keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Opin - tai ainakin muistan taas

Olen ollut niin mietteliäällä tuulella, etten meinannut saada nukuttua. Vuoden vaihtuminen vie minut aina aatoksiin, mitä jätän taakseni. Nyt mietin erityisesti sitä, mitä olen oppinut - vai opinko mitään? Ehkä opin hivenen kärsivällisyyttä, taas. Ymmärsin menneenä vuotena, että isoja asioita joskus vain sattuu ja tapahtuu eivätkä omat vaikutusmahdollisuudet silloin ole hääppöiset. Opin myös sen, että kriisi on kriisi eikä siitä ole mitään oikotietä ihmisellä. Oikotieyritys voisi olla, jos jättäisi kriisin käsittelemättä ja jotenkin kovettaisi itsensä, mutta minun toimintapani se ei ole koskaan ollut enkä sitä "taitoa" itselleni haikaile. Opin (taas), että kriisissä ja avuttomuudessaan ihminen on kovin itsekäs - minäkin olin taas sellainen, kun tuska pyöri oman navan ympärillä. Hain apua sieltä ja täältä. Opin samalla, että aikaa on annettava itselleen ja muille silloin, ei ole mitään nopeaa ratkaisua. Vaikka tuskassa ollessaan sieltä haluasi kiireesti pois. Opin, että toivoa tarvitaan aina ja että sitä toivonpisaraa voi toiselle aina antaa pienillä asioilla. Opin, että shokissa olevalle ihmiselle ei todellakaan kerrota muiden kauhukertomuksia vastaavissa tilanteissa. Tämän opin muistan nyt oikein hyvin, kun sen käänteisenä koin.

Opin pienen palan rakkaudesta. Olen joutunut suurennuslasin kanssa miettimään, mitä on rakastaminen, irtipäästäminen ja lähellä pitäminen. Äidin ja lapsen rakkaus, puolison rakkaus, ystävän rakkaus, rakkaus maailmassa.

Opin taas nöyryyttä. Sain kokea jotakin sellaista, mikä muuttaa minua ihmisenä, antaa minulle ymmärrystä kohdata toisia. Pienentää suurta suutani ja mielipiteitäni. Sain kokea sekä henkisen että fyysisen kivun, kuljettaa niitä mukanani ja nyt halusta antaa niitä pois - kun on aika.

Opin armeliaisuutta itseäni ja lähimmäisiäni kohtaan. Huomaan sanovani siellä täällä, että armahda itsesi, rakasta itseäsi, pidä huolta itsestäsi. Sillä niillä keinoilla taisin monesta kohdasta sittenkin selvitä. Armolla ja rakkaudella.

Opin perusasioiden ja arjen merkityksen. Jokaikinen päivä sisältää lukuisia tilanteita, jotka pitää vain huomata. Mihin katseesi suuntaat, sitä näet. Arki ja koti maistuu paremmalle kuin ikinä koskaan. Sääli sinällään, sillä olisi mukava tämä ollut oppia jo kolmenkympin kriisissä, kun lapset olivat pieniä. Mutta silloin elämän pyörteet veivät mennessään ja - opin paljon...

Toinen kysymys on se, että miten hyvin näitä asioita opin. Tuskin niin kiitettävästi, että seuraavan ison kuopan reunan viettäessä alaspäin, hyväksyisin asiat tyynesti ja antaisin kuopan pohjan kaikessa rauhassa lähetä. Ehkä tällä oppimisella tarkoitan enemmän sitä hyväksymistä, että ihminen on aina ihminen eikä kirjoista lukemalla ja viisaita kirjoittamalla pysty elämänkoulua käymään tai ainakaan oikomaan. Pohtia pitää, mutta elämä on elettävä.

Ehkä enemmän kuin muka Opin, käyttäisin sanaa Muistan. Muistan taas rakkauden, armon ja arjen merkityksen.

Tässä vaiheessa toivotan lukijalle

PALJON ONNEN JA ILON HETKIÄ UUDELLE VUODELLE!

tiistai 30. joulukuuta 2008

Mitä uskoa?

