tiistai 28. kesäkuuta 2011

Sattumaa?

Istun sohvalla ja lepuutan salaattiannosvatsaa. Menossa on mm. matonpesu-urakka, jota en voi oikeana urakkatyönä kuitenkaan ottaa = kädet eivät kestä. Silti mukavaa hommaa, vähitellen puhdasta painepesurilla sutsuttaa, samalla tietäen, etten ainakaan omalta osaltani kuormita läheistä järveä. Pyykkikone puolestaan jyskyttää tyynyjä yksi kerrallaan. Tällainen kesätyö on ihan kivaa.

Mielessäni kuitenkin isot asiat. Kaivoin aamulla vanhasta digisäilöstä esiin valokuvia ja kopioin niitä uudelle koneelleni. Lähinnä veri veti taas Pojan kuviin ja jäin tuijottamaan yhtäkin, jossa hän oli TalonMiehen syntymäpäivillä rennon oloisena, puvun takki päällä. Katselin Pojan vieressä olevaa miestä myös sen enempää ajattelematta. Tunnelma oli taas kuitenkin kaihoisa ja soittelin samalla Youtubesta Missä muruseni on ja vastaavaa. En itkenyt.

Meni pari tuntia ja sain suruviestin. Ko. mies, jonka vieressä Poika seisoi valokuvassa, on nyt murheen aallon pohjalla: hänen lapsensa kuoli...

Viikonlopuksi on tulossa jotakin erikoista. Olen hyvän ysävän kanssa menossa Turkuun henkisille kesäpäiville. Ihku innolla odotan sitä matkaa, vaikka yritän olla myös liikoja odottamatta. Ainakin saan ystävän kanssa olla yhdessä kolme kokonaista päivää ja se on Lomaa vasta se!

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Ciao!

Terveiset Menaggiosta Comojärveltä Pohjois-Italiasta! Kuvia olisi paljon, mutta olen vielä matkaväsynyt niitä tänne latomaan, ehkä myöhemmin. Alkukesän sää siellä oli lämmin, mutta vaihteleva. Upeinta oli maisema, satumainen vuoristojärvi, joka näyttäytyi joka päivänä ja melkein joka tunnilta erilaisena. Usvasta tuli mieleeni nuorena lukemani kirja "Avalonin usvat". En muista sen juonta, mutta mystisen tunnelman kyllä.

Olin matkalla tärkeiden läheisteni kanssa, joten kaikki olivat ns. kasassa. Mutta tietyissä tilanteissa (kuten Milanon Duomossa Äiti Marian tai Menaggion pienessä kappelissa kynttilöiden edessä) ikävä ja kaipuu vihloivat terävästi. Sekunnin murto-osassa suru viiltää syvältä ja voisin alkaa itkemään silloin suureen ääneen. Surullani on tässä vaiheessa ainakin kahdet olomuodot: tasainen aukko, joka ei koskaan täyty ja jonka kanssa elän sovinnolla ja toisaalta tuo repivä, mutta onneksi lyhytaikainen tuska ja suunnaton ikävä. Nytkin itken äänettömästi kun tämän kirjoitan. Sisimpäni odottaa taas hetkeä, kun saan olla ihan yksin kyyneleideni kanssa, purkaa itkulla ikävääni. Suru on niin henkilökohtainen asia, että syvimmät surun hetket haluaa käydä läpi ihan yksin. Ja poislähteneen poikani kanssa. Istui vieressäni kappelissakin...

Ihanaa taas olla kotona omassa keittiössä ja kodinhoitohuoneessa. Rakastan pyykkien kanssa nutjaamista. Voin vihdoin koivusiitepölyajan mentyä viedä pestyjä ulos kuivumaan. Tavallista kotielämää reissun jälkeen, hyvä niin. Samoin porukkamatkan jälkeen kaipaan omaa rauhaa ja reviiriä. Sitä tämä sunnuntaikoti jälleen tarjoaa.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Meikittä?

Jotkut on varmaan havainneet Facebookin kampanjan "Meikittömänä töihin ympäristöystävällisen kosmetiikan puolesta", jossa porukka 6.6. aikoo tehdä tämän suuren jutun eli mennä töihin ilman naaman laittoa. Sitten siihen kilvan osallistuvat ne, jotka eivät koskaan muutenkaan meikkaa ja kertovat olevansa tosi luomuja luonnostaan. Ja nättejä näyttävät olevankin.

En osallistu. Oikei, jos olisin koko päivän kotona enkä tapaisi kuin naapureita ohi mennen, niin sitten. Mutta kyllä minä ihmisten ilmoille lähtiessäni tahdon ainakin peittää kroonisesti tummat silmänaluseni ja sipaista huulipunaa/kiiltoa kuiville, kalvakoille huulilleni. Kuudes kuudetta aidon laittaa ihan normaalit ripsiväritkin.

En mieti tässä nyt ko. kampanja ympäristöystävällisyyttä, vaan aloin pohtimaan yleensä meikkaamista ja sen puolesta ja vastaan olemista. Onko se nyt niin paha, jos meikkaa? Olen koko ikäni tykännyt meikeistä, mutta
pakkelikuono en ole. Minusta on ihanaa ehostaa silleen vähän, että on kivan näköistä. Ihan yhtä mielelläni peseydyn, laitan hajuvettä, pukeudun siistiin - usein myös kivan näköisiin tai ainakin väreiltään harkittuihin - vaatteisiin ja usein teen sen myös tässä kotona.

Joskus kuulkaas nautin suunnattomasti, kun on naisporukassa jossakin ja siellä saa RAUHASSA meikata. Että kaikki meikkaavat ja se on osa naisena olemista. Tai ettei se ryhmän ainoa meikkaamaton huomauttele, että minä en kyllä käytä joka aamu tuollaista viisiminuuttista noin turhaan hommaan, kelpaan tällaisena.

Onko tässä jälleen kerran kyse erilaisuuden sietämättömyydestä, vähän kuin työssäkäyvät ja kotiäidit? Joko meikkaat arkena tai sitten et. Onko siinä pakko olla puolesta tai vastaan? Riippuu tasan, missä porukassa kuljet, niin tunteella siihen jotenkin suhtaudutaan. Ja kauheesti puolustellaan omaa kantaansa. Kuten minä tässä.

Tunteet ovat tässä muutenkin hieman kuumentunteet jo heti aamusta. Tasan klo 8 soitti eräs virkamies ja sain kaikki ammatilliset taitoni käyttää siihen, etten provosoitunut hänen palopuhestaan. Vähän meinattiin toistemme päälle puhua, mutta jotenkin sain kieputettua vastapuolen yhä uudelleen rauhalliseksi. Tunne jäi vain puhelun jälkeen itselleni ja nyt puran sitä vaikka tähän meikkiasiaan. Ja täysillä tunteilla.

Miltäs teistä tuntuu? Minä ainakin lähden tästä kohta meikkaamaan!