keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Opin - tai ainakin muistan taas

Olen ollut niin mietteliäällä tuulella, etten meinannut saada nukuttua. Vuoden vaihtuminen vie minut aina aatoksiin, mitä jätän taakseni. Nyt mietin erityisesti sitä, mitä olen oppinut - vai opinko mitään? Ehkä opin hivenen kärsivällisyyttä, taas. Ymmärsin menneenä vuotena, että isoja asioita joskus vain sattuu ja tapahtuu eivätkä omat vaikutusmahdollisuudet silloin ole hääppöiset. Opin myös sen, että kriisi on kriisi eikä siitä ole mitään oikotietä ihmisellä. Oikotieyritys voisi olla, jos jättäisi kriisin käsittelemättä ja jotenkin kovettaisi itsensä, mutta minun toimintapani se ei ole koskaan ollut enkä sitä "taitoa" itselleni haikaile. Opin (taas), että kriisissä ja avuttomuudessaan ihminen on kovin itsekäs - minäkin olin taas sellainen, kun tuska pyöri oman navan ympärillä. Hain apua sieltä ja täältä. Opin samalla, että aikaa on annettava itselleen ja muille silloin, ei ole mitään nopeaa ratkaisua. Vaikka tuskassa ollessaan sieltä haluasi kiireesti pois. Opin, että toivoa tarvitaan aina ja että sitä toivonpisaraa voi toiselle aina antaa pienillä asioilla. Opin, että shokissa olevalle ihmiselle ei todellakaan kerrota muiden kauhukertomuksia vastaavissa tilanteissa. Tämän opin muistan nyt oikein hyvin, kun sen käänteisenä koin.

Opin pienen palan rakkaudesta. Olen joutunut suurennuslasin kanssa miettimään, mitä on rakastaminen, irtipäästäminen ja lähellä pitäminen. Äidin ja lapsen rakkaus, puolison rakkaus, ystävän rakkaus, rakkaus maailmassa.

Opin taas nöyryyttä. Sain kokea jotakin sellaista, mikä muuttaa minua ihmisenä, antaa minulle ymmärrystä kohdata toisia. Pienentää suurta suutani ja mielipiteitäni. Sain kokea sekä henkisen että fyysisen kivun, kuljettaa niitä mukanani ja nyt halusta antaa niitä pois - kun on aika.

Opin armeliaisuutta itseäni ja lähimmäisiäni kohtaan. Huomaan sanovani siellä täällä, että armahda itsesi, rakasta itseäsi, pidä huolta itsestäsi. Sillä niillä keinoilla taisin monesta kohdasta sittenkin selvitä. Armolla ja rakkaudella.

Opin perusasioiden ja arjen merkityksen. Jokaikinen päivä sisältää lukuisia tilanteita, jotka pitää vain huomata. Mihin katseesi suuntaat, sitä näet. Arki ja koti maistuu paremmalle kuin ikinä koskaan. Sääli sinällään, sillä olisi mukava tämä ollut oppia jo kolmenkympin kriisissä, kun lapset olivat pieniä. Mutta silloin elämän pyörteet veivät mennessään ja - opin paljon...

Toinen kysymys on se, että miten hyvin näitä asioita opin. Tuskin niin kiitettävästi, että seuraavan ison kuopan reunan viettäessä alaspäin, hyväksyisin asiat tyynesti ja antaisin kuopan pohjan kaikessa rauhassa lähetä. Ehkä tällä oppimisella tarkoitan enemmän sitä hyväksymistä, että ihminen on aina ihminen eikä kirjoista lukemalla ja viisaita kirjoittamalla pysty elämänkoulua käymään tai ainakaan oikomaan. Pohtia pitää, mutta elämä on elettävä.

Ehkä enemmän kuin muka Opin, käyttäisin sanaa Muistan. Muistan taas rakkauden, armon ja arjen merkityksen.

Tässä vaiheessa toivotan lukijalle

PALJON ONNEN JA ILON HETKIÄ UUDELLE VUODELLE!

tiistai 30. joulukuuta 2008

Mitä uskoa?

Olenkohan minä muuttumassa joksikin tv-ohjelmien markkinoijaksi, mutta kun taas löytyi hyvä ohjelma. En nähnyt tätä ihan alusta, mutta uusinta on tulossa keskiviikkona keskellä päivää. Eilen maanantaina se oli iltakymmeneltä.

Kyse on jälleen kerran uskosta, uskonnoista ja ohjelmasarja Mitä uskoa. Ylen ykkösellä toimittaja Lilli Riihiranta haluaa hengellisessä etsinnässään löytää itselleen sopivan uskon ja tekee valintoja tästä kaikenkirjavasta tarjonnasta. Pidin toimittajan vähäeleisyydestä ja provosoimattomuudesta. Itse huomasin kommentoivani moneen väliin ääneen TalonMiehelle.

Jos siis ikuisuuskysymykset kiinnostavat, niin vielä ehtii tätäkin seurata.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Aikaa on

Eilen satuin telkkarin ääreen FSTVlle kun fysiikan professori Bodil Jönsson puhui viisaita ajatuksiaan ajasta ohjelmassa Samtal på Strömsö. Keksitty aika, jota mitataan, on saanut meidät entistä enemmän ahdistumaan, koska emme voi elää oman rytmimme mukaan tai edes etsiä sitä. Jokaisen henkilökohtainen aika, koettu aika, on kuitenkin ainoa väline, jonka kanssa pystymme poisoppimaan liiasta kiireestä. Paljon tuttua asiaa, mutta taas jotenkin toisin sanottuna. Joten: lainaan hänen jokun kirjan, ainakin kaksi on suomennettu.

MInun olisi iskettävä kynteni toimistotöihin, mutta kehtoottaa. Paras keino on lopulta viimeinen deadline, kyllä siinä kehtoottamiset loppuu. Mutta vielä olen tällaisessa joulunjälkeisessä itseni suostutteluajassa.

Mutta aikaahan on...

perjantai 26. joulukuuta 2008

Ähkyinen väliaikatiedote joulusta

Täältä kirjoittaa ÄhkyHarso. Tänä iltana homma ryöpsähti käsistä eli olen jouluaterian päälle syönyt suklaata ja marmeladeja sekä täydentänyt loppuiltaa juustoilla ja punaviinillä. Apua...

En lakkaa ihmettelmästä sitä, miten joulupukki voikin tietää toiveeni joka joulu. Nyt taas sain juuri NE, mitä varmaan suuri osa suomalaisista naisista tänä jouluna: Sofi Oksasen Puhdistus-kirjan sekä Mamma Mia -dvd:n. Eilisillan loppu meni TalonMiehelle elokuvaa näyttäessä (ei muutes ollenkaan ihastunut näihin reippaisiin keski-ikäisiin naisiin - höh?!) ja tänään luin Puhdistuksen hartaudella puoleen väliin.

Päänvaivaa on ollut tänä rauhallisena joulupäivänä murkkuikäisen kanssa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsemme vuorottelevat näitä kohtauksiaan ja nyt oli hänen vuoronsa. Jouluna vain tahtoo nuo tunteet moninkertaistua ja yhden protestit määrittelevät helposti muidenkin olotilaa.

Tapaninpäivänä tehdään tod.näk. pitkä ulkoilulenkki. Tänään kävelyllä harmittelimme, kun kamera ei ollut mukana, niin somia lumihuurupuita oli matkamme varrella.

Ai niin. Yksi pikkuruinen on Keski-Euroopassa siellä jossakin. Jouluntoivotuksien lomassa kertoi tekstiviestillä syövänsä siellä parasta aikaa VILLISIKAA - siis meidän nirso kasvissyöjä!

tiistai 23. joulukuuta 2008

Joulumieli alkaa tulla

Suruisa mieli on noussut taas ylemmäs ja kiitos siitä myös teille blogikamut. Vaikkette kävisi kommentoimassa, minä käyn kurkkimassa teille - ja saan aina niin paljon ajateltavaa!

Eilen oli ihana päivä. Meitä oli tietty ryhmä kolme polvea yhdessä tervehtimässä sukumme vanhusta vanhainkodissa. Tämä nautti niinkuin vain osasi, hymyili kyyneleet silmissä, oli sirkeään pikkutonttuun ja hänen leluihinsa ilmeisen ihastuksissaan ja joululaulujemme aikaan laittoi silmät kiinni ja torkkui/kuunteli. Kävimme vielä joulukahveilla paikallisessa huoltoaseman kahvilassa. Showsta huolehti tämä tomera nuori mies, saimme nauraa kaiken aikaa terävästi oivaltavan papupadan jutuille.

Meillä sukulaisilla on jokaisella ollut nyt suoraan sanottuna kaikenlaista ikävää elämässämme, mutta kun sen tiedämme, niin jotenkin osattiin mennä iloiseen hetkeen sisään sitäkin halukkaammin. Onhan meillä toinen toisellemme ja arvostamme sitä, että näin voimme vielä kokoontua ja tehdä asioita yhdessä. Kun mummolaa ei enää ole, jopa baarikahvit ja vanhainkodin joululaulut tekevät meille sen yhteisen joulun! Ihana hetki!

