torstai 7. tammikuuta 2010

Vähän hymyilyttää


On taas tapahtunut jotakin järisyttävän hyvää, valoisaa ja ihmeellistä. Kyse ei ole pelkästään oman (pöhkön) pääni sisäisistä asioista, vaan näistä Elämää Suuremmista Ihmeistä, jotka ovat tulleet eteeni, ulkopuolelta, kutsumatta, tarjottimella. Olen taas saanut armollisesti kokea, että rakas, edesmennyt Lapseni elää. Kuolemaa ei ole. Kiitos, kiitos, kiitos.

Kuoleman mysteeri on ihmisen osa ja sitä tutkivat vain rohkeimmat. Mutta erityisesti sitä tutkii tällainen äiti, joka on synnyttänyt lapsensa tähän maailmaan ja kuitenkin joutunut antamaan hänet kuoleman kautta pois. Luovuttanut sen, jota eniten voi rakastaa. Ja huomannut, että rakkaus jatkuu vaan eikä lopu kuolemaan.

Vaikka olen lapsesta asti uskonut tietyllä tavalla (että Koti on siellä toisella puolella), lukenut/selannut satoja kirjoja ja imenyt sitä tietoa, jota oma sydämeni ymmärtää (suoltanut samalla pois, mikä ei minua puhuttele), niin silti olen yllättynyt siitä, että tämän surun kanssa se ei vaan riitä. Kaipaan tuonpuoleista lähemmäs, konkreettisemmaksi minulle, jotta ymmärrän, mihin Lapseni lähti, mitä siellä on, mitä oikein tapahtuu. Mikä tämä juttu oiken on?

Kyse on samalla kokonaisen elämän mysteeristä, mitä taas tutkin. On tehnyt hyvää muistuttaa itseään IOK:n sanomasta: elämä on anteeksiantamista itselleen ja muille, tämä on uni, josta heräämme kotona. Jotenkin se on perusajatus, jonka ymmärrän, mutta... en ihan Muista. Niin, tuntuu, että tietty oivaltaminen on vain hivenen matkan päässä, melkein, mutta ei ihan. Siis elinikäinen tehtävä arvatenkin.

Tämä helpottaa suruani, muttei toki oikaise sitä matkaa. Vielä on paljon kahlattavaa ihmisenä ja etenkin äitinä. Mutta lohtua tämä tuo ja jotakin, josta ottaa kiinni. Että vaikka tässä nyt kirjoittelee hieman huumaantunut Pilviharso, niin takuuvarmasti täältä pesee nyyhkintää taas joku päivä.

Mutta hyvistä hetkistä on lupa nauttia. Se, joka itkee paljon, saa myös iloita ja nauraa. Näin sanoo Pilviharso. Piste.

Ei vielä pistettä sittenkään. Näin muutama päivä sitten unta, että valkoinen hevonen tuli lähelle (pelkään hevosia, tiedoksi, niin tässä unessakin) ja nuolaisi (!) minua poskelle ja lähti pois. Eli pelkäsin turhaan. Oletan, että uni oli hyvä merkki. Muutkin tulkinnat kelpaavat, kiitos.

Kuva: www.pixdaus.com/smile

7 kommenttia:

marjo kirjoitti...

... hyvä uni, noin minäkin sen tulkitsisin. Vaikka unet on jokaisella omia ja merkitykset myös.
Ihanaa lukea sinun hyvästä mielestä ja oivalluksista. Niistä on oikeus nauttia -sitä itsekin opettelen. :)

Runotalon Sari kirjoitti...

Minusta näissä asioissa voi täysin luottaa omaan vaistoonsa, joka kyllä kertoo totuuden. Hieno tunnelma tekstissäsi :)

Una kirjoitti...

Ilo ja suru kulkevat käsi kädessä.

hanne kirjoitti...

Kaunista läsnäoloa kirjoituksesi mukana..

Ihana tuo sinun unesi..niin kaunis ja lempeä, mitä muuta se voisi tarkoittaakaan ..sinä tiedät...
Minö olen ollut IOK:ssa mukana parisen vuotta ja olen löytänyt valoa, avannut itseäni, ymmärrykseni on kasvanut....
niin paljon pikku ihmeitä on tullut elämääni, joita en ennen olisi huomannut...

Pilviharso kirjoitti...

Marjo,
Aina kun hyvä hetki tulee - kiinni siihen!

Sari,
Kiva kun tunnelma värittyi, sanat eivät ihan riitä...

Una,
Aivan, tämä täti se itkee ja nauraa.

Hanne,
IOKn tehtävät kahlasin joskus, mutta se tekstipuoli on lukematta. Taitaapi olla elinikäinen projekti.

Helena kirjoitti...

Ehkä kyseessä oli yksisarvinen (viittaan Diana Cooperin kirjaan, josta postasin pari päivää sitten). :-)

Pilviharso kirjoitti...

Helena,
Itsekin tuota yksisarvista mietin...