keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Rakkautta, ei rajoja


Ollaan, ollaan, täällä ollaan. Poissaoloni blogimaailmasta voi tulkita vain positiivisesti: muuta tekemistä yllin kyllin. Tarve purkaa kirjallisesti on välillä, mutta kun on niin paljon jättänyt sanomatta, ei ole jaksanut rajauksiakaan miettiä. Olen vain mennyt ja tehnyt sitä, mitä kukin päivä on eteeni antanut.

Olen ollut onnekas, kun olen saanut matkustaa, piipahtaa sekä Berliinissä että Kuusamossa. Saksan matka oli kuin tsekki, jotta sain mielenrauhan lapseni pärjäämiselle maailmalla. Rukalla olimme TalonMiehen kanssa ystäväporukalla, tiiviissä mökkitunnelmassa. Onneksi olemme tunteneet toisemme jo muutaman vuosikymmenen, joten sopu kasariluvun mökissä oli taattu. Opin paljon uutta hiihtämisestä ja ruuanlaitosta, olihan asiantuntijat paikalla. Yleensä olen matkalla kuin matkalla kaatua muksahdellut. Niin nytkin, mutta siitä selvittiin pienellä lepopäivällä Tropiikissa.

Yksi vuosi on taas umpeutunut: kolme vuotta Pojan lähdöstä. Vaikka on kuinka klisee, että aika auttaa, niin pakko se on myöntää - onneksi. Ikäväitku ei ole enää syyttelyä, oliko pakko kuolla, vaan jonkinlaista tyytymistä tosiasiaan. Kiitollisuutta, että olit täällä, opetit meitä, saimme rakastaa. Ja rakastamme edelleen, sillä kyllä hän pyörähteli täällä energia-aaltoina muistopäivänä. Minä juttelin hänelle suoraan ja isänsä taas sai musiikkiviestiä tahollaan. Jotta elossa on, kuollut poikani.

Maailmassani on uusia ulottuvuuksia tai sanoisinko, että entiset ulottuvuudet ovat syventyneet ja syventymässä. Nämä kokemukset ovat tuoneet minulle merkitystä elämään ja sen jatkamiseen. Koen elämäni melkoisen mielekkäänä ja pidän itseäni jopa onnekkaana: olen selvinnyt monesta, vaikka välillä rimaa hipoen. Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että saan rakastaa ja minua rakastetaan niin paljon. Mitä ihminen muuta tarvitsee?