lauantai 17. heinäkuuta 2010

Selkenevää

- päässäni siis. Kuten ihmisen mieli heilahtelee, niin tämä surulaivanikin seilaa: Horjun kannella laidasta toiseen ja kirjoitelmani ovat aina sen hetken tunnelmia. Valmista ei ole koskaan ihmiselämässä, miten sitten surussa. Tähän suruun ei tule loppupäätelmiä, tiivistystä eikä viimeistä kaneettia ennekuin oma elämäni on lopussa. Suruni muuttuu jatkuvasti ja uskon siihen tulevan mukaan yhä enemmän ilon ja kiitollisuuden osasia.

Olen saanut jutella ihmisen kanssa, jolla oli minulle paljon kerrottavaa ja annettavaa, ajatuksia herättävää. Olen taas saanut varmuuden siitä, että Lapseni elää. Myös vastaus siihen, että "oliko pakko kuolla?" on olemassa ja yhden sellaisen vastauksen olen saanut. Sydämeni punnitsee sitä tarkkaan ja paljolti sen ymmärtää ja tulee ainakin lohdutetuksi.

Viime kerran kirjoitukseni oli mielen pohjalta. Tämä kirjoitukseni on hengen pohjalta. Nyt taas muistan suuret linjat, se kuka olen ja vähän siitäkin, miksi olen. Minua ei kannattele pelkästään tavallinen puuhasteluarki, vaan henkinen nälkäni täytyy tulla tyydytetyksi, jotta voin hyvin tai edes ollenkaan. Minä tarvitsen valon ja rakkauden, hengitän elämääni niiden kautta, jotta Elän. Klassinen jalat maassa ja pää pilvissä on niin minun juttuni.

Eilen kun yksi lapsista täällä jutteli ja touhusi omiaan sekä Talonmies + kumppanit tekivät pihalla urakkaa, tunsin onnellisuutta. Tiesin, että kaikilla lapsillani on nyt juuri hyvä olla. Omassa elämässäni ei surua suurempaa, ei ainakaan kriisiä... Miksen olisi onnellinen. Siis olin. Ja taidan olla tänäänkin. Nyt just.

Nyt riittää hyvin.

Ps. Sitä paitsi sisähelle helpottaa, kun tänään saapuu ilmapumpun korjaaja!

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Sumeita helleajatuksia

Edelliseen postaukseen syntyi vilkasta keskustelua surevan kohtaamisesta, jälleen kerran. Oma taustani tosiaan on maalaisyhteisöstä, jossa kuolema oli jotenkin luonnollinen asia. Hautajaiset olivat suuret ja me lapset juoksentelimme seassa pienestä asti. Näimme itkeviä ja surevia lähemminkin, kun kokoonnuimme kriisin sattuessa lähelle. Jos suvussa tapahtui jotakin, suku riensi heti paikalle - se oli ihan selviö.

Viime vuoden tuntemukset ovat olleet minulle, sosiaaliselle ja avoimelle ihmiselle rankkoja. Kun odotit ja toivoit vain sellaista kohtaamista, jossa edes taputetaan olalle ja saatkin hurjia vilkaisuja, pään kääntöjä ja kaikkein pahinta: nonsaleeraamista. Samassa porukassa joku toinen halasi ja otti osaa, toinen heti perään puhui häläpätihämmästä tai yleensä ei mistään, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tottahan toki tällainen empaattinen ymmärtäjäihminen ymmärtää, miten vaikea HEILLÄ on, mutta ei se silti tehnyt tilannetta vähemmän loukkaavaksi. Ja kellä se vaikein sitten on, haloo.

Toinen juttu, mikä tulee nyt mieleen, kun tahkoan "kuoleman jälkeistä elämääni", on mauttomuus. Viime vuodesta selvisin enkä odottanut mitään. Kunhan vain tämän askeleen ja tämän pyykkikasan ja tämä työkeikan. Nyt huomaan, että niin selviää, mutta jos nyt ihan suoraan sanon: mikään ei maistu miltään. Jollei mansikoita oteta lukuun.

