keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Alli Ahdistus

Ehkä yksi oppiläksyistäni on se, että ahdistus pitää vain sietää - näyttää niin tiiviisti mukana kulkevan. Elän tämän paketin (surun) kanssa loppuikäni - joka aikamääre tuntuu välillä tosi pitkältä. Olen ratkaisukeskeisenä ihmisenä (ja kutakuinkin ilovaloisena) tottunut siihen, että annetaan anteeksi, siirretään asioita menneeseen, luovutetaan ja lähdetään eteenpäin. Nyt olen kohdannut haasteen, jota ei noin vain nakata nurkkaan tai jätetä ohikulkiessaan ojanvarteen virumaan. Jätän toki, mutta kuin varkain ne samat asiat hiipivät perääni ja takertuvat takinliepeisiin. Jätän sitten takinkin, mutta jo ovat hiuksissa ja päähäni työntymässä. Allin ajatukset.

Rauha on pienissä paloissa. Ilo on h-hetkissä. Nauru on napattavissa joka puolelta. Mutta Alli Ahdistus työntää nykerönenänsä joka väliin. Keksin Allille kyllä niitä syitä, nimiä, joista sen ilmaantuminen johtuu. Valitettavasti ne ovat vain niitä aiheita, joita ei täällä voi ruotia. Ruodin niitä muualla, mutta ei se ruotiminenkaan tuo kuin hetken helpotuksia.

Aikaa tarvitaan. Hyväksyntää tarvitaan ajatukseen, että elämäni nyt vain on tällaista. Ihan täyttä ja hyvää se on, mutta ikävällä tavalla erilaista kuin ennen.

Ellei sitten käy niin kuin eilisessä meditaatiossa: Peilissä, jossa minun piti kohdata oma suruni, vastaan ei katsonut itkevä, musta nainen, vaan ikivanha uurteinen ihminen (välillä mies, välillä nainen), joka pitkä- ja harmaatukkaisena istui kanssani, katsoi viisailla silmillään, jotka olivat täynnä myötätuntoa elämääni kohtaan.

No niin, taas vähän helpotti.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Hups

Olettehan nyt varmasti kaikki nähneet tämän MTV3:n uutismokan, kun uutistenlukija putosi tuoliltaan? Katsottin tätä muutaman kerran eikä naurusta meinannut tulla loppua. Teki hyvää nauraa pitkästä aikaa niin että melkein itketti.

Lisää tällaisia tapahtumia, niin elämä maistuu!

Hyvää perjantai-iltaa teille, kamut!

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Valo lisääntyy taas

Onneksi taas jokin kulkee eteenpäin. Milloinkohan sitä oppii muistamaan aallonpohjalla velloessaan, että kyllä sieltä takaisin tullaan. Kummallista on se, että jos on viisi päivää vaikea hengittää, niin kuudentena nousee ylös uutena ihmisenä.

Työ auttaa joskus. On tultava pois oman itsen sumusta ja mentävä toisten luo. Tekemällä huomaa, että virtaa tulee jostakin. Vähän kuin pienenä sanoin, ettei ole nälkä. Isoäiti siihen, että siinä se nälkä tulee kun alkaa vaan syömään. Pitää paikkansa: nälkä kasvaa syödessä.

Rukous auttaa, suurempaan voimaan luottaminen, enkelit, valo. Minua ainakin ovat auttaneet.

Kevättalvella ja keväällä minua odottavat muutama synttärijuhla, koko päivän meditaatiokokoontuminen sekä ulkomaanmatka yhden rakkaan lapsen kanssa. Elämän juhlahetkiä, niitä toivon ja odotan!

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Ei näköaloja juuri nyt

Alakulo, suru, ikävä. Olen laahustanut tätä viikonloppua menneessä, vuoden takaisessa, vieläkin vanhemmassa. Kaikki ikävät muistot ovat olleet enemmän päällä kuin ne hyvät ja kauniit.

Luin jostakin pätkän innostumisesta ja melkein muistin... Muistin, että joskus "ennen sotia" saatoin uppoutua johonkin tekemiseen niin, että löysin uutta, innostuin, paloin ja nautin. Elämä tuntui elämisen arvoiselta, jännittävältä odottamiselta.

Nyt, näppinsä polttaneena, on kaikessa suuri varaus. Haluan joskus vielä löytää sen pienen tytön sisältäni, joka nauraa enemmän kuin itkee. Ikävä sitä tyttöä. Sitä Lasta, joka lähti vuosi sitten.

Ikävä Kotiin.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

TalonMies - pelastajani!

Välillä aloittaa päivän (lähes) varmana siitä, että näin se menee. Jo aamusta alkaa kuitenkin ounastella muutoksia. Kohta toisia. Kolmansia. Neljännestä ei ole enää moinenkaan.