Tänään lähden etukäteen sulattamaan tulevia kinkkuja vatsastani eli käyn kuntosalilla huhkimassa ja tapaan yhden lapsistani kaupungilla. Vasta sitten tulen kinkun ja kalkkunan paistoon, imelletyn perunalaatikon tekemiseen ja... kait sitä jotakin vielä oli, ainakin pari pakettia.

Jo tässä vaiheessa (vaikka saatan vielä ennen joulua palatakin tänne) toivotan lukijoille kaikille

LÄMMINTÄ JA VALOISAA JOULUA!

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Laidasta laitaan

Oli taas pienet itkuset itkettävä. Jäimme illallisella TalonMiehen kanssa kahden pöytään ja kerroin tämänpäiväiset tunteeni. Olemme pitkin viikkoa saaneet ihania joulukortteja ja muita tervehdyksiä. Nyt tässä - kaikessa rauhassa - kun olen saanut niitä mielessäni muhia, tuli taas suru puseroon. Jokaisen jouluviestin tervehdys on yleensä positiivinen ja iloinen. "Kaikilla" tervehtijöillä on suvussa mukana jo vävy- ja miniäkokelaat, parhaimmilla lapsenlapset, vähintäänkin kotieläimet ja menestystä muuta. Joulupuheluihin suorastaan pelkään vastata, sillä olen huono valehtelemaan. Puhelimen päässä oleva ihminen on jotenkin harhautettava turvallisiin puheenaiheisiin eli pois läheisteni todellisesta tilanteesta. "Toivottavasti elämäsi on edelleen seesteistä." - Mitäs tuohon on sanomista, ei mitään.

Luoja tietää, miten mielelläni kertoisin ihania asioita ja saavutuksia omista rakkaistani. Vaan en voi. Siispä läpätän niitä ja näitä - vähän kuin täälläkin.

Mutta ensi vuosi on parempi vuosi. Eikö?

lauantai 20. joulukuuta 2008

Hyvää, tyhjää tilaa

Viime päivinä on pari suurta huolta muuttanut muotoaan. Tai ehkä olen - vihdoinkin - osannut laittaa ne... en mappi-ööhön, vaan... suurempien voimien kannateltaviksi, syrjään minusta itsestäni. Yksi ikäänkuin ratkesi itsestään, tuli miellyttäviä yllätyksiä ja sain vain ihmetellä, että näinkö se meni. Toinen jatkaa omaa muotoaan, omaa elämäänsä ja on myös jotenkin eriytynyt minusta pois.

Nyt (tällä hetkellä) kun näin on, niin huomaan jotenkin, että minussa on ikäänkuin enemmän tilaa... Tunnistaako joku muu tämän tunteen? Kun on osannut antaa huolen pois, samalla vapautuu energiaa ja todentotta tulee sitä tyhjää tilaa.

Sen saman huomasin, kun tänään kuljin kaupungilla toimittamassa joulutontun tehtäviä. Olo oli seesteinen ja kiireetön. Parissa tunnissa ehdin toimittaa vaikka mitä, enkä kokenut mitään touhukiiretunnetta. Kävin teellä kahvilassa, tarkkailin ohikulkevaa väkeä ja nautin. Kuin myös eräässä sisustusliikkeessä, jossa rauhassa keskityin näkemääni.

Kotiin tultuani tein pari kuivaa kakkua ja valmistin TalonMiehen kanssa paistettuja silakoita ja puikulaperunoita. Nuorisolle ne eivät niin kelvanneet ja mietittiinkin, että onkohan silakkapihvit katoavaa kansanperinnettä.

Tämä tyhjä, sopiva tila minussa itsessäni tuo ainakin rauhaa.

torstai 18. joulukuuta 2008

Autoyllätys

Meillä on onnettomat Soneran linjat - asia, josta voisi kirjoittaa pitkänkin kertomuksen. Esim. siitä, kuinka pää kahvikeittimen vieressä on suunnilleen ainoa paikka, missä puhelinyhteys ei katkea koko ajan. Vain harvoin. Mutta tämä on aasinsilta sille, mistä olin puhumassa...

Eilisiltana ajoin kotiin päin ja puhuin puhelimessa ystäväni kanssa. Meillä oli tärkeitä asioita jaettavana, enkä halunnut puhelun katkeavan. Sen takia pysähdyin linja-autopysäkille muutama km ennen kotia ja ajattelin puhua puheluni loppuun kunnon kentillä. Jatkoin siinä puheluani kaikessa rauhassa, mutta yhtäkkiä eräs toinenkin auto päätti tulla samalle pysäkille. Se ajoi pienen matka ohi ja alkoi peruuttaa kohti minun autoani. Siis pimeä metsätie, vieras auto pysäköi siihen lähelle. Ystäväni sanoi, että älä nyt ainakaan katkaise puhelua, jotta hän kuulee mitä siellä tapahtuu. Edessä olevan auton ovi aukeni ja ulos nousi joku mies. Ystävä puhelimessa ehdotti, että jos laitat ovet lukkoon, mutta sanoin, että katotaan nyt ensin. Kun mieshahmo lähestyi omaa autoani, aloin huomata hänessä perin tuttuja piirteitä... TalonMies! Hän oli ostaa täräyttänyt uuden auton ja pysähtyi tietenkin minun autoni nähdessään. Mikä ylläri!

Ei sen puoleen: oli jo korkea aika. Vanhalla Vectrallamme oli ajettu jo 550 tkm ja leikillään TalonMies on uhkaillut miljoonaan kilometriin päästä. Mutta nyt autoon oli tullut äkillinen ja kallis vika, joten uudemman auton osto oli järkevää.

Ai mikä auto nyt tämä uudempi on? ... hopean harmaa, ihan nätti...

tiistai 16. joulukuuta 2008

Äidin yö

Viime yönä nukuin koiranunta, sellaista kun koko ajan huomaa ajattelevansa ja käsittelevänsä asioita, ylikierroksilla. En jaksanut odottaa kellon soimista, vaan nousi ylös ennen kuutta kirjoittamaan työjuttuja.

Mielen hallinta - sen kun oppii, joutaa varmaan täältä pois. Äitinä olemisen virka taas painoi. Yöllä mieleeni tulleet asiat näyttäytyivät mustina ja lohduttomina. Nyt aamulla taas luotan paremmin elämään. Luotan siihen, että jokaisella - lapsillanikin - on juuri ne voimavarat, jotka hän elämässään tarvitsee. Että he ovat sisältä vahvempia kuin itsekään vielä tietävät.

Lapsien kasvaminen, itsenäistyminen ja senkaltainen normaali pesästä lentäminen voi sinällään olla äidille jo tiukka paikka. Mutta kun elämä ei kohtele aikuista lasta kauniisti, kun hänelle tulee pitkään edessä pysytteleviä muureja eteen, niin oppi äidille on entistä rankempi. Se, että jokainen - jopa oma lapsi - joutuu tämän kaiken elämässä kokemaan, kaikesta selviytymään, on minulle vaikeaa. Joskus osaan tämän paremmin, joskus huonommin. Yleensä kun menen äärirajoille, on pakko peruuttaa ja pitää vain huolta itsestään. Ei muuten jaksa. Ei muuta jaksa.

Uskon parempaan huomiseen ja parempaan uuteen vuoteen. Näin sen täytyy olla, sanoisi Rölli-Peikkokin. Ja juuri nyt päätin kurkistaa Postiivareiden tämän päivän tekstiä... Sieltäkin tuli lohtua, katsokaa vaikka tästä.

Tehdään tästä hyvä päivä.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Ystävyys ja luotettavuus

Eräältä ystävältäni tuli joulukortti. Hieroin silmiäni, sillä tämä samainen henkilö oli hävinnyt muutama kuukausi sitten kaikkien tuttaviensa elämästä kuin tina tuhkaan ja oikeastaan rajusti siltoja poltellen. Nyt korttiini oli päinvastoin kirjoitettu kauniita, ylimääräisiä sanoja.

En vieläkään tiedä, miltä minusta tuntuu... Toki olen huojentunut, etten ole ilmeisen Paha, kun minulle noin kauniisti kirjoitetaan (sillä kiltti ihminen ei haluaisi olla paha kenenkään mielestä, you know). Toisaalta olen tyrmistynyt, sillä hänen äkkihäviämisensä oli shokeeraavaa ja nyt hän on taas muina naisina maisemissa. Siis ehdottomasti asia on hyvä ja positiivinen, mutta tulee mieleeni sana "luottamus". Tähän ystävyyteen(?) en sitä sanaa osaa liittää.

Voiko siis olla ystävä, vaikkei ole luotettava? Vai onko syvä, sielullinen ystävyys luotettavuuttakin syvempää?