Viime kesänä ajattelin, että reippaasti tämän menen läpi ja sitten helpottaa. Helpotuksen huomasi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, surutyö "kannusti" eteenpäin. Ajattelin, että sitten joskus alkaa "se uusi elämä", erilainen, helpompi. Jaahas. Olen jossakin tilassa, jossa olen en-missään. Tämä ei välttämättä ole globaali surun ilmenemismuoto, mutta minulle tämä uudelleen orientoituminen ei ole sujunut kivutta. Hidasta. Tylsää.

Olla äiti, mutta ei enää tässä arjessa. Olla äiti eläville, olla äiti kuolleelle. Ehkä äitinä olon loppuminen tulee tässä niin satasella päälle, että prosessi mikä prosessi. En kaipaakaan pikkulasta, olen toki helpottunut, ettei ole sellaisia käytännön tehtäviä ja huolia. Mutta kysymys kuuluukin: Kuka minä olen nyt? Miksi minun pitää vielä tulla ja vääntäytyä tässä elämässä? Milloin riittää? Onko muka vielä jotakin?

Tätä kysymystä jään miettimään, siirryn alakertaan täältä kuumuudesta ja aloitan "loma"päiväni, jotka samankaltaisuudessaan voisivat olla myös kirjoittamisen aiheita (pihasaunaprojekti menossa, enkä ole oikein remonttireiska tai kodin hengetär itse).

Silti: Kesä ja lämpö on ihanaa, vahinko ettei saa tätä varastoon.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Kesäpyykit ja itkut

Touhua paljon: pyykkikoneen laulua, kerranvuoteen pestävää, hienoja kuivatusilmoja. Ruokaa työmiehelle, joka perustuksia uutterasti pihalla mittaa ja kaivaa. Työleirin lisäksi irtiottoja moottoripyörällä tai rennommalla vapaalla, kuten eilen kaupungin kahdella terassilla tai pikkulomanen rakkaan sukulaisen mökillä. Kesä!

Yhtenä päivänä kohtasin peräkanaa toiselle puolelle siirtyneen Lapseni lapsuuteen liittyviä ihmisiä. Ensimmäistä järkytin totaalisesti, sillä hän ei ollut tiennyt asiaa lainkaan. Parkkipaikalla itkettiin kaulakkain ääneen. Toinen oli seurue, jonka tiesin tietävän. Yksi heistä nopsaan ohimennen tervehti ja toiset kääntelivät selkiään ja päitään sijaintini tai katseeni mukaan. Nämä niin erilaiset kohtaamiset tai kohtaamatta jättämiset jäivät mietityttämään, mutta väistöt eivät pysty loukkaamaan minua enää. Totean vain uudelleen, miten erilailla minuun suhtaudutaan. Leima otsassa "Varo - lapsi kuollut!"

Vietin yhden terapeuttisen illan ihmisen luona, joka oli jäänyt äkkileskeksi. Vaikka tiesimme toistemme tarinat, miten hyvältä tuntui jälleen kerran, kun vuorotellen kyseltiin ja muisteltiin, että miten se oikein meni. Jos läsnä olisi ollut joku ulkopuolinen, jolle suru ei ole näin tuttua, olisimme joutuneet vetämään juttua nopsaan takaisin ja selittelemään, että puhutaan nyt vaan niistä iloisemmista asioista. Lesken kanssa saimme olla juuri sitä mitä ollaan: syvästi surevia läheisiä, jotka tarvitsevat kerta toisensa jälkeen vielä muistella myös kärsimyksen kovimmat hetket. Toistemme turvallisessa seurassa itkimme paljon, mutta tyynnyimme rauhallisesti, ymmärsimme toisiamme paljon. Nukuin seuraavana yönä paremmin kuin viikkoihin.

Suruni ei siis ole enää näkyvää, mutta siellä se on, pinnan alla, jos vain joku uskaltaa sitä rapsuttaa. Ehkä täällä blogissa annan sen rapsutuksen tulla enemmän kuin arjessani, jossa teen just niitä samoja hommia kuin te muutkin, kts. postauksen alku. Elän elämääni, mutta vielä ovat syvemmät motivaatiot hukassa. Ilot ovat pisaroita, tavoitteet pieniä askelia, pyykkikasan kokoisia. Näinkin näköjään voi elää, surun kanssa.

Parempi tämä kesä on kuitenkin kuin viime kesän tuska. Muille vasta suruun joutuneille tiedoksi ja lohduksi.