Olenkohan minä muuttumassa joksikin tv-ohjelmien markkinoijaksi, mutta kun taas löytyi hyvä ohjelma. En nähnyt tätä ihan alusta, mutta uusinta on tulossa keskiviikkona keskellä päivää. Eilen maanantaina se oli iltakymmeneltä.

Kyse on jälleen kerran uskosta, uskonnoista ja ohjelmasarja Mitä uskoa. Ylen ykkösellä toimittaja Lilli Riihiranta haluaa hengellisessä etsinnässään löytää itselleen sopivan uskon ja tekee valintoja tästä kaikenkirjavasta tarjonnasta. Pidin toimittajan vähäeleisyydestä ja provosoimattomuudesta. Itse huomasin kommentoivani moneen väliin ääneen TalonMiehelle.

Jos siis ikuisuuskysymykset kiinnostavat, niin vielä ehtii tätäkin seurata.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Aikaa on

Eilen satuin telkkarin ääreen FSTVlle kun fysiikan professori Bodil Jönsson puhui viisaita ajatuksiaan ajasta ohjelmassa Samtal på Strömsö. Keksitty aika, jota mitataan, on saanut meidät entistä enemmän ahdistumaan, koska emme voi elää oman rytmimme mukaan tai edes etsiä sitä. Jokaisen henkilökohtainen aika, koettu aika, on kuitenkin ainoa väline, jonka kanssa pystymme poisoppimaan liiasta kiireestä. Paljon tuttua asiaa, mutta taas jotenkin toisin sanottuna. Joten: lainaan hänen jokun kirjan, ainakin kaksi on suomennettu.

MInun olisi iskettävä kynteni toimistotöihin, mutta kehtoottaa. Paras keino on lopulta viimeinen deadline, kyllä siinä kehtoottamiset loppuu. Mutta vielä olen tällaisessa joulunjälkeisessä itseni suostutteluajassa.

Mutta aikaahan on...

perjantai 26. joulukuuta 2008

Ähkyinen väliaikatiedote joulusta

Täältä kirjoittaa ÄhkyHarso. Tänä iltana homma ryöpsähti käsistä eli olen jouluaterian päälle syönyt suklaata ja marmeladeja sekä täydentänyt loppuiltaa juustoilla ja punaviinillä. Apua...

En lakkaa ihmettelmästä sitä, miten joulupukki voikin tietää toiveeni joka joulu. Nyt taas sain juuri NE, mitä varmaan suuri osa suomalaisista naisista tänä jouluna: Sofi Oksasen Puhdistus-kirjan sekä Mamma Mia -dvd:n. Eilisillan loppu meni TalonMiehelle elokuvaa näyttäessä (ei muutes ollenkaan ihastunut näihin reippaisiin keski-ikäisiin naisiin - höh?!) ja tänään luin Puhdistuksen hartaudella puoleen väliin.

Päänvaivaa on ollut tänä rauhallisena joulupäivänä murkkuikäisen kanssa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsemme vuorottelevat näitä kohtauksiaan ja nyt oli hänen vuoronsa. Jouluna vain tahtoo nuo tunteet moninkertaistua ja yhden protestit määrittelevät helposti muidenkin olotilaa.

Tapaninpäivänä tehdään tod.näk. pitkä ulkoilulenkki. Tänään kävelyllä harmittelimme, kun kamera ei ollut mukana, niin somia lumihuurupuita oli matkamme varrella.

Ai niin. Yksi pikkuruinen on Keski-Euroopassa siellä jossakin. Jouluntoivotuksien lomassa kertoi tekstiviestillä syövänsä siellä parasta aikaa VILLISIKAA - siis meidän nirso kasvissyöjä!

tiistai 23. joulukuuta 2008

Joulumieli alkaa tulla

Suruisa mieli on noussut taas ylemmäs ja kiitos siitä myös teille blogikamut. Vaikkette kävisi kommentoimassa, minä käyn kurkkimassa teille - ja saan aina niin paljon ajateltavaa!

Eilen oli ihana päivä. Meitä oli tietty ryhmä kolme polvea yhdessä tervehtimässä sukumme vanhusta vanhainkodissa. Tämä nautti niinkuin vain osasi, hymyili kyyneleet silmissä, oli sirkeään pikkutonttuun ja hänen leluihinsa ilmeisen ihastuksissaan ja joululaulujemme aikaan laittoi silmät kiinni ja torkkui/kuunteli. Kävimme vielä joulukahveilla paikallisessa huoltoaseman kahvilassa. Showsta huolehti tämä tomera nuori mies, saimme nauraa kaiken aikaa terävästi oivaltavan papupadan jutuille.

