torstai 24. helmikuuta 2011

Ihana Emma

Oih ja aah, nautin niin Emma Salokoskesta. Valon ja kevään lupauksen lisäksi nauttikaa tekin ja napatkaa tästä.

Elämäni ollut täyttä ja niin hyvää kuin tässä vain voi olla. Olen saanut itkeä yksin ja yhdessä (enkä vain omia surujani), mutta erityisesti olen saanut olla iloinen pienistä asioista.

Olen nyt vähäkirjoitteinen, mutta sillekin on hyvät syynsä.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Loppuun käsittelemätön

Tämä lainaus on nyt pakko kirjoittaa. Ei siksi, että asia olisi vain minulle ajankohtainen (ollut jo kohta kaksi vuotta), vaan siksi että ympärilleni katselemalla törmään tähän nyt räikeästi: ymmärtämättömyys sitä kohtaan, että "vieläkin" suree oman lapsen (vaikka kuinka aikuisen) kuolemaa. Asetun tässä barrikadeille puolustamaan kaikkia lapsensa (tai muun rakkaan) menettäneitä lainaamalla kirjasta Kübler-Ross - Kessler: "Suru ja surutyö" sivua 185:

"Gwenin on mahdotonta koskaan keksiä mitään, jonka avulla jättää Johnny taakseen. Johnnya ei voi jättää menneisyyteen ikään kuin hän vain olisi muuttanut pois kotoa. Hän on aina oleva osa Gwenin menneisyyttä ja elävä hänen sydämessään, niinpä ei ole realistista pyrkiä lopettamaan suremista. Gwen selviytyi. Hän sai miehensä kanssa muita lapsia, mutta ei koskaan sulkenut Johnnyltä ovea mielessään. Sen sijaan hän oppi elämään pysyvä tyhjä kohta sydämessään. Hän ymmärsi kykenevänsä hyväksymään vain sen, että kuolema oli tapahtunut ja että hän kehittäisi tapoja elää sen kanssa. Gwenille ei asiasta kuitenkaan koskaan tule "loppuun käsiteltyä"".

Jo suruni alkuvaiheessa eräs viisas nainen sanoi minulle, että älä edes odota, että toiset ymmärtävät. Eivät he ymmärrä. Silti huomaan tässä paasavani tärkeää asiaa kaikkien surevien puolesta. Älkää tuomaroiko toisen ihmisen surua! (Jätän viimeisen lauseeni kauniisti lyhyeksi, vaikka ajatuksissani tulee toisenlaista tekstiä nyt vimmapäissäni...)

torstai 17. helmikuuta 2011

vaikka sattuu...

Mistä näitä riittää? Kaikki kolahtaa ja kolisee taas...

Mä annan sut pois...

Näiden tähtien alla...

Jos sua ei ois ollut...

Pitkän, hyvän jakson jälkeen, tässä taas mennään. Takkuan, kompastun ja kaipaan niin sanomattomansuunnattomasti. Ikinäkö tää ei helpota!??!?!?!

perjantai 4. helmikuuta 2011

Junaa ja muuta menoa

En pidä tästä: joku ikävä lähde (Puolasta ym) visiteeraa blogillani kymmeniä kertoja päivässä. Ugh. Miten tähän pitäisi reagoida?

Muuten olen ollut menossa niin hyvin kuin kipeällä lonkalla ja takamuksella pärjää. Jo kaksi viikkoa onnettomuudesta, vanha vaiva lisukkeena. Lääkäriaika maaliskuun puolessa välissä. Jo?

Siinä ne huonot uutiset. Hyvää ollut paljon enemmän. Ihania meditaatiohetkiä, valoisia ihmeitä ja sattumuksia tavallisessa arjessa. Eikä vain minulla, vaan myös samanmielisillä ympärillä. Onko ajat todella muuttumassa?

Sitten vielä ihmettelysektorin asiaa eli JUNASSA NÄHTYÄ:

Kävelin ravintolavaunusta pois ja jäin miettimään, mikä siinä tungoksessa häiritsi silmääni. Ah, olemme Suomessa! Keski-ikäisistä koostunut työporukka keskusteli kahvikupposten ääressä. Kaikki pukupäällämiehet istuivat kaffella ja naiset seisoivat kiltisti pöydän ympärillä.

Asiayhteydessä pakko muistella Irlantia vuonna keppi ja keihäs. Tulin TalonMiehen kanssa pubiin suomalaisten miesten luo. Pubi oli aivan täynnä, joten saimme vain seisomapaikat, toiset istuivat. Ei mennyt kauaa, kun toisesta pöydästä riensi irkkumies tuomaan minulle tuoliaan. Hän ei kuulemma kestänyt katsoa sitä, että nainen joutuu seisomaan. Tuntui hyvältä, myönnän.