En nyt enää ilta/yöväsyneenä osaa ajatella selvemmin, mutta kulmat kurtussa tätä taas pohdin. Ystävyyttä, luottamusta...

Vai otammeko ja annammeko viisaasti toisillemme vain tilan, ajan, olla yksin niin paljon kuin haluaa ja tehköön lähdön kukin kuten haluaa? Tai sillä hetkellä osaa/kykenee...

Takavasemmalla minä täällä olen ja joulukortin olen hänelle myös lähettänyt. Muina naisina. Tosin ilman erikoiskommentteja.

Ihmettelen vain. Öitä.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Pilviharson joulun odotusta

Olen ilmeisesti niitä ihmisiä, joita joulu ei liiemmin stressaa. Aika, ikä ja elämänkokemukset ovat ehkä tehneet tehtävänsä, opettaneet loivempiliikkeiseksi. Ja ihan varmasti asiaan on vaikuttanut freelancerin oma vapaus, että kaikki valmistelu ei jää iltoihin tai viikonlopun varaan.

Kummilasten lahjat tulee ostetuksi ohimennen. Kirjoja siis, joka vuosi. Nautin kirjakaupassa marhaamisesta ja sen miettimisestä, mikä kenellekin sopii. Kiireisimpinä vuosina tein sen saman netin ääressä kirjakerhoista. Yhden lapseni lahja on tänä vuonna selkeä: matkarahaa. Hän lähtee Keski-Eurooppaan jouluksi ystävänsä luo. Huomasin, että hänen oli vaikea kertoa päätöstään minulle, mutta helpottui kun totesin, että suoraan sanottuna minulla on ollut nyt suurempiakin huolia, jotta oikein hyvää matkaa vaan. Vastaanottavalle perheelle sinne ulkomaille aioin leipoa suomalaisia piparkakkuja, sillä olen kuullut, että suomalainen pipariresepti tummasta siirapista on hieman erilainen kuin etelämmässä. Tietääkö joku tähän muuta?

Jouluruokia valmistan joka tapauksessa vain vähän ennen joulua, miksi niistä tässä vaiheessa stressaamaan. Sitä paitsi kaikki jouluruuat ovat helppotekoisia ja tuttuja - jos niin haluaa. Kiireisimpinä aikoina syntyy oivat laatikot, kun saarioisia vähän kermalla jatkaa ja toisiin astioihin siirtää. Imellettyä perunalaatikkoa oikein tekee mieli, sen taidan vääntää itse. Tykkään kauheasti leipoa, mutta ihan tarkoituksella en tee siitä isoa hommaa, sillä sitten syödä purnuankin niitä makeita mennen tullen.

Minkäänlainen koristelu ei ole minun heiniäni, olen sen täällä ennenkin todennut. Kynttilät palaa muutoinkin syksyn aamupalapöydässä ja iltatelkun edessä. Kuusi ja sen koristeet - ok, hoidetaan se taas aattona.

Joulusiivouksesta älkää minulle edes puhuko. Sitä kaappien ja joka paikan siivoamisprojektia en ole lapsuuden kodin jälkeen noudattanut. Siivous on siivous. Ylimääräinen kaappien siivous tapahtuu projektinomaisesti "kun siltä tuntuu". Yleensä jokin sunnuntaiaamu mihin vain vuodenaikaan vaan - muttei juuri ennen joulua ja juhannusta, jottei tule nuoruuden ahdistus päälle.

Joulussa minulle on tärkeää perinneruokien lisäksi ihmiset, pyjamapäivät, kirjat, suolainen ja makea syöminen vuorotellen, sunnuntaikävely, noppa- tai muu seurapeli, ylipäätään: kiireetön oleminen. Mukavalta tuntuu pitää telkkaria kiinni ja korkeintaan kuunnella radiosta puhelintoivekonserttia ulkomailta. Hektisempään perhejouluaikaan (silloin ennen) piti oman aaton jälkeen ehtiä kahteen mummolaan ja molempiin nimenomaan sitä joulua laittamaan ja viettämään. Nyt on nämä joulupukkijutut takana ja näin sitä muotoilee omaa jouluaan.

Äsken tuolla sohvannurkassa aloin jo miettimään vuodenvaihteen tapaan mennyttä vuottani... Tässä sitä miettimistä sitten vielä onkin. Jos olisin tiennyt, mitä tuleman pitää, olisin pelännyt ottaa askeltakaan eteenpäin. Mutta hengissä ollaan. Kaikki. Ja se on jo paljon se.

Luottamushenkilöksi yllättäin

Viime yönä huomasin tulleeni valituksi ylempien toimihenkilöiden luottamushenkilöksi. Ahdistuneena ja lampaana seurasin muiden mukana johonkin tilaisuuteen, jossa minut piti sitten esiteltävän suurelle yleisölle. Odotin vuoroani mennä lavalle, kohentelin tanssikavereitteni kampauksia, sillä heillä oli jokin näytös siinä tulossa. Mietin, että miten tässä taas näin kävi, että joku vain päätti puolestani, että ota tämä homma näiden ja näiden ihmisten välissä. Toisaalta ajattelin, että tehtävä on huipputärkeä eikä siitä voi luistaa, jos on rehellinen. Tiesin siis joutuvani taas kahden tulen väliin. Esittäytymisvuoroani ei koskaan ehtinyt tulla, kun joku sanoi, että olen niin vähäpätöinen henkilö, ei sinua esitellä lainkaan. Ahaa, ei sitten, ajattelin ja heräsin.

Ainiin, nyt muistan viime yöltä myös toisen kokemuksen. Mutta se onkin jo ihan ufojuttu... Se on näitä, kun on heräämisen ja unen rajamailla, päässä surisee ja tuntuu "tutulta"... Huuhaajuttu, sanoisi yleinen mielipide. Päässä surisee, hehheh.

torstai 11. joulukuuta 2008

Mitä minulle kuuluu?

Olen tällä viikolla kuullut taas niin uskomattomia elämäntarinoita, että oikein pitää välillä istua ja miettiä, että mitä itselleni kuuluu...

En ole ehtinyt tai saanut aikaiseksi vielä mitään muuta joulutunnelmaa kuin sen, että olen siellä täällä käydessäni jättänyt pientä jouluista tervehdystä. Kotona keittiön työpöydällä loistaa kynttelikkö. Että semmoset jouluvalmistelut. Pari kirjaa kummilapselle odottaa tuossa paketoimistaan, samoin ostetut joulukortit tekstejään. Olisi kiva, jos olisi intoa tehdä itse kortit, mutta vahvuuteni ja kiinnostuksen aiheeni näkyvät jollakin muulla kuin askartelupuolella.

Tänään nautin siitä, että sain käydä keskellä päivää vähän puntteja nostamassa. Toinen nautinto oli illalla kotona, kun maltoin nälissäni tehdä ison lautasellisen tonnikalasalaattia. Niin ja nauttia sen Rooibos-teen kanssa. Tosin alkupalaksi oli pakko napata pari suklaakonvehtia, ettei ihan pyörtynyt.

Huomenna on toimistopäivä, lisäksi mahdollisesti lumenluontia (elleivät ne sula yön aikana). Markkinointia pitäsi myös harrastaa, sillä laman vaikutukset näkyvät työrintamalla jo.

Kurssi- ja koulutustarjontaa kävelee vastaan, mutta olen empivällä kannalla. Kun rahaa on rajallisesti, on tarkkaan mietittävä, mikä on minun juttuni.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Yle Teemalta hyviä dokkareita

Että minuun sitten tenhoavat tällaiset ohjelmat: Yleteemalla alkoi tänään Islamilainen retriitti -sarja (kolme osaa), jossa muutama britti lähtee kuukauden retriitille etsimään vastauksia itsestään ja islamilaisuudesta. Tositeeveen mukaan siihen on valittu värikkäitä ja erilaisia persoonia, joiden henkistä janoa tai vastustusta jo eka jaksossa aloin seurata innolla. Kyllä tämä kuulkaa Big Brotherin voittaa. Suosittelen lämpimästi, jos olet yhtään kiinnostunut henkisestä etsinnästä, uskonnoista, jumaluudesta. Ehditte vielä mukaan, sillä ohjelma tulee uusintana sunnuntaina klo 18.

Samoin kuulemma 12.1.2009 alkaa uusi Teeman kotimainen sarja Santiago de Compostelan patikoijista. Mielenkiintoista nähdä, minkälainen reissu on tullut heitettyä.

Nyt lähden matkustamaan ja seikkailemaan unimaailmaan. Öitä.

Ystävien tapaamisia

Terveisiä vaan itsenäisyyspäiväviikonlopun matkalta! Tapasimme kaksi- ja nelijalkaisia ystäviämme. Kukkoukko oli melkoisen härnättävä, kilpakiekui TalonMiehen ja minun kanssa ihan hikuna.





