keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Haaste - pitkästä aikaa

Kiitos, Bamiella, haasteesta! (En saanut jätetyksi sinulle kommenttia...) Sait minut tormakoitumaan ja palaamaan tänne. Sen verran oikaisen, etten ala etsimään yhtätoista haasteen jatkajaa. Sanon vaan mahdolliselle lukijalle, että nappaa lopussa olevat kysymykset itsellesi ja kerro se, niin käyn kyllä lukemassa vastaukset.

Siis Bamiellan kysymyksiin (joita ei ollut 11, joten otin tuosta aiemmasta listastasi pari lisää):

1. Miksi aloitit bloggaamaan?
Olen aikalailla kiinnostunut uusista asioista ja sitten kun siihen liittyi vielä kirjoittamista ja vuorovaikutusta, niin tuntui vaan hyvältä alkaa tarinoimaan. Aloitin jo vuonna 2006  tai 2007 Vuodatuksen puolella, tässä välissä oli yksi blogi ja nyt tämä kolmaskin blogi on ollut olemassa jo 7 vuotta!

2. Mitä et tekisi, vaikka siitä maksettaisiin?
On varmasti paljon asioita, joita en tekisi, vaikka niistä maksettaisiin. En tekisi toisille pahaa enkä ole yllytyshullu, kilpailuviettini on melkoisen pieni.

3. Mikä saa sukat pyörimään jaloissasi?
TalonMies, ehdottomasti kyllä ja edelleen!

4. Ketä ihailet?
Aika monia ystäviäni heidän jalojen luonteiden, hyväntahtoisuuden ja avuliaisuuden vuoksi.

5. Mihin tai kehen uskot?
Jumalaan, kutsuen Häntä välillä Luojaksi, Valoksi tai Rakkaudeksi. Olen aina uskonut enkä ole koskaan lakannut uskomasta Korkeimpaan Voimaan.

6. Mitä inhoat?
Joitakin ötököitä. Esim. hämähäkin kipitys kasvojen yli kesäyönä ällöttää. Tai tukkimiehen täi, yäk. Josta tulee mieleen vatsatauti, jota inhoan yli kaikkien kulkutautien.
 
7. Mikä ihastuttaa sinua?
Oi, niin moni asia ja ihminen! Itken ilosta mennen tullen. Kun TalonMies (vihdoin) tapetoi työhuoneeni, itkin kaunista seinää kuin pieni lapsi (tai kuin jossain pintaremonttiaohjelmassa). Minua ihastuttaa luonnon kauneus ja ihmisten aitous.

8. Onko sinulla lemmikkieläimiä?
Ei ole ihkaomaa ollut kuin nuorena, mutta monet koirat ja kissat olenkin sitten lellinyt, hoivannut ja itkulla luopunut. Tällä hetkellä fanitan Pohjan pystykorvaa nimeltään Eppu. Urhea metsästäjä, joka on sisällä sylikoira.

9. Masentaako sinua koskaan? Mikä masentaa?
Luoja on tainnut rakentaa aivojeni serotoniiniaineenvaihdunnan ilmeisen toimivaksi. Kaiken sen, mitä olen kokenut, olisi luullut saavan minut edes jonkinlaiseen mottiin. Mutta myönnän sen, että Pojan kuoleman jälkeiset ensimmäiset vuodet olin varmasti surullisen masentunut. Luomuna kuitenkin menin tuskaisimmankin vaiheen - ja tulin takaisin, toisenlaisena tosin osin. Poikani puolestaan opetti minulle sen, että masennus voi olla kamala, syvä ja lohduton. Masentunut ja hänen läheisensä ovat kaikki hyvin, hyvin kovilla.

10. Tunnusta tällä viikolla tekemäsi juttu!
Olen katsonut uusimman Solsidanin netistä kesken työtoimistopäivän. Fanitan sitä sarjaa ihan satasella!

11. Mitä sinulla on yöpöydän laatikossa?
Muutama karamelli, nenäliinoja (ruttuisia), pari postikorttia, lehtiö, kyniä (unia varten), pari kuolinilmoitusta. Ei siis mitään mielenkiintoista tai yllätyksellistä. (Kirjat eivät kuulu näköjään tähän vastaukseen, sillä kysyttiin vain laatikon sisustaa eikä työpöydän päällistä.)

Nuin. Ja nyt sitten kysymykset Sinulle, Lukijani:
  1. Mitä aiot tehdä isona? (Tämä ei sitten ole ikäkysymys!)
  2. Jatka lausetta: Jos olisin rohkeampi, niin...
  3. Mitkä asiat saavat sinut kyyneliin?
  4. Jos sinulla olisi mahdollisuus, niin mitä harrastusta haluasit kokeilĺa?
  5. Ottaisitko jonkin kauneusleikkauksen vanhempana? Onko mielipiteesi tästä muuttunut iän myötä?
  6. Mikä laulu on viime aikoina soinut päässäsi? Entä onko joku biisi ollut joskus oikein riesana ja korvamatona?
  7. Mitä tietotekniikkaa ostaisit heti, jos olisi mahdollisuus/varaa?
  8. Opiskeluhaaveita, mitä?
  9. Mikä on kaikken tärkein arvosi ja miksi?
  10. Riitätkö itsellesi?
  11. Minkälainen käsillä tekeminen on sinulle mieluisinta?
Vielä olisi parikymmentä lisäkysymystä, mutta tehdään, kuten käsketään. Olen kuulolla (näöllä?)!

