lauantai 20. huhtikuuta 2013

Kirjoittaminen kutsuu?

Kaipaan blogimaailmaan, mutten löydä tälle enää aikaa. Olisi niin paljon sanomista, etten enää osaa tiivistää ja rajata. Talvi on mennyt itselläni "ihan hyvin", mutta ylös-alas -meinikiä ollut monella eri rintamalla. Valitettavasti en voi niistä kirjoittaa. Tuntuu vain, että ulkoinen ympäristöni heiluu ja muuttuu, pyörteet ja kuohut ravisuttavat kaikkia läheisiäni ja vähän kauakaisempia. Välillä heilun tunteissa muiden hädässä mukana, välillä löydän lumoavan ihanan rauhan pelkästään sisältäni. Välillä väsyn tähän kaikkeen: voimakkaasti elämiseen, tuntemiseen, huolehtimiseen. Mutta onneksi nopeasti löydän reitin sinne, minne eivät myrskyt yllä ja missä on pelkkä rakkaus, luottamus ja ymmärrys. Edes hetken - ja lepään siinä.

Iloisista asioista on helpompi kirjoittaa julkisesti. Siksi varmaan moni blogi tuntuu luonnottoman marsipaaniruusuiselta ja ikuiselta auvolta. Omat ilovaloasiat liittyvät tuttuihin kuvioihin: TalonMieheen (laulaa vaan), lapsiin, ystäviin, työni synkroniaan jne. Mutta nyt huomaan, etten tästäkään tahdo kirjoittaa.

Ehkä jossakin vaiheessa aloitan uuden blogin (ehkä en). Olisin kait jo aloittanut, jos pohdintani olisivat vaatineen some-keskustelua. Ehkä jossakin edessä on se pehmeän tukeva nojatuoli, johon istahdan vielä ja pohdin kanssanne ilmiöitä. Eniten minua kiinnostaa edelleen ihminen: miksi minä olen tällainen, mistä minä tulen ja minne minä menen? Minua kiinnostaa ihmisen kokonaisuutena: henkenä, ruumiina ja sieluna.

Pojan kuolemasta tuli neljä vuotta. Matka on ollut välillä hurja, mutta kummallisesti sitä on selvinnyt. Olen muuttunut monella tapaa. Tarve miellyttää kaikkia ja olla kaikkien kanssa likilähellä on karissut. Totuudellisuuden tavoittelu on noussut arvoon arvaamattomaan. Samoin sen ymmärtäminen, miten pieni ja heikko ja kasvua vaativa olento itse olen. Armoa opettelen: itselleni ja muille.

Poikaa on ikävä, mutta pienempinä pisaroina. En menettänyt häntä, vaan tunnen hänen vierailunsa edelleen, juuri oikeissa paikoissa ja oikeina aikoina, kuin ihanana enkelinä, joka toimittaa asioita toisella puolella, auttaa minua niinkuin minä autoin häntä hänen eläessään. Raja tämän ja tuonpuoleisen välillä on pieni ja hetkessä riisuttava, mutta myös täysin ulkopuolisille todistamaton. Eipä kyllä tarviikaan todistaa, tämä totuus riittää minulle.

Valontäyteisiä kevätpäiviä lukijoilleni! Katsotaan, milloin palaan taas...