Viides on jo tiukka paikka: Juoksen ympäri huushollia - sisällä ja ulkona, kun olen kadottanut avainnipun, jolla pääsisin sekä autoon että toisella paikkakunnalla sijaitsevaan työpisteeseen. Huudahtelen yksikseni, hikisenä ääneen, että tää ei voi olla totta. Mietin, kenelle soitan, kun selvänäkijäystäväkin on kääntänyt selkänsä minulle jo monta vuotta sitten. Yksi intuitiivinen kaveri tulee mieleeni, mutta sekin sanoisi vaan, että istu paikoileen ja mieti, ei ole mitään kiirettä. Kun kiire on! Kello tikittää armottomasti eteenpäin ja viisi ihmistä on menossa kohta odottamaan minua talvipakkasessa.

Vaan kun hätä on suurin, niin pelastaja ilmestyy kuin tyhjästä: Pihalle karauttaa veteraaniautollaan vanha kunnon TalonMies!! Hän kävelee rauhassa suoraan oman työhuoneensa pöydän luo ja noukkii siitä avainnippuni. - Miksi ne siellä ovat, se onkin jo erillinen tarina, mutta sitä en ehdi kertoa, vaan lähden vauhdilla kiitämään. Siunattu TalonMies!

Ja toisaalta: Olen niin totuttuun tapaan 15 minuuttia etuajassa...

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Hymni rakkaudelle

Heräsin aamulla unen kauniiseen kohtaukseen. Katsoin koko seinän kattavasta ikkunasta ulos ja näin, kuinka luonto tanssi ja lauloi. Jopa heinämättäät soivat ja huojuivat tuulessa täsmällisesti tämän musiikin tahdissa:

Edith Piaf: "L´Hymne à l'amour"

...taivaaseen, jossa ei enää ole ongelmia... Jumala yhdistää ne, jotka rakastavat toisiaan...

perjantai 12. maaliskuuta 2010

...live forever

Olin (hyvällä tavalla) väsynyt kun kohtasin kaksi Lapseni ystävää. Meillä oli aikamoinen keskustelu. Nuoret aikuiset seisoivat siinä ja kuuntelivat minua vakavina, kun puhuin heille (siis puhuin itselleni). Kerroin sitä, mitä olen täälläkin kertonut: surusta, ilon pisaroista, eteenpäin menosta, unista, hyvistä muistoista ja siitä, miten tärkeää minulle on se henkilökohtainen tieto, että Lapseni henki elää ja että rakkaus ei koskaan kuole. Myös ystävillä oli omat kokemuksensa ja aikomuksensa nyt vuosipäiväänkin.

Kävelin autolle ja radiosta alkoi soimaan jotakin, joka toi elävästi mieleen muistotilaisuuden musiikin. Romahdus, purkaus, täystulva. Itkin niinkuin en kuukausiin. Itkin, vaikka katseet kääntyivät parkkipaikalla ja liikennevaloissa. Suuri Ikävä ja Suuri Lohtu yhtä aikaa. Elämää suurempaa, sillä kuolemaa ei ole, EI OLE!

Siis: Queen "Who wants to live forever"

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Vähän onnea...

Kuinka arkailen kirjoittaa tuota otsikkoa... Viimeinen vuosi on piessyt ja paiskonut, näyttänyt tälle naiselle uutta paikkaa, mutta siitä huolimatta koen tässä nyt jotakin onnen tapaista. Lappimatka meni ihan hyvin eli oikein hyvin. Ensimmäisillä hiihtoretkillä ajatukset sisälsivät kaikenlaista mustaa, ikäviä muistoja ja tulevan pelkoa (esim. "Onkohan tässä keskellä tuulista suota kännykkäkenttää, jos TalonMies saa jonkin sairaskohtauksen ja kuukahtaa tuohon? Kuinkahan nopeasti apu tulee, palellummeko molemmat sitä ennen? Miten ne ylipäätään löytävät meidät?"). Viikon edetessä ajatukset vähenivät, mieli hiljeni sekä menneestä että tulevasta. En yhtään enää ihmettele entistä osastonhoitajaa, joka paineli miehensä kanssa kahdeksi viikoksi joka vuosi Norjan Lappiin ahkiotelttaretkelle. Siellä ainoa tehtävä oli koota tai purkaa leiri, muuta suunnittelua ei tarvinnut hiihtomatkan aikana.

Kotiinkin palattiin turvallisesti. Kellonympäriajomatka meni rattoisasti äänikirjan (Dan Brown: "Meteoriitti") parissa. Kotona odotti oikeastaan kolme iloista yllätystä: naapurit olivat tehneet lumityöt, ystävältä (Hanne) kortti sekä yhden uuden, kivan odotusta - siitä sitten joskus tarkemmin.

Aloitan työviikkoa virkistynein mielin ja innolla.