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Kuuluu iloista naurua

Just nyt olen toooosi onnellinen. Harvinaisen rakas vieras, oma lapseni ulkomailta, on täällä tänään. Ihminen, joka ei juuri vesieläin ole, viipyilee vesielementeissä pihamaallamme ystävien kanssa. Iloiset seurustelun äänet, nauru, rupattelu, kaikki kesäillan rauha heidän ympärillään. MInä niin rakastan taas kaikkea ! (Tähän piti tulla sydämen kuva, mutten osannut)

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Tahtoo omaa tilaa!

Tarvitsen tilaa, minulla on ikävä itseäni. Mutta inhoan itsessäni sitä, että joudun selittämään tätä muille tai että edes yritän. Juhannus oli suloinen lukusellainen, rauhallinen. Nyt jatkuu tietty remontti ja kotihommat, mutta ihmisrintamalla en kaipaa ympärilleni ketään. Ainoastaan TalonMies ja läheiset (lapset) ovat tervetulleita. Muita huomaan karistelevani kauemmas - ja olen tästä itsekin hieman kummissani. Ja arvatkaas, ovatko muut!

Ihmistyöntekijänä tunnistan sosiaalisen väsymyksen. Olen mielestäni ansainnut yksinoloa, mutta koska se ei ole tyypillistä minua, huomaan selitteleväni sitä. Liittyykö tämä työhöni vai ikääni vai kaikkeen mitä on tapahtunut ryminällä (myös viime talvena, vaikken niistä ole kirjoittanut), mutta joka tapauksessa minua uuvuttavat kaikki ihmiset. Jopa puhelin.

Kaipaan kirjoittamista, siksi täällä tänään. Juhannuspäivänä TalonMies lueskeli meidän vanhaa "kotikirjaa", jossa oli kaikenlaista - lähinnä loma-ajan - juttua: matkaa, mökkelyä, hassuja tapahtumia, Uno-peliä lasten kanssa jne. Muistin, miten kirjoittaminen oli vaivatonta ja mieluisaa ja kuinka hauskoja tapahtumia oli kiva heittää paperille. Kotikirjan kepeä teksti loppui yhtäkkiä, tuli parin vuoden tauko: Pojan kuolemaan. 

Kaipaan sitä Pilviharsoa, joka oli ennen sotia, ennen suurta surua. Jäikö vakavasti ajattelu luihin ja ytimiin, päälle ja ympärille? Toivon löytäväni paloja vielä elämän kepeydestä, löytäväni oman tyylini kirjoittamiseen kaiken tämän jälkeen. 

Eikä siihen auta kuin kirjoittaminen. Ja se oma tila! :)

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Varauksellisin äitienpäivätunnelmin

Hyvää Äitienpäivää kaikille! Erityisesti teille, joille tähän ei liity pelkästään ihanaa, elävää ruusutarhaa, vaan kovaa tai vähemmän kovaa ikävää, surua, huolta ja murhetta. Teille, jotka mietitte, kuinka tämän päivän voisi missata, luikerrella ohi muiden huomaamatta. Teille, jotka laitatte Facebookissa keskustelun pois päältä ettekä kestä tai halua muuten vaan katsoa toisten suloisia onnittelutulvia.

En voi kuitenkaan valittaa. Sain TalonMieheltä onnittelulaulun lisäksi tuorepuuron, kahvin ja lehden sänkyyn. Vaikken minä hänen äitinisä ole eikä meillä yhteisiä lapsiakaan ole. Mutta hän tietää, missä mennään, siksi näin. Ja onhan minulla lapsia, oma ja melkein oma, mutta kaukana...

Omaa äitiä eikä isovanhempiakaan ei ole enää tässä maailmassa, mutta ihania anoppeja on kaksin kappalein. Sylikummille vein äitienpäiväruusun vanhainkotiin jo perjantaina. Pojan haudalle istutin siskon kanssa orvokkeja. Poika ihan selvästi (pääni sisässä) toivotti meille Hyvää äitienpäivää. 

Tänä aamuna Seppo Tanhuan sähköpostiviestissä oli tällaisia terveisiä (lyhennetty hieman):

Äidit kantavat aivan uskomatonta taakkaa harteillaan luontaisen suojeluvietin ja sosiaalisten vaatimusten törmätessä lähes säännönmukaisesti vastakkain lapsen eri kehitysvaiheissa. Pääsääntöisesti äidin itsesyytökset ovat täysin perusteettomia lapsen toimiessa kosmisten lainalaisuuksiensa mukaisesti vanhempien kasvatusmetodeista riippumatta.