Meillä sukulaisilla on jokaisella ollut nyt suoraan sanottuna kaikenlaista ikävää elämässämme, mutta kun sen tiedämme, niin jotenkin osattiin mennä iloiseen hetkeen sisään sitäkin halukkaammin. Onhan meillä toinen toisellemme ja arvostamme sitä, että näin voimme vielä kokoontua ja tehdä asioita yhdessä. Kun mummolaa ei enää ole, jopa baarikahvit ja vanhainkodin joululaulut tekevät meille sen yhteisen joulun! Ihana hetki!

Tänään lähden etukäteen sulattamaan tulevia kinkkuja vatsastani eli käyn kuntosalilla huhkimassa ja tapaan yhden lapsistani kaupungilla. Vasta sitten tulen kinkun ja kalkkunan paistoon, imelletyn perunalaatikon tekemiseen ja... kait sitä jotakin vielä oli, ainakin pari pakettia.

Jo tässä vaiheessa (vaikka saatan vielä ennen joulua palatakin tänne) toivotan lukijoille kaikille

LÄMMINTÄ JA VALOISAA JOULUA!

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Laidasta laitaan

Oli taas pienet itkuset itkettävä. Jäimme illallisella TalonMiehen kanssa kahden pöytään ja kerroin tämänpäiväiset tunteeni. Olemme pitkin viikkoa saaneet ihania joulukortteja ja muita tervehdyksiä. Nyt tässä - kaikessa rauhassa - kun olen saanut niitä mielessäni muhia, tuli taas suru puseroon. Jokaisen jouluviestin tervehdys on yleensä positiivinen ja iloinen. "Kaikilla" tervehtijöillä on suvussa mukana jo vävy- ja miniäkokelaat, parhaimmilla lapsenlapset, vähintäänkin kotieläimet ja menestystä muuta. Joulupuheluihin suorastaan pelkään vastata, sillä olen huono valehtelemaan. Puhelimen päässä oleva ihminen on jotenkin harhautettava turvallisiin puheenaiheisiin eli pois läheisteni todellisesta tilanteesta. "Toivottavasti elämäsi on edelleen seesteistä." - Mitäs tuohon on sanomista, ei mitään.

Luoja tietää, miten mielelläni kertoisin ihania asioita ja saavutuksia omista rakkaistani. Vaan en voi. Siispä läpätän niitä ja näitä - vähän kuin täälläkin.

Mutta ensi vuosi on parempi vuosi. Eikö?

lauantai 20. joulukuuta 2008

Hyvää, tyhjää tilaa

Viime päivinä on pari suurta huolta muuttanut muotoaan. Tai ehkä olen - vihdoinkin - osannut laittaa ne... en mappi-ööhön, vaan... suurempien voimien kannateltaviksi, syrjään minusta itsestäni. Yksi ikäänkuin ratkesi itsestään, tuli miellyttäviä yllätyksiä ja sain vain ihmetellä, että näinkö se meni. Toinen jatkaa omaa muotoaan, omaa elämäänsä ja on myös jotenkin eriytynyt minusta pois.

Nyt (tällä hetkellä) kun näin on, niin huomaan jotenkin, että minussa on ikäänkuin enemmän tilaa... Tunnistaako joku muu tämän tunteen? Kun on osannut antaa huolen pois, samalla vapautuu energiaa ja todentotta tulee sitä tyhjää tilaa.

Sen saman huomasin, kun tänään kuljin kaupungilla toimittamassa joulutontun tehtäviä. Olo oli seesteinen ja kiireetön. Parissa tunnissa ehdin toimittaa vaikka mitä, enkä kokenut mitään touhukiiretunnetta. Kävin teellä kahvilassa, tarkkailin ohikulkevaa väkeä ja nautin. Kuin myös eräässä sisustusliikkeessä, jossa rauhassa keskityin näkemääni.