Tällainen nappisilmä kiipeili jylhällä TalonMies-vuorella ja teki silloin tällöin pieniä kikkaroita.




Sää oli harmaa, mutta onneksi sateeton. Tällä alueella on paljon tuulenpesiä puissa - tuuleekohan siellä paljon vai mistä ne syntyvät? Tässä yksi käkkäräkoivu ihan pihapiiristä:

Kylpytynnyrikuvia en viitsi julkaista, ettei tästä tule liian suosittua blogia. Uskokaa nyt vain painettua sanaa, että kaksijalkaisia ystäviä siellä kellui joka tapauksessa. Monta herran tuntia, kahteen eri otteeseen. Flunssa hukkui myös lämpimään veteen, mutta tuliaiseksi taisin tuoda kirvelevät kasvot ja punaiset luomet eli hellä hipiäni reagoi taas vesileikkeihin. Maakrapu mikä maakrapu.

torstai 4. joulukuuta 2008

Missähän sitä ollaan huomisiltana?

Viikonlopuksi meidät on kutsuttu ystävien luo pitemmän matkan taakse. Innoissamme olisimme lähdössä, mutta viime tippaan jäänee lähtöpäätös. Olen nimittäin lämpöillyt eli ollut pikkukuumeessa (ei pilkku) eikä puolipitoisena kylpytynnyrimatka (hmmm.. mitähän Miina tästä tuumaa?) ole paras mahdollinen toipumiskeino. Toisaalta olo on nyt illalla parempi kuin aamulla oli, tunnen vain niin herkästi vähäisenkin lämmön nousun.

Toinen epävarmuutta aiheuttava tekijä on TalonMies ja eräs työprojekti. Ehtiikö hän keikkansa heittämään ja mihin aikaan palailee. Hän kun sairastaa sellaista optimistista ajankäyttötautia, jossa kuvittelee hommat tekevänsä puolta lyhyemmässä ajassa. Aina. Ehkä en edes päästä häntä aamulla reissuun, jos oma olo on hyvä.

Tein tänään illansuussa erään enkelimeditaation, jossa pyydettiin... Tai no tässä on linkki suoraan sinne, niin tiedätte millaisen: Ihanat enkelit -kirjasta joka tapauksessa. Kummasti vain flunssainen olo helpottui, vaikken ollut ajatellut eksaktisti juuri sitä meditoidessani.

Nyt lähden pituusasentoon eli lukemaan yöpöydän kirjaa: Caroline Myssin Tie sisäiseen linnaan. Öitä.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Suosikkimusiikkia: Abwoon D'Bashmaya

Olen laiska linkittelemään kuvia yms., mutta ihan harjoituksen vuoksi tässä laitan mielimusiikkilinkkini. Tätä kuuntelen lähes päivittäin, ollut suosikkilistallani jo puolitoista vuotta. Lienee tuttu monelle muullekin. Olkaa siis hyvät...

... Jaahas, ei siis onnistunut. Yritin viritellä videon tähän, mutten onnistunut, ei kai tää näin vaikeeta voi olla...

Mutta linkki onnistuu:

http://www.youtube.com/watch?v=MAEIrp4MFBE

Jihuu, nyt onnistui videon tuominen tähän näin:

Aamu alkaa täällä näin

Meinaakohan joku yskä yrittää nyt päälle, köh. Juuri äskettäin ajoin kurkkukipu-nuha-tunteet vippaskonsteillani pois, mutta sitkeetä taitaa tämä virus olla. Tänään pidän kuntoilussakin selkeän välipäivän, niin saa kroppa siinä mielessä lepoa. Muuten lähden iltapäiväksi töihin ja illalla on odotettavissa pitkästä aikaa eräs yhteismeditaatio. En tunne kuin vetäjän ja yhden toisen, mutta se onkin minusta nyt hyvä asia. Saan olla vain mukana ja tankata.

TalonMies valmistelee ulkona moottoripyöräänsä lähtökuntoon. Herra Pyörä pääsee talvilepoon yhteen lämpimpään varastoon. Kysyin TalonMieheltä, että kuinka hän sitten pärjää talven ajan. Sanoi kysyvänsä tilavuokraajayrittäjältä, että milloin heillä mahtaa olla vierailuajat. Ei sitten ihan suuri ikävä pukkaa.

Nyt on pakotettava itsensä paperihommiin. Vai vetkuttelenko vielä ja käyn jotakin syömässä... Joo TalonMies tuli sisälle, nyt keitetään kahvit!

maanantai 1. joulukuuta 2008

Mihin ryhmään kuulun? - No, mihin milloinkin.

Joskus voi kulkea pitkänkin matkan ihmisten seurassa ja puhua "siitä mistä on määrätty": työstä, opiskelusta... Tutustumisen myötä tulee eteen vaihe, jolloin avataan sydämiä enemmän ja enemmän. Tässäkin vielä viivytellään, tunteillaan ja järkeillään, ollaan ihmisiksi. Kunnes joku aukaisee varovasti keskustelun syvemmältä tasolta, sydämen tasolta. Yhtäkkiä sama ryhmä muuttuu henkisen kasvun ryhmäksi (kliseesanonta, en keksi nyt muuta), jossa juuri näiden ihmisten yhteentulemiselle löytyy todellinen syy ja merkitys. Elämää suurempi tunne on se.

Minusta on hyvä, että se käy näin, vaiheittain. En pidä shokkihoidosta, jota jotkut harrastavat tutustumisvaiheessa. Joku alkaa ensi kättelyssä lyömään raamatulla, urantialla, koraanilla tai terveellisen ravinnon oppaalla päähän. Toinen kertoo hetimmiten kärsineensä eniten tässä maailmassa ja on siksi niin ainutlaatuinen. Kolmas kertoo olevansa selvänäkijä, meedio, parantaja, jolta mikään ei jää huomaamatta - haluatko kenties tilata ajan? Neljännellä on niin paljon ongelmia, että hän kaataa ne heti syliisi, kun sinne päin katsot - tahdoit tai et.

Minulle sopii paremmin se, että mennään kerros kerrokselta tunnustellen syvemmälle - jos ylipäätään mennään. Avataan itseämme kuin sipuli ja siihen asti kuin on tarpeen. Joka paikassa - ystävienkään kesken - ihan syvälle meno ei ole oleellista.

Ihan eri asia on ryhmä, jossa Sydämen Asiat ovat se yhdistävä otsikko. Mennään suoraan asiaan, yhteistuumin. Ollaan tuttuja ennenkuin tunnetaan. Ei tarvitse selitellä olemassaoloaan ja outouttaan. Puhutaan samasta asiasta.

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Sunnuntaikuulumiseni

Että teki eetvarttia: olin jumpassa käskettävänä puolitoista tuntia, hädin tuskin jaksoin, mutta tuntui niiiiiiin hyvältä! Sitten kun vielä ajelin sohjotietä silmä tarkkana kotiin, niin täällä odotti TalonMiehen valmistama pyttipannu, nam. Paistoin kaveriksi kananmunan, lisäsin lautaselle suolakurkkua ja punajuuria - ja rekkamiehen ateria oli valmis nautittavaksi tällekin mammalle.

Lisäksi sain kuulla erään ilouutisen; asia jota olin toivonut ja odottanut ja yrittänyt laittaa orastavaa pelkoa syrjään. Luen parasta aikaa Secret, Salaisuus -kirjaa ja koetin sieltä napsia elämänohjetta tilanteeseeni. Yritän jälleen saada rauhaa elämääni uskomalla siihen ylipäätään, luottamalla - kaikista mukamerkeistä piittaamatta, entisistä kokemuksista huolimatta.

No tuosta höpötyksestä ei varmaan monikaan ymmärrä mitään, mutta en voi enempää kertoa. Pääasia on, että aurinko paistaa taas tänään - siellä pilvien takana, jossa se kirkas taivaskin on!

Viime öinen uni vielä: Hoivasin jonkun toisen vauvaa ja pian tajusin itsekin olevani raskaana (taas!). Yritin urputtaa vastaan, etten siihen hommaan enää lähde, mutta niin vain mieli jotenkin alkoi muuttua. Kysyin TalonMieheltä, että voinko ostaa vauvallemme mitä vain vaatteita kaupasta ja hän lupasi toki ne rahoittaa. Hyvillä mielin siis aloin suunnittelemaan pienokaisen saapumista.

Onko todella uutta tulossa, kun taas olen uniraskaana?

Runolahja

Saimme opiskeluryhmässä runolahjat. Runon antaja oli huolella valinnut meille jokaiselle sopivat. Minun runoni toi osuvuudellaan kyyneleet silmiini. Ihme, etten ole tähän runoon aiemmin törmännyt:

TANSSI

Tuska on suurta. Kyllä. Niin.
Mutta sen pieniksi pilkoin.
Aion sen tanssia sammuksiin
kepein, kepein nilkoin.
Kun kerroin siitä,
se väheni.
Jos vaikenin,
taas se läheni.
Siis sanojen tanssia annan
kuin hienon, hienon sannan.
Kuivina lehtinä lennätän pois
sen mikä latvassa painaa.
Hukkaan, vaikka se kallista ois.Tuska on aina vainaa.

