä tyhjä kohta sydämessään. Hän ymmärsi kykenevänsä hyväksymään vain sen, että kuolema oli tapahtunut ja että hän kehittäisi tapoja elää sen kanssa. Gwenille ei asiasta kuitenkaan koskaan tule "loppuun käsiteltyä"".

Jo suruni alkuvaiheessa eräs viisas nainen sanoi minulle, että älä edes odota, että toiset ymmärtävät. Eivät he ymmärrä. Silti huomaan tässä paasavani tärkeää asiaa kaikkien surevien puolesta. Älkää tuomaroiko toisen ihmisen surua! (Jätän viimeisen lauseeni kauniisti lyhyeksi, vaikka ajatuksissani tulee toisenlaista tekstiä nyt vimmapäissäni...)

torstai 17. helmikuuta 2011

vaikka sattuu...

Mistä näitä riittää? Kaikki kolahtaa ja kolisee taas...

Mä annan sut pois...

Näiden tähtien alla...

Jos sua ei ois ollut...

Pitkän, hyvän jakson jälkeen, tässä taas mennään. Takkuan, kompastun ja kaipaan niin sanomattomansuunnattomasti. Ikinäkö tää ei helpota!??!?!?!

perjantai 4. helmikuuta 2011

Junaa ja muuta menoa

En pidä tästä: joku ikävä lähde (Puolasta ym) visiteeraa blogillani kymmeniä kertoja päivässä. Ugh. Miten tähän pitäisi reagoida?

Muuten olen ollut menossa niin hyvin kuin kipeällä lonkalla ja takamuksella pärjää. Jo kaksi viikkoa onnettomuudesta, vanha vaiva lisukkeena. Lääkäriaika maaliskuun puolessa välissä. Jo?

Siinä ne huonot uutiset. Hyvää ollut paljon enemmän. Ihania meditaatiohetkiä, valoisia ihmeitä ja sattumuksia tavallisessa arjessa. Eikä vain minulla, vaan myös samanmielisillä ympärillä. Onko ajat todella muuttumassa?

Sitten vielä ihmettelysektorin asiaa eli JUNASSA NÄHTYÄ:

Kävelin ravintolavaunusta pois ja jäin miettimään, mikä siinä tungoksessa häiritsi silmääni. Ah, olemme Suomessa! Keski-ikäisistä koostunut työporukka keskusteli kahvikupposten ääressä. Kaikki pukupäällämiehet istuivat kaffella ja naiset seisoivat kiltisti pöydän ympärillä.

Asiayhteydessä pakko muistella Irlantia vuonna keppi ja keihäs. Tulin TalonMiehen kanssa pubiin suomalaisten miesten luo. Pubi oli aivan täynnä, joten saimme vain seisomapaikat, toiset istuivat. Ei mennyt kauaa, kun toisesta pöydästä riensi irkkumies tuomaan minulle tuoliaan. Hän ei kuulemma kestänyt katsoa sitä, että nainen joutuu seisomaan. Tuntui hyvältä, myönnän.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Pulp pulp

Sellaista aikaa, että kuplii kaiken aikaa. Hyvää siis. Ihan kuin jokin kansi olisi poistunut sisäisestä ruukustani ja ideoita tulee niin että päätä huimaa. Valitettavasti (?) ideani eivät liity mitenkään kodinhoitoon tai sisustukseen, vaan työhöni ja toisten ihmisten iloksi - sitä kautta minunkin. Nyt niitä oraita on vain sen verran paljon, että karsittava on. Luovan ihmisen on kuulemma jätettävä puolet upeista ideoistaan pois, sillä kaikkea ei vain ehdi tehdä. Tai sitten ei ole aikaa istua ja ihmetellä. Meinaa nimittäin tulla kiire ja aika kulkee liian nopsaan...

Vuosia sitten luulin, etten ole lainkaan luova. Ymmärsin silloin luovuuden ainoastaan käsillä tekemiseen, taiteellisuuteen ja muuhun näkyvään. Nyt kun luovuusruukkuni kansi on revähtänyt auki, en epäile hetkeäkään, etten olisi luova. Ehkä en ollut vain valmis, ehkä vain olin väärässä ympäristössä.

Kermakakkuelämäni (huomaako tämän vitsiksi?) päälle humpsahti vielä tähtihetki meditaatioillassa. Täysi ylläri eikä kuitenkaan liity edesmenneeseen Lapseeni. Jotakin, jota en ole osannut odottaa, mutta joka laittoi minut kiitolliseksi, nöyräksi, iloiseksi ja onnelliseksi. Todiste taas, että elämä on Iso Asia.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että yhtä lasta on loppumaton ikävä. Uskon kuitenkin, että hänkin on onnellinen onnestani.