Kotiin tultuani tein pari kuivaa kakkua ja valmistin TalonMiehen kanssa paistettuja silakoita ja puikulaperunoita. Nuorisolle ne eivät niin kelvanneet ja mietittiinkin, että onkohan silakkapihvit katoavaa kansanperinnettä.

Tämä tyhjä, sopiva tila minussa itsessäni tuo ainakin rauhaa.

torstai 18. joulukuuta 2008

Autoyllätys

Meillä on onnettomat Soneran linjat - asia, josta voisi kirjoittaa pitkänkin kertomuksen. Esim. siitä, kuinka pää kahvikeittimen vieressä on suunnilleen ainoa paikka, missä puhelinyhteys ei katkea koko ajan. Vain harvoin. Mutta tämä on aasinsilta sille, mistä olin puhumassa...

Eilisiltana ajoin kotiin päin ja puhuin puhelimessa ystäväni kanssa. Meillä oli tärkeitä asioita jaettavana, enkä halunnut puhelun katkeavan. Sen takia pysähdyin linja-autopysäkille muutama km ennen kotia ja ajattelin puhua puheluni loppuun kunnon kentillä. Jatkoin siinä puheluani kaikessa rauhassa, mutta yhtäkkiä eräs toinenkin auto päätti tulla samalle pysäkille. Se ajoi pienen matka ohi ja alkoi peruuttaa kohti minun autoani. Siis pimeä metsätie, vieras auto pysäköi siihen lähelle. Ystäväni sanoi, että älä nyt ainakaan katkaise puhelua, jotta hän kuulee mitä siellä tapahtuu. Edessä olevan auton ovi aukeni ja ulos nousi joku mies. Ystävä puhelimessa ehdotti, että jos laitat ovet lukkoon, mutta sanoin, että katotaan nyt ensin. Kun mieshahmo lähestyi omaa autoani, aloin huomata hänessä perin tuttuja piirteitä... TalonMies! Hän oli ostaa täräyttänyt uuden auton ja pysähtyi tietenkin minun autoni nähdessään. Mikä ylläri!

Ei sen puoleen: oli jo korkea aika. Vanhalla Vectrallamme oli ajettu jo 550 tkm ja leikillään TalonMies on uhkaillut miljoonaan kilometriin päästä. Mutta nyt autoon oli tullut äkillinen ja kallis vika, joten uudemman auton osto oli järkevää.

Ai mikä auto nyt tämä uudempi on? ... hopean harmaa, ihan nätti...

tiistai 16. joulukuuta 2008

Äidin yö

Viime yönä nukuin koiranunta, sellaista kun koko ajan huomaa ajattelevansa ja käsittelevänsä asioita, ylikierroksilla. En jaksanut odottaa kellon soimista, vaan nousi ylös ennen kuutta kirjoittamaan työjuttuja.

Mielen hallinta - sen kun oppii, joutaa varmaan täältä pois. Äitinä olemisen virka taas painoi. Yöllä mieleeni tulleet asiat näyttäytyivät mustina ja lohduttomina. Nyt aamulla taas luotan paremmin elämään. Luotan siihen, että jokaisella - lapsillanikin - on juuri ne voimavarat, jotka hän elämässään tarvitsee. Että he ovat sisältä vahvempia kuin itsekään vielä tietävät.

Lapsien kasvaminen, itsenäistyminen ja senkaltainen normaali pesästä lentäminen voi sinällään olla äidille jo tiukka paikka. Mutta kun elämä ei kohtele aikuista lasta kauniisti, kun hänelle tulee pitkään edessä pysytteleviä muureja eteen, niin oppi äidille on entistä rankempi. Se, että jokainen - jopa oma lapsi - joutuu tämän kaiken elämässä kokemaan, kaikesta selviytymään, on minulle vaikeaa. Joskus osaan tämän paremmin, joskus huonommin. Yleensä kun menen äärirajoille, on pakko peruuttaa ja pitää vain huolta itsestään. Ei muuten jaksa. Ei muuta jaksa.

Uskon parempaan huomiseen ja parempaan uuteen vuoteen. Näin sen täytyy olla, sanoisi Rölli-Peikkokin. Ja juuri nyt päätin kurkistaa Postiivareiden tämän päivän tekstiä... Sieltäkin tuli lohtua, katsokaa vaikka tästä.