Lapsen astrologinen kartta ja sen tulkinta vapauttavat äidin suurimmasta osasta turhaa itsekriittisyyttä ja antavat uutta tilaa lapsen kaipaamalle ymmärrykselle. Jokaisella lapsella on oma kosminen tehtävänsä soturina, mentalistina, parantajana, opettajana, tietäjänä jne.

Yksikään näistä tehtävistä ei sovi nykyisen yhteiskunnan asettamiin käyttäytymismalleihin joihin sosiaalinen paine pyrkii lasta asettamaan kehdosta murrosikään saakka. Jokainen lapsi tekee oman osansa henkisestä uudistustyöstä, eikä koskaan epäröi maksaa siitä vaadittavaa hintaa.

Suurin lapsen maksama hinta on kestää äidin kokema aiheeton syyllisyys ja paha olo siitä, mitä lapsi syvimmältä luonnoltaan on ja mitä ei voi millään keinolla muuttaa. Jokainen meistä toteuttaa täällä omaa henkistä tehtäväänsä kehdosta hautaan ja menettäisi mahdollisuutensa ilman äidinrakkautta, joka aina lopulta asettuu lapsen puolelle tekipä tämä mitä tahansa.

Äidinrakkaus on rakkauden muodoista kaunein, puhtain ja ehdottomasti vaativin. Äitiys on luomistyön pyhin todellisuus ja ansaitsee kaiken mahdollisen kunnioituksen ja kiitollisuuden meiltä äitiemme lapsilta.


Elämä lastemme ja äitiemme kanssa ei ole täydellistä. Silti kaikkien äidillisten tuskien kanssa eikö kuitenkin mennä eteenpäin kuin mummo lumessa, joohan?

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Kirjoittaminen kutsuu?

Kaipaan blogimaailmaan, mutten löydä tälle enää aikaa. Olisi niin paljon sanomista, etten enää osaa tiivistää ja rajata. Talvi on mennyt itselläni "ihan hyvin", mutta ylös-alas -meinikiä ollut monella eri rintamalla. Valitettavasti en voi niistä kirjoittaa. Tuntuu vain, että ulkoinen ympäristöni heiluu ja muuttuu, pyörteet ja kuohut ravisuttavat kaikkia läheisiäni ja vähän kauakaisempia. Välillä heilun tunteissa muiden hädässä mukana, välillä löydän lumoavan ihanan rauhan pelkästään sisältäni. Välillä väsyn tähän kaikkeen: voimakkaasti elämiseen, tuntemiseen, huolehtimiseen. Mutta onneksi nopeasti löydän reitin sinne, minne eivät myrskyt yllä ja missä on pelkkä rakkaus, luottamus ja ymmärrys. Edes hetken - ja lepään siinä.

Iloisista asioista on helpompi kirjoittaa julkisesti. Siksi varmaan moni blogi tuntuu luonnottoman marsipaaniruusuiselta ja ikuiselta auvolta. Omat ilovaloasiat liittyvät tuttuihin kuvioihin: TalonMieheen (laulaa vaan), lapsiin, ystäviin, työni synkroniaan jne. Mutta nyt huomaan, etten tästäkään tahdo kirjoittaa.

Ehkä jossakin vaiheessa aloitan uuden blogin (ehkä en). Olisin kait jo aloittanut, jos pohdintani olisivat vaatineen some-keskustelua. Ehkä jossakin edessä on se pehmeän tukeva nojatuoli, johon istahdan vielä ja pohdin kanssanne ilmiöitä. Eniten minua kiinnostaa edelleen ihminen: miksi minä olen tällainen, mistä minä tulen ja minne minä menen? Minua kiinnostaa ihmisen kokonaisuutena: henkenä, ruumiina ja sieluna.

Pojan kuolemasta tuli neljä vuotta. Matka on ollut välillä hurja, mutta kummallisesti sitä on selvinnyt. Olen muuttunut monella tapaa. Tarve miellyttää kaikkia ja olla kaikkien kanssa likilähellä on karissut. Totuudellisuuden tavoittelu on noussut arvoon arvaamattomaan. Samoin sen ymmärtäminen, miten pieni ja heikko ja kasvua vaativa olento itse olen. Armoa opettelen: itselleni ja muille.

Poikaa on ikävä, mutta pienempinä pisaroina. En menettänyt häntä, vaan tunnen hänen vierailunsa edelleen, juuri oikeissa paikoissa ja oikeina aikoina, kuin ihanana enkelinä, joka toimittaa asioita toisella puolella, auttaa minua niinkuin minä autoin häntä hänen eläessään. Raja tämän ja tuonpuoleisen välillä on pieni ja hetkessä riisuttava, mutta myös täysin ulkopuolisille todistamaton. Eipä kyllä tarviikaan todistaa, tämä totuus riittää minulle.

Valontäyteisiä kevätpäiviä lukijoilleni! Katsotaan, milloin palaan taas...