Eila Kivikkaho, 1975


keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Omituisten Otusten Kerho

Omituisten Otusten Kerho on liikuskellut blogeissa, ainaskin Leijonaisella se oli - sieltä siis tämän nappasin, kiitos. Koska en t o d e l l a k a a n pidä itse itseäni omituisena, haastattelin lauantai-iltana TalonMiestä (joka itse vasta omituinen on!) aiheesta. Saimme aikaan ihan mielenkiintoisen listan, olkoon sitten omituisuuksia:

  • Hiusten pyörittely. Tämä on varmaan jäänteeni vauva-ajoilta. Nimenomaan nämä korvan takana olevat hiukset on kiva kiekurtaa tänne etupuolelle korvaa.
  • Tyynyliinojen/pöytäliinojen saumojen sively. Mitenkäs tämän toisen lapsuustapani selittäisin... Sormeilen näitä kankaan reunoja, liikuttelen kynsiäni saumakohdissa, mukavissa ranteissa. Ajanviete sopii siis sekä nukahtamisrituaaliksi että ruokapöytään.
  • Omituiset ja höperöt jutut. Tämä oli TalonMiehen kommentti.
  • Olen teknisesti onneton. Taas TalonMiehen sanontatapaa käyttäen. Tässä voin vain viitata siihen, kuinka helposti kuitenkin saan apua teknisiltä ihmisiltä (miehiltä). Piirteeni on TalonMiehellekin varmaan enemmänkin hellyttävä.
  • Pyykkäykseen liittyvät kotityöt. Omin ne kaikki itselleni. Muu siivoaminen ällöttää minua eri asteilla, mutta pyykinpesu, kuivamaan ripustaminen, mankelointi, silittäminen - ah, niissä kaikissa sieluni lepää. En salli muiden astua sille kodinhoitohuoneen ja keittiön reviirille.
  • Kirjat. Tämän tekee hieman tavanomaista omituisemmaksi varmaan se, että näitä keskeneräisiä, luettavana olevia kirjoja on ympäri taloa. Olen aiemmassa blogissani joskus kertonutkin sen, että minulla on parhaimmillaan menossa pari-kolme olohuonekirjaa, yksi takkahuonekirja, yksi hammaspesukirja (yleensä runoja), muutama yöpöytäkirja ja tietenkin keittiön äänikirja, joka viihdyttää silityksessä ja kokkauksessa. Korostan myös sitä, että luen nämä kirjat, eivätkä ne vain loju eri paikoillaan. Minusta on vain niin mukava, kun on kirja aina kätevästi käsillä ja samalla myös vaihtelee tarinasta toiseen. Kirjojen lukumäärä on myös suoraan verrannollinen elämäntilanteeseen. Kun on paljon äksöniä muualla tai mielessä, lukeminen muuttuu niukemmaksi. Mutta kun kirjoja on paljon ympäriinsä, tietää, että voin hyvin.
  • Toisten murheiden kantaminen. Tämän sanoi TalonMies ja varmaan onkin siinä oikeassa. Mutta nyt kun ollut ihan liki todella suuria vaikeuksia, huomaan kyllä valikoivani jo, mitä enää jaksan. Ehkä tämä aika opettaa minulle tässä paljon. Opetus on siis kesken.
  • Kauneudenhoito. Vaikka olisin yksin päivän kotona, nutjuan edelleen sopivat rasvat ja voiteet ja teen pientä meikkiä. Sanomattakin on selvää, että ihmisten ilmoille meno vaatii ripsivärin ja huulipunan. Jonkun mielestä tämä voi olla omituista, mutta minulle tavanomaista.

Tämän kummempia hulluuksia emme keksineet. Sellaisia omituisuuksia, että jokin asia/kotityö tehdään tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä, ei minulla ole ainoatakaan. Tainiinno...kunhan ei kukaan keksi mennä pyykkejä pesemään...

Jos vielä löytyy joku Omituinen, niin ole hyvä, ota haaste matkaasi!

tiistai 25. marraskuuta 2008

Paluu pehmeään, lumiseen arkeen

Perjantai-iltana luulimme treffeille lähtiessämme molemmat, että ollaan vanhoja ja väsyneitä ja että tullaan sitten ajoissa kotiin ja muuta suustamme ennen kuultua. Olinkin kovin väsynyt, sillä viime viikkojen tunnelataukset olivat taas hellittämässä. Siinä mielessä elokuvavalinta (jos pikkupaikkakunnalla näitä ylipäätään voi edes ns. valita) oli itselleni hieman... laimea. Once-elokuva kiinnosti minua etukäteen kovasti ja olin jokusen hyvän arvostelunkin siitä lukenut. Suurehkot ennakko-odotukseni eivät oikein ihan natsanneet. Elokuvan dokumentinomainen vähäeleisyys tuntui puuduttavalta, huomasin vilkuilevani kelloa tuon tuosta. TalonMies väitti pitäneensä siitä kovasti, mutta välillä vierestäni alkoi kuulua sellainen tuhina, että epäilin hänenkin nukahtelevan. Tämä elokuva kannattaa siis katsoa silloin, kun haluaa nauttia tunnelmasta eikä kaipaa yhtään piristävän villiä melskettä.

Muutenhan meillä alkoi sitten oivalliset, olkoon vaikka - pikkujoulut. Ihan pikkutunneille meni kuitenkin, sillä piti tuo aikuisten disco käydä tsekkaamassa, jotta vieläkö siellä Tapani Kansat ja Uriah Heepit soitetaan.

Ja nyt kun on näin hyvästi juhlittu, ei mitään menoa kaipaa vähään aikaan. Ihana arki saapui ja somat joululumet. Mikä täällä maalla on ollessa, jokapäiväiset työmatkatkin autolla ovat kuin seikkailua: pääseekö omin voimin eteenpäin vai tarvitaanko traktoria vetämään auto kinoksesta?

perjantai 21. marraskuuta 2008

Treffit

Minulla on tänään treffit TalonMiehen kanssa - jee! Olemme tänä syksynä nähneet todella vähän, sillä molemmilla on ollut omat menonsa ja TalonMies itse on ollut paljon kokonaisia viikkoja työmatkoilla. Minusta tuntuu, että olemme olleet viimeeksi yhdessä, kahdestaan kesän interreilillä - ja siitähän on monta kuukautta!

Illan ohjelmassa lienee elokuva ja hyvää ruokaa, siis ihan kaupungille mennään. Pitää varmaan harkita kuitenkin aikaista kotiinpaluuta, sillä nyt on pikkujouluväkeä liikenteessä ja se tarkoittanee taksijonoja, jopa pikkukaupungissa.

Muinoin kun meillä oli tietyt firman pikkujoulut, toimimme kotiinpaluun kanssa niin, että lähdimme vain kävelemään kotia kohti. Pitkälle ei tarvinnut pötkiä, kun vinkkasimme tyhjän, palaavan taksin lennosta ja näin saimme kyydin ilman jonotusta. Sitä paitsi pieni lämmin tuli aina jo kävellessä. Tosin on niitäkin kertoja, kun kävelymatka on meinannut venyä turhan pitkäksi ja jaloissa tietenkin jotkut muut kuin lupsakat lenkkarit.

Mutta nyt tämä tyttö (kuntosalilla jo käyneenä) lähtee ammekylpyyn Anna-lehden kanssa ja alkaa valmistautua treffeille oikein vanhanaikaisen hartaasti.

Mukavaa perjantai-iltaa teille muillekin!

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Palanen taivasta

Ystäväni antamassa reikihoidossa ymmärsin yhden asian. Olen viime aikoina kaivannut kovin Kotiin, taivaaseen, täältä vain pois.

Vastaus tuli sisältäni: "Hae palanen taivasta tähän elämään, ei sinun tarvitse lähteä täältä pois."

tiistai 18. marraskuuta 2008

Mä mistä löytäisin sen naurun?

Minun tekisi mieleni nauraa - edes ihan lääkkeeksi, mutta tähän hätään en mitään keksi. Olen yksin kotona ja TalonMieskään ei ole tässä vitsiä vääntämässä. Yritän otsa kurtussa muistella, mitä hauskaa tänään olisin nähnyt tai kuullut, mutten muista kuin yhden herrasmiehen, joka aukaisi oven ilman tunnussanaa pilke silmäkulmassaan. Hyvä mieli tuli siitä ainakin, jollei nyt ihan naurattanut. Sitten olin yhdessä ryhmässä puhumassa kuolemasta, jotta ei siinäkään kikatettu. No, tanssijumppatunnilla naamallani oli kestohymy, kun Abban tahdissa vetkuteltiin. Ja eilen hymy karehti huulillani kun kannoin metsästä huurteisten lehtien alta kaivamiani jäisiä suppilovahveroita. Helisivät niin kauniisti tuulitakin hupussani, johon olin ne muovipussin puuttuessa kerännyt.