Tehdään tästä hyvä päivä.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Ystävyys ja luotettavuus

Eräältä ystävältäni tuli joulukortti. Hieroin silmiäni, sillä tämä samainen henkilö oli hävinnyt muutama kuukausi sitten kaikkien tuttaviensa elämästä kuin tina tuhkaan ja oikeastaan rajusti siltoja poltellen. Nyt korttiini oli päinvastoin kirjoitettu kauniita, ylimääräisiä sanoja.

En vieläkään tiedä, miltä minusta tuntuu... Toki olen huojentunut, etten ole ilmeisen Paha, kun minulle noin kauniisti kirjoitetaan (sillä kiltti ihminen ei haluaisi olla paha kenenkään mielestä, you know). Toisaalta olen tyrmistynyt, sillä hänen äkkihäviämisensä oli shokeeraavaa ja nyt hän on taas muina naisina maisemissa. Siis ehdottomasti asia on hyvä ja positiivinen, mutta tulee mieleeni sana "luottamus". Tähän ystävyyteen(?) en sitä sanaa osaa liittää.

Voiko siis olla ystävä, vaikkei ole luotettava? Vai onko syvä, sielullinen ystävyys luotettavuuttakin syvempää?

En nyt enää ilta/yöväsyneenä osaa ajatella selvemmin, mutta kulmat kurtussa tätä taas pohdin. Ystävyyttä, luottamusta...

Vai otammeko ja annammeko viisaasti toisillemme vain tilan, ajan, olla yksin niin paljon kuin haluaa ja tehköön lähdön kukin kuten haluaa? Tai sillä hetkellä osaa/kykenee...

Takavasemmalla minä täällä olen ja joulukortin olen hänelle myös lähettänyt. Muina naisina. Tosin ilman erikoiskommentteja.

Ihmettelen vain. Öitä.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Pilviharson joulun odotusta

Olen ilmeisesti niitä ihmisiä, joita joulu ei liiemmin stressaa. Aika, ikä ja elämänkokemukset ovat ehkä tehneet tehtävänsä, opettaneet loivempiliikkeiseksi. Ja ihan varmasti asiaan on vaikuttanut freelancerin oma vapaus, että kaikki valmistelu ei jää iltoihin tai viikonlopun varaan.

Kummilasten lahjat tulee ostetuksi ohimennen. Kirjoja siis, joka vuosi. Nautin kirjakaupassa marhaamisesta ja sen miettimisestä, mikä kenellekin sopii. Kiireisimpinä vuosina tein sen saman netin ääressä kirjakerhoista. Yhden lapseni lahja on tänä vuonna selkeä: matkarahaa. Hän lähtee Keski-Eurooppaan jouluksi ystävänsä luo. Huomasin, että hänen oli vaikea kertoa päätöstään minulle, mutta helpottui kun totesin, että suoraan sanottuna minulla on ollut nyt suurempiakin huolia, jotta oikein hyvää matkaa vaan. Vastaanottavalle perheelle sinne ulkomaille aioin leipoa suomalaisia piparkakkuja, sillä olen kuullut, että suomalainen pipariresepti tummasta siirapista on hieman erilainen kuin etelämmässä. Tietääkö joku tähän muuta?

Jouluruokia valmistan joka tapauksessa vain vähän ennen joulua, miksi niistä tässä vaiheessa stressaamaan. Sitä paitsi kaikki jouluruuat ovat helppotekoisia ja tuttuja - jos niin haluaa. Kiireisimpinä aikoina syntyy oivat laatikot, kun saarioisia vähän kermalla jatkaa ja toisiin astioihin siirtää. Imellettyä perunalaatikkoa oikein tekee mieli, sen taidan vääntää itse. Tykkään kauheasti leipoa, mutta ihan tarkoituksella en tee siitä isoa hommaa, sillä sitten syödä purnuankin niitä makeita mennen tullen.

Minkäänlainen koristelu ei ole minun heiniäni, olen sen täällä ennenkin todennut. Kynttilät palaa muutoinkin syksyn aamupalapöydässä ja iltatelkun edessä. Kuusi ja sen koristeet - ok, hoidetaan se taas aattona.