Ikävänä uutisena voin kertoa sen, etten juokse nyt aamupostia laatikolta. Kaaduin eilen omalla työtuolillani istuvilleen tähän lattialle ja vaapun nyt kuin ankka. Hehheh.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Täysillä

Sanon tuolla sivupalkissa, esittelyssä, että kuljen suuren surun kanssa. Reippaana naisena en haluasi sitä enää niin ilmaista, sillä päivittäinen elämäni on aika tavallista. En itkeskele suruani vähän väliä (enää), en kaiva kaikkea Lapseeni liittyvää esiin (valokuvia, muistoja päästäni), välttelen kohtaamasta flash backejä, kuoleman tapahtumaan liittyneitä kipeitä tunteita ja kuvia eli pyrin elämään ihan tavallista elämää. Mutta silti. Silti tunnen olevani poikkeus tai huutomerkki. En vaan ole tavallinen, en vain elä tavallisesti. Jokin minussa on niin perustavaa laatua muuttuneena, etten tiedä sitä itsekään. En tahtoisi kulkea suuren surun kanssa, mutta se vaan on niin. Minussa on jokin uusi osa, joka on pysyvää. En halua olla marttyyri ja sen pahimman kokenut, mutta en vain toimi kuten ennen. Onko nyt siis pakko sanoa: onneksi. Olenko siis tarvinnut tämän kaiken, jotta minusta tulee minä, aito, syvin ja sisin? Ei, ei teidän tähän tarvitse vastata, kun minäkään en tiedä. Mitä vanhemmaksi elän, sen vähemmän oikeastaan tiedän mistään mitään. Elän vaan. Ehdoitta.

Olen ollut ikäiseni sukulaisen hautajaisissa. Olen hiihtänyt rakkaan kanssa. Olen nauttinut vähähiilaria ja sen päälle taas vähän hiilaria. Olen nauttinut seurasta ja yksin olosta. Olen saanut uuden tietokoneen ja paljon uusia ideoita. Olen keskustellut henkeviä sekä netissä että livenä. Olen huomanut olevani rajallinen, joskin hyvää tahtova olento, joka uskoo elämää olevan muuallakin kuin tällä planeetalla vain tässä nimenomaisessa elämässä. Olen ihaillut ja kunnioittanut kaikkia muita toisin uskovia. Olen rutistanut eläviä rakkaita ja jutellut kuolleitten kanssa. Olen sanonut elämälle kyllä, mutta saman myös kuolemalle. Minut saa heti poistaa täältä, kun homma on selvä - mutta sitä ennen: Täysillä.

Hyvää sunnuntai-iltaa ja tulevaa viikkoa!

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Elämää Eteenpäin - kyllä!

Hyvää tätä vuotta! Joulu luikerreltu läpi, mutta jotenkin helpommin kuin edellinen joulu. Varhain jouluaattoaamuna olen saanut kokea jotakin Elämää Suurempaa, oman tähtihetkeni ja aiheena tietenkin toiselle puolelle siirtynyt Lapseni. Sitä hetkeä muistellessani mustimmat ikävän ajatukset ovat laimenneet oitis. Ihanaa, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen - täällä sekä siellä toisella ulottuvuudella. Näillä mennään nyt, yritetään ainakin.

Olen ilmeisen työorientoitunut, sillä innolla kävin arkeeni käsiksi ja olen touhunnut tässä kotitoimistossa kaikenlaista, uuttakin. Työni on voimavarani, yksi asia josta tietoisesti olen ottanut kiinni. Onneksi on näin: hyvä ja mieluinen työ.

Monia joulun jälkeen mietityttää ruoka. Myös minä tässä vaihdan ravintoa vähähiilarisempaan, sillä se sopii minulle hyvin. On vain joskus niin pulmallista taikoa nopsaan ja nälkäisenä jotakin muuta syötävää kuin leipää tai pastaa. Semminkin kun verensokeri on tätä heilahtelevaa sorttia. Mitään uudenvuodenlupauksia en tehnyt, sillä kaikkinainen itsensä pakottaminen on minulle vaikeaa. Mieluummin yritän lempeästi kannustaa kuuntelemaan itseäni kokonaisuudessan.

Kuten tarvitsen aina hengen ravintoa. Olen Tagoren ystävä, kiitos siitä Hannelle, joka johdatti minut Tagoren ruonojen pariin. Tässä teille yksi maistiainen:

Kun kuolema tulee ja kuiskaa minulle:
”Päiväsi ovat lopussa”,
sallikaa minun sanoa hänelle: ”Olen elänyt rakkaudessa
en pelkästään ajassa.”
Hän kysyy: ”Tulevatko laulusi säilymään?”
Silloin vastaan hänelle: ”Sitä en tiedä, mutta
tämän tiedän: usein laulaessani tunsi,
että olin löytänyt iäisyyteni.”

- Rabindranath Tagore