Oih, kuinka ihana olisi nauraa sydämensä kyllyydestä! Toivottavasti jokin hauska juttu tulee tässä vielä esiin, yritän katsella tätä elämää nyt siitä(kin) vinkkelistä.

maanantai 17. marraskuuta 2008

Yksin

Nyt on pitänyt sitten harjoitella sitä, kuinka voimakkaat tunteet tyynnytetään ja silti Toimitaan. Karkuun juokseminen, asioista piittamatta jättäminen ja vainomanelämäneläminen ei tässä tapauksessa päde. On laitettava raja tunteiden määrälle, sanottava (itselleenkin), että nyt sitten tehdään näin. Aina ei voi neuvotella ja jahkailla, etenkään silloin kun toinen ei enää omaa parastaan ymmärrä.

Tästä arvaatte, etten mitään herkkutilannetta elä eikä blogini ulkoasu todellakaan tuonut ulkopuolelleni rauhaa. On vain hyväksyttävä, että jotkut asiat kestävät ja kestävät. Eikä silloin ole lähimmäisenä muuta vaihtoehtoa kuin kestää itsekin. Keinolla millä hyvänsä.

Olen syvästi surullinen, mutta tunne on paketoitava ja jätettävä olemaan. Nyt on järjen aika. Muuna aikana teen töitä, ulkoilen, kuntoilen ja ihmettelen, että missäs se TalonMies taas luuraakaan. Työmatkalla tietenkin.

Yksin.

perjantai 14. marraskuuta 2008

Rakastan kun en muuta voi

Toden totta opettelen nyt näitä tunteitani. Eilinen päivä kävin vuoristoradassa sen suhteen. Mitään näkyviä tapahtumia minulla ei ole kertoa, mutta tiettyjen puheluiden johdosta tunteeni menivät tätä rataaa: epäilyttävä ahdistus ja aavistus, "minähäntiesin" helpotus ja samalla tuska, hento toivo, suurempi toivo, rakkaudellisuus ja syvyys, pettymys ja itku, rauha ja rakkaus.

Voin tämä kaiken myllerryksen jälkeen sanoa, että tämä kaikki ei ollut vain minun tunteiden opettelun vuoksi, vaan siksi, että minun ja lähimmäiseni välillä on tämä kaikki, joista syvin on rakkaus. Mikään ei siis muuttunut ja kaikki on yhtä väsyttävää kuin ennenkin, mutta rakkaus antaa sen toivon tämänkin jälkeen. Tuhannennen kerran.

Samasta tilanteesta ja kriisistä jokainen saa oman oppinsa. Tätäkin asiaa elän todeksi.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Pientä tyttöä etsimässä

Olen saanut pari kertaa energiaparannushoitoa eräältä ihmiseltä, jota arvostan myös ammatillisesti erityisen paljon. Viime kerralla koin hoitopöydällä olevani pieni vauva maha killellään, luotin elämään ja äitiin, joka minut hoiti. Tunne oli iki-ihana, luottamus oli hyvää ja syvää. Surullista on, että sellainen luottamuksen tunne on hävinnyt jonnekin matkan varrella.

Ihan yhtä helppoa ei ole nyt vuosikymmenien jälkeen etsiä sitä luottavaista ja viisasta pikkutyttöä, joka sisimmässään kuitenkin on. Ehkä siksi, kun tämä etsimisprosessi on menossa, laitoin profiilini kuvaksi tuollaisen hellyttävän tyttösen - Pilviharso pikkuisen.

Nyt kun eri yhteyksissä olen lapsuuteeni palannut, on sieltä alkanut tipahdella yllätyksiä. Ei niinkään tapahtumien suhteen, vaan vahvojen tunteiden takia. Olen jo pikkuvauvasta asti joutunut elämään tiettyjen tunnetilojen tasoittelijana, sovittelijana ja säätelijänä. Kyse ei ole ollut uhkaavista ihmisistä, vaan hurjista ja surullisista tapahtumista, joita lapsuudenkodissani jouduttiin kohtamaan kuin vyörynä. Olen jo nyt saanut monta selitystä omille voimakkaille huolen tunteilleni, mutta tiedän, että olen itsetuntemusmatkani alussa vasta.

Tänään - juuri nyt - taas tunnen rauhaa ja nautin tästä hetkestä. Nyt.

Kaikki tai ei mitään

Oman navan ylettömään ympärillä pyörimiseen auttaa kummasti se, kun aukoo toisen solmuja, keskustelee tämän kanssa ja katsoo lamppuja, joita syttyy toisen silmiin. Omakin elämä näyttää merkityksellisemmältä ja toiveikkaammalta, kun kuuntelee toista ja selittää hänelle omia näkökantojaan.

Muuten olisi joko valtava määrä kertomista tai ei yhtään mitään. En osaa valita tästä ajatusmäärästä. Tulee sellainen olo, että "ketä kiinnostaa". Itseäni ei ainakaan nyt.

Ennen iltavuoroa taidan lähteä lenkille. Olin näkeväni vilauksen auringosta!

tiistai 11. marraskuuta 2008

Kurkkukivulle kyytiä

En (taaskaan) tarvitse nuhaa ja kurkkukipua. Siispä vastustan niitä näillä, monasti hyvin tehonneilla keinoilla:

Eniten uskon Bryoniaan, sillä joskus se on ollut ainoa saatavilla oleva tuote (esim. matkoilla) ja on yksistään jo auttanut. Minua ei haittaa, jos nämä kaikki ovat ns. uskomushoitoja. Olen sitä mieltä, että tuo asenne terveyteen on jo niin hyvä uskomus, mikä sinällään edesauttaa paranemista. Mietin usein, tarvitsenko tätäjatätä sairautta eli tahdon sen oireen syyn esiin myös mielen takaa jotenkin.

Oleellista on myös se, että saa Bryoniaa (ja mahd. näitä muita) pian ensioireiden ilmentyessä. Mitä aikaisemmin pääsee hommaan käsiksi, sitä helpommin flunssan väistää. En sano sitä, ettei minuun koskaan flunssa iske, mutta useammin olen kyllä karkoittanut sen. Jos se tulee, se onkin sitten tosi ärhäkkää sorttia ja sitten on vain nöyrryttävä siihen.

Onko teillä muilla tällaisia tepsiviä, luonnollisia tapoja parannella itse itseään?

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Istuminen on ihanaa!

ainakin nyt, kun olen seisonut koko päivän. Olin ensin tanssimassa neljä tuntia, eilisiltana oli edelliset pitkät tanssiharkat. Nyt oli siis intensiivikurssi ja silloin painetaan täysillä. Eilen menin salille hieman hässäkässä enkä olisi millään malttanut asettua ja keskittyä, mutta kummasti imu vei taas. Hyvä opettaja, tulee liki, neuvoo milli kerrallaan. Saa tulla, annan tulla. Kaikki eivä saa. Tanssia intensiivisemmin harrastava varmaan ymmärtää mitä tarkoitan. Nyt ei nuo tunnesanat vain tahdo muotoutua tähän kirjoittamalla. Takeltelen jotenkin, ehkä olen fyysisesti vain väsynyt.

Lisäksi seisoin keittiössä puolitoista tuntia valmistamassa isänpäivän päivällistä. Nyt uunissa hautuu kana-juurespata, jonka oleellinen aines on kookosmaito ja currytahna. Muutoin siihen tulee ihan perussuomalaisia juureksia ja kanafileet.

Eilisiltaan kuului lisäksi myös yhdet tupaantulijaiset, jossa me 20 vuotta toisemme tunteneet, monissa liemissä maustuneet naiset jaoimme taas kokemuksiamme. Totesimme, että enää emme hämmästy juuri mistään, niin paljon on elämäämme mahtunut erilaisia iloja ja suruja. Silti hengissä ollaan ja yhdessä pysytään.

Semmoista tässä vielä kummastelen... kun yritin poistaa Vuodatuksen Pilviharson, niin kivasti heitti minut järjestelmästä ulos, mutta haamuilee tuolla vajavaisena vielä. Tein varmaan jotakin väärässä järjestyksessä...

perjantai 7. marraskuuta 2008

Koolla on väliä

Mimosalta kävin hakemassa (eli hän sai määrätä) minulle kirjaimen (tässä tapauksessa K:n). Tehtäväni oli kirjoittaa 10 K-kirjaimella alkavaa sanaa ja kertoa, mitä sana minulle merkitsee.