Joulusiivouksesta älkää minulle edes puhuko. Sitä kaappien ja joka paikan siivoamisprojektia en ole lapsuuden kodin jälkeen noudattanut. Siivous on siivous. Ylimääräinen kaappien siivous tapahtuu projektinomaisesti "kun siltä tuntuu". Yleensä jokin sunnuntaiaamu mihin vain vuodenaikaan vaan - muttei juuri ennen joulua ja juhannusta, jottei tule nuoruuden ahdistus päälle.

Joulussa minulle on tärkeää perinneruokien lisäksi ihmiset, pyjamapäivät, kirjat, suolainen ja makea syöminen vuorotellen, sunnuntaikävely, noppa- tai muu seurapeli, ylipäätään: kiireetön oleminen. Mukavalta tuntuu pitää telkkaria kiinni ja korkeintaan kuunnella radiosta puhelintoivekonserttia ulkomailta. Hektisempään perhejouluaikaan (silloin ennen) piti oman aaton jälkeen ehtiä kahteen mummolaan ja molempiin nimenomaan sitä joulua laittamaan ja viettämään. Nyt on nämä joulupukkijutut takana ja näin sitä muotoilee omaa jouluaan.

Äsken tuolla sohvannurkassa aloin jo miettimään vuodenvaihteen tapaan mennyttä vuottani... Tässä sitä miettimistä sitten vielä onkin. Jos olisin tiennyt, mitä tuleman pitää, olisin pelännyt ottaa askeltakaan eteenpäin. Mutta hengissä ollaan. Kaikki. Ja se on jo paljon se.

Luottamushenkilöksi yllättäin

Viime yönä huomasin tulleeni valituksi ylempien toimihenkilöiden luottamushenkilöksi. Ahdistuneena ja lampaana seurasin muiden mukana johonkin tilaisuuteen, jossa minut piti sitten esiteltävän suurelle yleisölle. Odotin vuoroani mennä lavalle, kohentelin tanssikavereitteni kampauksia, sillä heillä oli jokin näytös siinä tulossa. Mietin, että miten tässä taas näin kävi, että joku vain päätti puolestani, että ota tämä homma näiden ja näiden ihmisten välissä. Toisaalta ajattelin, että tehtävä on huipputärkeä eikä siitä voi luistaa, jos on rehellinen. Tiesin siis joutuvani taas kahden tulen väliin. Esittäytymisvuoroani ei koskaan ehtinyt tulla, kun joku sanoi, että olen niin vähäpätöinen henkilö, ei sinua esitellä lainkaan. Ahaa, ei sitten, ajattelin ja heräsin.

Ainiin, nyt muistan viime yöltä myös toisen kokemuksen. Mutta se onkin jo ihan ufojuttu... Se on näitä, kun on heräämisen ja unen rajamailla, päässä surisee ja tuntuu "tutulta"... Huuhaajuttu, sanoisi yleinen mielipide. Päässä surisee, hehheh.

torstai 11. joulukuuta 2008

Mitä minulle kuuluu?

Olen tällä viikolla kuullut taas niin uskomattomia elämäntarinoita, että oikein pitää välillä istua ja miettiä, että mitä itselleni kuuluu...

En ole ehtinyt tai saanut aikaiseksi vielä mitään muuta joulutunnelmaa kuin sen, että olen siellä täällä käydessäni jättänyt pientä jouluista tervehdystä. Kotona keittiön työpöydällä loistaa kynttelikkö. Että semmoset jouluvalmistelut. Pari kirjaa kummilapselle odottaa tuossa paketoimistaan, samoin ostetut joulukortit tekstejään. Olisi kiva, jos olisi intoa tehdä itse kortit, mutta vahvuuteni ja kiinnostuksen aiheeni näkyvät jollakin muulla kuin askartelupuolella.

Tänään nautin siitä, että sain käydä keskellä päivää vähän puntteja nostamassa. Toinen nautinto oli illalla kotona, kun maltoin nälissäni tehdä ison lautasellisen tonnikalasalaattia. Niin ja nauttia sen Rooibos-teen kanssa. Tosin alkupalaksi oli pakko napata pari suklaakonvehtia, ettei ihan pyörtynyt.

