keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Kiirettä ja kummallista

Olen ollut hyvällä tavalla kiireinen. Syksy on imenyt mukaansa, työelämä on maistunut paremmalle kuin pitkiin aikoihin. Paljon uutta, kivaa, antoisaa - mutta myös hieman uuvuttavaa. Ei ole paljon palautumishetkiä tai jos on, nekin hujahtavat.

Eli nyt taas aika kulkee. Ei ole kaukana se, kun yksi tunti oli kolme tuntia. Surussa, siinä syvässä vaiheessa.

Suru on minulle niin luonnollinen osa itseäni, että hätkähdän välillä muiden hätkähdystä. Joskus jopa ärsyttää se, että joukossa saan puhua elävistä lapsista kaikin mokomin, mutta jos sanon yhdenkin lauseen, Hänestä joka lähti, seuraa vaivaantunut hiljaisuus. Ei tietenkään joka paikassa, mutta yllättävän monessa.

Tunteeni tähän ilmiöön on nyt enemmän kiukutus kuin voi-minua-raukkaa. Ehkä siinä olen päässyt eteenpäin.

Mutta miksi ihmeessä kuollut Lapseni pitäisi olla tabu!? Hänellä varsin oli hyviä juttuja ja tokaisuja, suuria elämänviisauksia - kohelluksista puhumattakaan.

Ehkä tässä toisten on vain opittava minun kanssa elämään. Tiedän, että ne toiset ihmiset ajattelevat, että kuolema pitää käsitellä pois ja mitä vähemmän kuolleesta sureva mainitsee, sitä paremmin tämä on siitä "selvinnyt". Muka. Että puhutaan vaan iloisista asioista, niin kuolemaa ei ole. Vaan kun on, silloin kun Lapsi on toisella puolella - tässä en anna periksi!

Tämä ei tällä kertaa ollut valitusvirsi, vaan voimakas puolustus lapsensa menettäneiden äitien elämän jatkumisen puolesta! Kaikki lapsemme ovat meidän lapsiamme, joista saamme puhua!

Ps. Rakkaus ei kuole -osastolla kaikki hyvin: Tapaamme edelleen erilaisissa kohdissa, äidin mieltä ja sydäntä lämmittää...

4 kommenttia:

Mk kirjoitti...

Syksy on hyvää aikaa, hienoa että myös sinusta tuntuu nyt siltä.

Olen täysin samaa mieltä kanssasi - selviytyminen ylipäätään on outo sana.
Niinkuin olisi jotain mikä pitäisi unohtaa ja jättää taakseen.

Verna kirjoitti...

Tuo kaikki kirjoittamasi tuntuu niin tutulta. Isäni kuolema on niin tuore, että olen koko sielultani kiinni ikävässä. Eikä se mene, vaikka valoa kohti käynkin.

Välillä tulee tunne siitä, että koska tapahtuneesta on JO neljä viikkoa, pitäisi olla selvillä vesillä ja pää täydessä toimintakunnossa. Se ei vain mene niin.

Ja miten ihanaa onkaan sanoa ääneen niitä lauseita, sanontoja, joita isäni sanoi. Minä en aio haudata häntä mielestäni, en voisikaan. Minä olen osa häntä ja hän minua, vaikkei hän olekaan enää fyysisesti läsnä. Hän elää muistoissani ja siinä rakkaudessa, joka kulkee mukanani. Minä aion myös pitää hänet elossa.

Puhu lapsestasi, älä anna kenenkään estää. Ne, joita olemme rakastaneet, ovat aina osa elämäämme. Eikä elämää voi pyyhkiä pois. Anna itkun tulla, anna naurun tulla. Ikävöi ja rakasta.

Te olette yhtä ja hänen elämänsä jatkuu sinussa.

((((HALAUS))))

Sasaliini kirjoitti...

Hei!

Osuin jotain outoja linkkejä pitkin blogillesi, tämä on täynnä elämänmakuista elämää, suolan ja sokerin tasapainossa.

Tulen uudelleenkin.

Pilviharso kirjoitti...

Mk,
Ehkäpä se riittää kun selviytyy pahimmasta.

Syksy ON nyt NIIN Kaunis!

Verna,
sinä kaunis nainen, kauniisti sanoittaja!
((Halaaa))

Sasaliini,
Hauska tavata ja tervetuloa!
Suolaa ja sokeria - somasti sanottu, pidänkin molemmista - mausteista puhumattakaan!