  1. KOTI on perusasioita. Missä tunnet olevasti kotona, milloin asuinpaikkasi on muodostunut kodiksi – näitä olen joskus joutunut miettimään. Aikoina, kun ikäänkuin asuin kahdessa paikassa, näin unia, jossa todella olin eksyksissä ja etsin kotia. Kotina pidän erityisesti Taivaan Kotia, silmänräpäyksen verran muistankin sitä aikaa. Sieltä tultiin, sinne mennään.
  2. KAVERIT ovat elämän suola. Yksin on hyvä olla, mutta ei liikaa. Jostakin syystä minulla on aina ollut paljon kavereita, hauskuttelen monien ihmisten kanssa. Olen ollut myös se, joka kokoaa kavereita yhteen, järjestää tapaamisia ja kissanristiäisiä.
  3. KOHTAAMINEN, ihminen ihmiselle. En ole small talk –jutustelija, vaan haen (ilon lisäksi) syvyyttä keskustelulta. Joskus näissä kohtaamisissa syntyy tähtihetkiä, joita ei unohda koskaan.
  4. KIRJAT ovat oleellinen osa elämääni. Olen ollut nenä kiinni kirjassa siitä asti, kun opin lukemaan eli paljon ennen koulua. Minulla on monta kirjaa kesken, eri huoneissa eri kirjat odottavat minua, lukijaansa. Kaikki kirjoja ei tarvitse omistaa, sen olen oppinut. Eläköön kirjastot!
  5. KIRJOITTAMINEN ja nimenomaan koneella. Käsialastani en saa itsekään selvää. Minut on suorastaan luotu ”konekirjoittajaksi”, näppärä olen. Ehkä kirjoitelmani sen sukkeluudenkaan vuoksi eivät aina ole loppuun asti hiottuja ja mietittyjä, vaan kulloisenkin tunteen ja tilanteen purkua.
  6. KEHOstani pyrin pitämään huolta. Liikkumiseni on välttämätöntä tai selkä alkaa oireilla. Jos sairauden vuoksi joudun vuoteeseen, ilahdun taas siitä, kun pääsen lenkille, tanssimaan, joogaamaan ja mitä vaan, missä veri lähtee kiertämään. Sitä paitsi päivän happiannos on saatava tai uni on liian kevyttä.
  7. KAHVI on hyvää ja huonoa. Tuoksuu paremmalle mitä lopulta maistuu tai ainakaan tuntuu (vatsassa). Opettelin kahvin juomisen vasta nuorena äitinä ja hyvin olen riippuvuuden siihen kehittänyt. Parin päivän tauko kahvin juonnissa esim. sairauden vuoksi saa aikaan valtavan, niskasta nousevan jysärin.
  8. KUUMA on aina parempi kuin kylmä. Palelen herkästi, mutta kehrään lämpimässä. Siedän hellettä ja kuumaa hyvin. Siksi matkustaminen lämpimiin maihin on minulle tärkeää. Ihanaa, kun ei palele!
  9. KOIRAT JA KISSAT ovat jossakin määrin kuuluneet aina elämääni. Jollei minulla omaa ole, niin ainakin jokin lämmin suhde jonkun toisen pikkueläimeen. Kiinnyn helposti, ihastun ja ihailen näitä karvakuonoja ja –kääröjä. Olen varmaan kuin mummo lastenlasten kanssa eli otan niistä sen parhaan irti, mutta hoito- ja kasvatushommat ovat omistajillaan. Luopuminen näistä tekee minulle aina kipeää.
  10. KAMPAAJAlla käynti on must. Voin säästää missä vaan, mutten hiusteni hoidosta. Olen ulkonäköni suhteen melko tarkka ja hiukset ovat oleellinen osa minuutta.
Jos haluat omat kymmenen sanaa selitettäväksi, niin laita kommentti, annan sinulle oman kirjaimen pohdittavaksi.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Ihana arki

Minulle kaikista paras lääke asiassa kuin asiassa on mennä ihmisen ilmoille. Nimenomaan niin, että menee töihin, menee elämään sitä tavallista arkea ilman oman navan tuijottamista. Tänään se taas nähtiin, että hyvä työpäivä palkitsee ja antaa voimia. Näkökulmat eteenpäin ovat taas valoisat. Nukuttanutkin on.

Jumppakin taisi auttaa. Olen älyttömän ihastunut siihen, että "joku käskee". Ennen ryhmäliikuntaa olin kuntosalin puolella jonkin aikaa, mutta huomasin siinä yksinäisessä puurtamisessa vain pohtivani liiankin syvällisiä. Ohjatussa jumpassa voit unohtaa oman tahtosi ja teet vain kuten käsketään. Aika menee siivillä ja palkintona on kunnon kohoamisen lisäksi hyvä mieli.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Valehtelisin jos väittäisin

että koko juhlailtamme olisi ollut käänne parempaan kaikilta osin. Siis ilta sinällään oli a i v a n i h a n a ja sen tunnelman saivat aikaan nimenomaan sukumme lapset. Sitä etukäteen ounastelinkin ja juuri siksi ohjelmanumeromme tenhosivat myös pikkuväkeen. Oli siis kokko ulkona (TalonMiehellä oli siinä sytyttämisvaikeuksia, kun risut olivat läpimärkiä, mutta onneksi kannustavaa väkeä oli ympärillä hihkumassa). Oli pikkukokko takassa (kuumotti liikaakin). Oli näytelmä, jossa oli mukana "vapaaehtoisia" revontulia, keloja, metsästäjä, karhu jne. sekä tietenkin hyllyvä suo ja rauha. Oli yksinlaulua (lapsukaisten) ja vitsejä (kaikenikäisten). Oli tietokilpailu, jossa murkkuikäiset vetäjät olivat onnistuneet laatimaan eri ikäpolvien mukaisia kysymyksiä. Voittajien mojovina palkintoina toimivat mainoskynät ja lohdutuspalkintoina porkkanatikkuset.

Ja meillä kaikilla oli oikeesti niin mukavaa!

Mutta sain taas kuulla yhden uuden vastoinkäymisen, joka liippaa elämääni hyvin läheltä, vaikea polku edessä. Niin mielelläni olisin kertonut teille vain nämä hyvät uutiset, mutta itseni tuntien jotakin tästä tulevasta tulee läpi kirjoituksissani varmasti. Vaikka tiedän, että tämä on Elämää ja kaiken hyväksyminen on aajaoo, niin silti valvoin viime yön melkein kokonaan.

Niin tai näin: Rakastan sukulaisiani, läheisiäni ja elämä muodostuu pienistä hetkistä. Mennään sitten mukana, tulee mitä tulee.

perjantai 31. lokakuuta 2008

Aamurakkautta

Ihana hetki aamulla puoli kahdeksan. Ajamme TalonMiehen kanssa peräkanaa töihin, mutta olemme vaihtaneet autojamme. Minä ajan hänen autoaan ja hän minun, sillä samalla hän tsekkaa, miksi autoni tuulilasi huurtuu niin voimakkaasti. Keskellä pitkää metsätietä, kun ajan oman autoni ja TalonMiehen perässä, rakkaus oikein kouristaa sydäntäni. Tuossa edessä ajaa mies, joka haluaa auttaa minua arjen tilanteissa. Rakastan sitä näkyä, kun autoni perävalot tuikkivat aamuhämärässä ja tiedän autossa istuvan minulle niin rakkaan ihmisen.

Hellät ajatukseni jatkuvat vielä pankkiautomaatilla, kun TalonMies hymyillen antaa minulle hieman opetusta, missä kohtaa oikeastaan se tuulettimen napukka pitääkään olla. Ei siis siellä vasemmalla, jossa ikkunaa ei lämmitetä lainkaan, vaa oikealla. Hmm... kumma etten sitä tajunnut.

Se, etten todellakaan ole tekninen ihmelapsi, tuntuu olevan TalonMiehellekin vain minun suloinen piirre. Onneksi.

Hei, sitä valoa tosiaan on!

torstai 30. lokakuuta 2008

Valon juhlat

Kun äsken kommentoin edellisen postaukseni kommentteja, jäin miettimään avoimuusasiaa. On alati laitettava rajoja, mitä haluaa kertoa, mutta... jotenkin huomaan, että minä en (vielä?) kykene sellaiseen kirjoittamiseen, jossa keskittyisin vain tiettyyn positiiviseen, kauniiseen ja sileään aihealueeseen, vaan sisältäni ikäänkuin purskahtaa läpi vähintäänkin se tunnetila, jossa sillä hetkellä olen. Pitkäaikaisemmat lukijani tietävät, että se pätee myös iloluontoisiin asioihin. Nauraa rätkätän täällä, jos tarvetta on, mutta itken myös, yhdessä teidän kanssanne. Ja ehkä tuo sana yhdessä on tässä se tärkeä. En koe olevani yksin, kun tänne kirjoitan, sillä kohta joku ystävällinen bloggaaja sitä rohkaisevasti ja kannustavasti kommentoi.

Saman olen kokenut elämässäni muutenkin, aina vain. Moni on matkan varrella suorastaan tuominnut omien tunteitteini näyttämisen määrän, mutta minä ainakin kärsin suunnattomasti, jos pitää paljon asioita sisällään pitää. Ja sitä paitsi, miksi kaikki pitäisi olla siloiteltua kulissielämää - eihän elämä ole sitä!! Ja jos joku toisen avoimuudesta saa omaan tilanteeseensa lohtua, niin sehän on vain vaikeiden asioiden jakamista ja yhdessä olemista.