Huomenna on toimistopäivä, lisäksi mahdollisesti lumenluontia (elleivät ne sula yön aikana). Markkinointia pitäsi myös harrastaa, sillä laman vaikutukset näkyvät työrintamalla jo.

Kurssi- ja koulutustarjontaa kävelee vastaan, mutta olen empivällä kannalla. Kun rahaa on rajallisesti, on tarkkaan mietittävä, mikä on minun juttuni.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Yle Teemalta hyviä dokkareita

Että minuun sitten tenhoavat tällaiset ohjelmat: Yleteemalla alkoi tänään Islamilainen retriitti -sarja (kolme osaa), jossa muutama britti lähtee kuukauden retriitille etsimään vastauksia itsestään ja islamilaisuudesta. Tositeeveen mukaan siihen on valittu värikkäitä ja erilaisia persoonia, joiden henkistä janoa tai vastustusta jo eka jaksossa aloin seurata innolla. Kyllä tämä kuulkaa Big Brotherin voittaa. Suosittelen lämpimästi, jos olet yhtään kiinnostunut henkisestä etsinnästä, uskonnoista, jumaluudesta. Ehditte vielä mukaan, sillä ohjelma tulee uusintana sunnuntaina klo 18.

Samoin kuulemma 12.1.2009 alkaa uusi Teeman kotimainen sarja Santiago de Compostelan patikoijista. Mielenkiintoista nähdä, minkälainen reissu on tullut heitettyä.

Nyt lähden matkustamaan ja seikkailemaan unimaailmaan. Öitä.

Ystävien tapaamisia

Terveisiä vaan itsenäisyyspäiväviikonlopun matkalta! Tapasimme kaksi- ja nelijalkaisia ystäviämme. Kukkoukko oli melkoisen härnättävä, kilpakiekui TalonMiehen ja minun kanssa ihan hikuna.





Tällainen nappisilmä kiipeili jylhällä TalonMies-vuorella ja teki silloin tällöin pieniä kikkaroita.




Sää oli harmaa, mutta onneksi sateeton. Tällä alueella on paljon tuulenpesiä puissa - tuuleekohan siellä paljon vai mistä ne syntyvät? Tässä yksi käkkäräkoivu ihan pihapiiristä:

Kylpytynnyrikuvia en viitsi julkaista, ettei tästä tule liian suosittua blogia. Uskokaa nyt vain painettua sanaa, että kaksijalkaisia ystäviä siellä kellui joka tapauksessa. Monta herran tuntia, kahteen eri otteeseen. Flunssa hukkui myös lämpimään veteen, mutta tuliaiseksi taisin tuoda kirvelevät kasvot ja punaiset luomet eli hellä hipiäni reagoi taas vesileikkeihin. Maakrapu mikä maakrapu.

torstai 4. joulukuuta 2008

Missähän sitä ollaan huomisiltana?

Viikonlopuksi meidät on kutsuttu ystävien luo pitemmän matkan taakse. Innoissamme olisimme lähdössä, mutta viime tippaan jäänee lähtöpäätös. Olen nimittäin lämpöillyt eli ollut pikkukuumeessa (ei pilkku) eikä puolipitoisena kylpytynnyrimatka (hmmm.. mitähän Miina tästä tuumaa?) ole paras mahdollinen toipumiskeino. Toisaalta olo on nyt illalla parempi kuin aamulla oli, tunnen vain niin herkästi vähäisenkin lämmön nousun.

Toinen epävarmuutta aiheuttava tekijä on TalonMies ja eräs työprojekti. Ehtiikö hän keikkansa heittämään ja mihin aikaan palailee. Hän kun sairastaa sellaista optimistista ajankäyttötautia, jossa kuvittelee hommat tekevänsä puolta lyhyemmässä ajassa. Aina. Ehkä en edes päästä häntä aamulla reissuun, jos oma olo on hyvä.

Tein tänään illansuussa erään enkelimeditaation, jossa pyydettiin... Tai no tässä on linkki suoraan sinne, niin tiedätte millaisen: Ihanat enkelit -kirjasta joka tapauksessa. Kummasti vain flunssainen olo helpottui, vaikken ollut ajatellut eksaktisti juuri sitä meditoidessani.

