sunnuntai 29. elokuuta 2010

Suruvanteita ja keijujen ihmeitä?

Lääkärin(kin) mukaan "hieman on kertynyt tuohon vatsalle ylimääräistä". Joo, ne kesäruuat ja -juomat, suvun perintö (naiset samanmallisia), verensokerin häiriöt - ja noin 10 muuta selvää selitystä. Teen mielikuvaharjoituksen ystävän ohjauksella: Ympärilläni lällättää musta ilkiö, tikku-ukko, pikkupiru: "Olet niinkuin sukusi naiset, et varmasti laihdu, lällällää!" Yhtäkkiä tulee itku, vahva tunne: Olen kerännyt suruni suojavanteeksi ympärilleni, antakaa minun olla rauhassa, haluan eristäytyä muusta maailmasta, joka ei ymmärrä minua. Nyt pienennän ilkkujan muurahaisen kokoiseksi ja imuroin sen keskuspölynimuriin. Samassa ympärilleni saapuu keijujen parvi, joka spiraalina kierii ympärillä toteuttaen toiveeni ja hyvän olon tavoitteeni: Muutun sellaiseksi, joka todellisuudessa olen. En ole laiha enkä lihava, olen sopiva ja tavoiteoloni ja -kiloni on ihan kohta tässä.

Seuraavana aamuna tulee ihan muulta ystävältä tekstiviestiketjukirje: "Toivo jotakin... sano se ääneen... taivaan keijut tulevat luoksesi ja antavat sinun toteuttaa toiveesi..."

Näin on keijujen tukema muutoskuuri alkanut.

perjantai 20. elokuuta 2010

Chiliä hillitysti

Koska elämässä on paljon iloa ja jopa huomaan sen, välillä vähän kevyempi linkki tässä!

torstai 19. elokuuta 2010

Hämmästelyä ja rakkautta

Taas pakko kirjoittaa tästä. Ei sillä, etten erilaisia ihmisiä ymmärtäisi. Ei sillä, että he minua tällä enää loukkaisivat, ainakaan pitkään. Mutta, jokin tässä ei vain lakkaa hämmästyttämästä minua. Enkä ole tälle immuuni - vaikka niin jo haluaisin. Viime aikaisissa lukuisissa tapaamisissa merkille pantavia suhtautumisia minuun:

  • Yleisin: Ei puhuta tästä (Lapseni kuolemasta) mitään. Jos yritän antaa "köyttä", että kyllä tästä tabusta voi puhua, kun muistakin kuolemista kerran puhutaan, siihen ei vaan tartuta. Lapseni kuolema puheenaiheena on mahdoton, edes kahden kesken minun kanssani. Mieluummin puhutaan häläpätihämmästä tai ollaan hiljaa.
  • "Ahaa, no eihän tuo kauhean paha juttu ole", on eräs kommentti. Menen hetkeksi mykäksi ja sanon sitten, että kyllä se minulle, äidille, on. "Voisihan elämässä mennä huonomminkin", saan vastaukseksi. Siihen minulla ei ole enää mitään sanomista, sillä tottahan sitä aina voi huonommin mennä... Olen aikani hiljaa ja vaihdan itse jonkin ajan kuluttua puheenaihetta häläpätihämmän puolelle.
Mielen päälle nämä jäävät, vähättelyksi koen. Muistelen, miten ihmiset ovat tavanneet lesken ekoja kertoja ja kuinka lämpimästi häntä halattiin. Tai jos jonkun vanhemmat ovat kuolleet. Tässä, maailman suurimmassa menetyksessä, täytyy olla vahvaakin vahvempi - ja yksin. Tätä on siedettävä loppuelämä, näin se vaan on. Minä olen se, jonka on ymmärrettävä heitä toisia.

Yksinäisyyden tunne on ehkä se määräävin näiden jälkeen. Luojalle kiitos, minulla on Luoja ja aika ihme epeli onkin. Onneksi Jumalani ei ole rankaiseva, helvettiin lapsiaan laittava tai tiettyjä riittejä tai tapoja arvostava, tuomitseva hirmuhallitsija. Onneksi oma Jumalani on valo ja rakkaus, joka hyväksyy minutkin, vajavaisen äidin, joka on tehnyt parhaansa jo Lapseni eläessä sekä sen jälkeen. Ja rakastanut niin maksimaalisesti kuin suinkin.

Nyt jos koskaan on syytä rakastaa itseään tai maljat tyhjenevät. Muistaa, että kaikki ei ole tässä, vaan että elämä on teatteri, jossa minulla on nyt tällainen eriskummallinen rooli.

Ja hyväähän tänne kuuluu: Läheisillä uusia aktiviteetteja ja elinvoimaa. Juhlia on ollut ja hyvää ruokaa. Rakkaita ystäviä.

Painopiste kaikesta huolimatta on rakkaudessa.

torstai 12. elokuuta 2010

Katse syksyssä

Syksy kutittelee mieltäni mukavasti. Olen aina ollut syksyihminen (vaikka keväällä syntynyt), se innostaa, vauhdittaa tai jopa lohduttaa vuodesta toiseen omalla laillaan. Tarkoitan tällä varmaan alkusyksyä, en oikein marraskuun mustasta enää välitä. Tulossa on mukavia töitä ja tapahtumia. Saan olla matkan päällä, mutten liikaa.

Nyt töihin!

Ja sitä vielä, että Runotalon Sarilla on menossa arvonta. Erityistä hänen blogissaan ovat mm. kauniit runot. Moni niistä kolahtaa juuri oikeaan kohtaan, oikeaan aikaan. Kiitos, Sari, ihanasta blogista!


lauantai 7. elokuuta 2010

Täällä ollaan

Kohta 30.000 mittarissa. Siis täällä blogissani. Se ei kerro niinkään vilkkaasta kävijämäärästä kuin siitä, että tämä blogini on kestänyt jo kauan, kohta kaksi vuotta. Sitä ennen oli yksi blogi, jonka jätin taakseni.

Minulla on menossa eräs prosessivaihe ja siksi täällä on kirjoitusten puoleen hiljaisempaa. Elämääni kuuluu "ihan hyvää" suurimmaksi osaksi. Pulmia on myös, mutta... ei jaksa valittaa.

Kuumuus täällä yläkerran tietokoneella pistää myös hiljaiseksi. Tahtoo olla väljemmillä vesillä ja hengittää. Kohta varmaan niitä Venäjän metsäpalon savuja vaikka.

Hyvin voikaatte te.