Sitten tässä kirjoittamisessa on ihan eri asia se, jos osaa tehdä niitä tarinoita - kuten vaikka Alina tekee. Näin varmaan pääsee purkamaan kaikenlaisia tuntojaan, kokemuksiaan ja havaintojaan toisista, omintakeisin vertauskuvin. Hatunnosto sinulle, Alina!

Valoa on tulossa!

Viikonloppuna meillä on sukulaisjuhlat. Olemme tavanneet toisiamme viime vuosina enimmäkseen hautajaisissa, joten päätin järjestää valonjuhlat pimeään syksyyn nyyttikestiperiaatteella. Sukulaiseni tulevat ilmeisesti sankoin joukoin, ikähaitari alle vuoden ikäisestä seitsemänkymppiseen, yksi koirapoikakin on tulossa. Työkiireet ovat vielä estäneet minua suunnittelemasta ohjelmaa, mutta sitä on joka tapauksessa luvassa.

Tämä on yksi konkreettinen asia, jonka haluan tehdä. Emme vietä juhlia siksi, että "ei tunnu missään" ja että "elämä on sileetä pintaa", vaan nimenomaan siksi, että kulunut vuosi on ollut niin rankka. Valon on aika tulla esiin ja tahdon olla edesauttamassa sitä. Tärkeää on rakkaiden kohtaaminen ja välittäminen. Lapset ja huumoripitoinen ohjelma tuokoot mukanaan naurua ja iloa, tarttukoon se meihin kaikkiin. Edes sinä iltana.

maanantai 27. lokakuuta 2008

Taipuu vaan ei taitu

Tänään olen taas joutunut opettelemaan oman mieleni hallintaa, hyväksymistä kaiken sellaisena kuin se on. Olkoon sitten niin, mitään muuttamatta. Olen toistellut tuota itselleni hiljaa aina silloin kun levoton mieli ja huoli on ollut nousemassa. Huoleni ei auta ketään. Ja joskus tuntuu jopa siltä, että kyyneleeni ovat kuivuneet. On vain syvä suru, joka pitelee palasta sydäntäni hallussaan. Se ei huuhtoudu itkulla, vaan asustaa siellä. Sen kanssa on tultava toimeen. Onko se otettava ystäväksi... en tiedä. Onko kaiken hyväksyminen myös sitä, surun hyväksymistä, kuulumista elämääni? Turhaanko vielä odotan sitä päivää, että suru on takana, elettyä elämää? Ehkä on niin. Tai sitten sydämeni tuska muuttaa vain muotoaan.

Aamulenkillä kävelin harmaassa säässä ja jäin rannalla tuijottamaan selälle päin, kohti taivasta. Minua huojensi tieto, että kaiken sen harmaan takana on kirkas taivas. Jospa saisin sen saman tiedon muillekin antaa telepaattisesti, ilman sanoja, suorana oivalluksena. Mutta jokaisen on itse se kaikki kahlattava läpi, kasvettava kivun ja tuskan kautta.

Taas turvaudun siihen ainoaan mikä minulla on: omaan uskooni. Valon ja rakkauden asioihin, hyviin voimiin ja elämän kantamiseen. Katsoin kuinka syksyisen kauhtuneet kaislat taipuivat tuulessa. Luontokin taipuu sitä mukaa kun tuulet puhaltaa.

Anna minun taipua tässä tuulessa juuri sen verran kuin on tarpeen. Anna samaa joustavuutta läheisilleni, niin ei meidän taittua tarvisi. Taipua vain.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Mielen muistoista

Vielä vähän täällä tietokoneella komuan ja muistelen kesäistä interreiliä. Yritin laittaa tähän somasti useamman kuvan Innsbruckista, mutta väsyneenä taitaa homma vähän takuta. Puhukoon siis yksi kuva nyt puolestaan.


Tuntuu, että se kaikki on niin lähimuistissa vielä. On helppo esimerkiksi katsoa tätä kuvaa ja saada sama tunne päälle kuin ylhäällä vuoristossa oli. Oma pienuus on kouriintuntuvaa, ihmiselämän pituus pelkkä silmänräpäys. Oman navan ympärillä pyöriminen helpottaa tällaisten kuvien ja kokemusten äärellä.
Hyvää yötä ja alkavaa viikkoa!

lauantai 25. lokakuuta 2008

Haravoidaan kun voidaan

Kiireen vilkkaan, ennenkuin se myrsky tulee, piti lähteä jatkamaan lehtien haravointiurakkaa. Nivelien ym. vanhuuden vaivojen vuoksi en valitettavasti voi urakoida kaikkea yhdellä tai kahdella kertaa, vaan työ on jaoteltava useammalle päivälle. Siis sellaiselle, kun on ylipäätäänn kotona eikä tuule, sada tai muuten myrskyä. TalonMiehestä ei ole nyt apua - häntä kutsuvat muut työt... huokaus.

Mutten suinkaan tästä stressaa, vaan päinvastoin. Sisällä alkoi melkein stressata, kun pari perheenjäsentä huomautti joistakin tahroista lattialla ja tiskipöydällä. Sanoin, että rätti toimii muidenkin kädessä ja lähdin siltä siunaamalta ulos varisseiden lehtien pariin. Himputti, jos vain olisi kädet jaksaneet, olisin ollut siellä parikin tuntia. Loppuajan otin aurinkoa verstaan rappusilla. Totesin, että kyllä se lokakuun matala aurinko lämmitää kumisaapasvarvasta oikein hyvin.

Koska asumme haja-asutusalueella, voimme viedä lehdet omaan lehtikompostiimme. Tässä yksi vinkki, kuinka kuljetat haravoitua lehtikasaa kohti kompostia. Minulla on iso, muovinen pressu, johon haravoin lehtikasan ja sitten vain nurkista kiinni ja vetämään kompostia kohden. Ihan turha nostella ylös pieneen kottikärryyn, josta tuulikin ne voisi tuivertaa. Muovipressun suojassa kama pysyy koossa sinne asti mihin pitääkin.

Ei malta nukkuakaan

Nyt pitäisi jo mennä nukkumaan, sillä huomenna(kin) on eräänlainen työpäivä. Mutta minulla on edelleen menossa kesäyöt ja valvomiset. Onneksi talviaika tuo yhden tunnin lisää.

Mutta TalonMies se vasta on omistautunut työnteolleen. Jollen itse tulisi maailmasta, jossa tietyt projektit veivät "omaa" aikaa ja työn positiivinen imu oli valtava, niin en ymmärtäisi pätkääkään tuollaista raatamista. Eräs ystäväni sanoi, että on se hyvä, ettei sinulla ole siellä kolmea pientä tenavaa jaloissa hyörimässä - kuten hänellä. Onneksi ei ole. Ne kolme pientä tenavaa vaan tahtoo kulkea ympäri maailmaa, mutta eivät kuitenkaan pärjää laukussaan mukanaan leipää ja piimää vaan. Kauheesti on tarvittu äidin apua senkin jälkeen kun maailma kutsui. - Tämä on muuten fakta, jota ei ammoin osannut edes ajatella. Luulin jostakin syystä, että yli 18-vuotiaat sitten "pärjäävät omillaan" ja "käyvät minua tervehtimässä, kun elän jossakin etelässä". Pah, omille ajatuksilleni!

Apua, kello on NOIN paljon! Hyvää yötä.

perjantai 24. lokakuuta 2008

Kuvapatsas kiertää


Kiitos Leenuliini/Enkelin silmin ja Miina/Naura ja naputa! Sain teiltä kauniin kuvapatsaan, jolla on hyvä aloitella tätä uutta blogiani.

Maininnan eteenpäin jakamisen sääntöjä ovat:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.

2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.

3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.

4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.

5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Kansainvälisen, Uruguaysta alkunsa saaneen palkinnon alkuperäiset säännöt ovat tässä.

Vaikka viisi pitäisi valita, niin tällä kertaa annan pytingin teille kaikille tervetuliastoivotuksena uusille sivuilleni.

Olkaa hyvät!

torstai 23. lokakuuta 2008

Uusi sivu uudessa blogissa

Tervetuloa uuteen blogiini. Vuodatus suorastaan ajoi minut sieltä ulos, joten opettelen olemista ja elämistä näillä nurkilla. Hienouksia löytyy, mutta suoraan tapaani teen mitä osaan ja syvennän opintojani - jos viitsin.

Niin, ja tietenkin toivon blogin muutoksen yhteydessä tulleen nimen muutoksen - Takana kirkas taivas - tuovan itsessään jotakin uutta ja valoisampaa aikaa. Pimeys kun ei kuulemma lähde sitä pienentämällä vaan valoa lisäämällä.