Nyt lähden pituusasentoon eli lukemaan yöpöydän kirjaa: Caroline Myssin Tie sisäiseen linnaan. Öitä.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Suosikkimusiikkia: Abwoon D'Bashmaya

Olen laiska linkittelemään kuvia yms., mutta ihan harjoituksen vuoksi tässä laitan mielimusiikkilinkkini. Tätä kuuntelen lähes päivittäin, ollut suosikkilistallani jo puolitoista vuotta. Lienee tuttu monelle muullekin. Olkaa siis hyvät...

... Jaahas, ei siis onnistunut. Yritin viritellä videon tähän, mutten onnistunut, ei kai tää näin vaikeeta voi olla...

Mutta linkki onnistuu:

http://www.youtube.com/watch?v=MAEIrp4MFBE

Jihuu, nyt onnistui videon tuominen tähän näin:

Aamu alkaa täällä näin

Meinaakohan joku yskä yrittää nyt päälle, köh. Juuri äskettäin ajoin kurkkukipu-nuha-tunteet vippaskonsteillani pois, mutta sitkeetä taitaa tämä virus olla. Tänään pidän kuntoilussakin selkeän välipäivän, niin saa kroppa siinä mielessä lepoa. Muuten lähden iltapäiväksi töihin ja illalla on odotettavissa pitkästä aikaa eräs yhteismeditaatio. En tunne kuin vetäjän ja yhden toisen, mutta se onkin minusta nyt hyvä asia. Saan olla vain mukana ja tankata.

TalonMies valmistelee ulkona moottoripyöräänsä lähtökuntoon. Herra Pyörä pääsee talvilepoon yhteen lämpimpään varastoon. Kysyin TalonMieheltä, että kuinka hän sitten pärjää talven ajan. Sanoi kysyvänsä tilavuokraajayrittäjältä, että milloin heillä mahtaa olla vierailuajat. Ei sitten ihan suuri ikävä pukkaa.

Nyt on pakotettava itsensä paperihommiin. Vai vetkuttelenko vielä ja käyn jotakin syömässä... Joo TalonMies tuli sisälle, nyt keitetään kahvit!

maanantai 1. joulukuuta 2008

Mihin ryhmään kuulun? - No, mihin milloinkin.

Joskus voi kulkea pitkänkin matkan ihmisten seurassa ja puhua "siitä mistä on määrätty": työstä, opiskelusta... Tutustumisen myötä tulee eteen vaihe, jolloin avataan sydämiä enemmän ja enemmän. Tässäkin vielä viivytellään, tunteillaan ja järkeillään, ollaan ihmisiksi. Kunnes joku aukaisee varovasti keskustelun syvemmältä tasolta, sydämen tasolta. Yhtäkkiä sama ryhmä muuttuu henkisen kasvun ryhmäksi (kliseesanonta, en keksi nyt muuta), jossa juuri näiden ihmisten yhteentulemiselle löytyy todellinen syy ja merkitys. Elämää suurempi tunne on se.

Minusta on hyvä, että se käy näin, vaiheittain. En pidä shokkihoidosta, jota jotkut harrastavat tutustumisvaiheessa. Joku alkaa ensi kättelyssä lyömään raamatulla, urantialla, koraanilla tai terveellisen ravinnon oppaalla päähän. Toinen kertoo hetimmiten kärsineensä eniten tässä maailmassa ja on siksi niin ainutlaatuinen. Kolmas kertoo olevansa selvänäkijä, meedio, parantaja, jolta mikään ei jää huomaamatta - haluatko kenties tilata ajan? Neljännellä on niin paljon ongelmia, että hän kaataa ne heti syliisi, kun sinne päin katsot - tahdoit tai et.

Minulle sopii paremmin se, että mennään kerros kerrokselta tunnustellen syvemmälle - jos ylipäätään mennään. Avataan itseämme kuin sipuli ja siihen asti kuin on tarpeen. Joka paikassa - ystävienkään kesken - ihan syvälle meno ei ole oleellista.

Ihan eri asia on ryhmä, jossa Sydämen Asiat ovat se yhdistävä otsikko. Mennään suoraan asiaan, yhteistuumin. Ollaan tuttuja ennenkuin tunnetaan. Ei tarvitse selitellä olemassaoloaan ja outouttaan. Puhutaan samasta asiasta.