lauantai 3. heinäkuuta 2010

Kesäpyykit ja itkut

Touhua paljon: pyykkikoneen laulua, kerranvuoteen pestävää, hienoja kuivatusilmoja. Ruokaa työmiehelle, joka perustuksia uutterasti pihalla mittaa ja kaivaa. Työleirin lisäksi irtiottoja moottoripyörällä tai rennommalla vapaalla, kuten eilen kaupungin kahdella terassilla tai pikkulomanen rakkaan sukulaisen mökillä. Kesä!

Yhtenä päivänä kohtasin peräkanaa toiselle puolelle siirtyneen Lapseni lapsuuteen liittyviä ihmisiä. Ensimmäistä järkytin totaalisesti, sillä hän ei ollut tiennyt asiaa lainkaan. Parkkipaikalla itkettiin kaulakkain ääneen. Toinen oli seurue, jonka tiesin tietävän. Yksi heistä nopsaan ohimennen tervehti ja toiset kääntelivät selkiään ja päitään sijaintini tai katseeni mukaan. Nämä niin erilaiset kohtaamiset tai kohtaamatta jättämiset jäivät mietityttämään, mutta väistöt eivät pysty loukkaamaan minua enää. Totean vain uudelleen, miten erilailla minuun suhtaudutaan. Leima otsassa "Varo - lapsi kuollut!"

Vietin yhden terapeuttisen illan ihmisen luona, joka oli jäänyt äkkileskeksi. Vaikka tiesimme toistemme tarinat, miten hyvältä tuntui jälleen kerran, kun vuorotellen kyseltiin ja muisteltiin, että miten se oikein meni. Jos läsnä olisi ollut joku ulkopuolinen, jolle suru ei ole näin tuttua, olisimme joutuneet vetämään juttua nopsaan takaisin ja selittelemään, että puhutaan nyt vaan niistä iloisemmista asioista. Lesken kanssa saimme olla juuri sitä mitä ollaan: syvästi surevia läheisiä, jotka tarvitsevat kerta toisensa jälkeen vielä muistella myös kärsimyksen kovimmat hetket. Toistemme turvallisessa seurassa itkimme paljon, mutta tyynnyimme rauhallisesti, ymmärsimme toisiamme paljon. Nukuin seuraavana yönä paremmin kuin viikkoihin.

Suruni ei siis ole enää näkyvää, mutta siellä se on, pinnan alla, jos vain joku uskaltaa sitä rapsuttaa. Ehkä täällä blogissa annan sen rapsutuksen tulla enemmän kuin arjessani, jossa teen just niitä samoja hommia kuin te muutkin, kts. postauksen alku. Elän elämääni, mutta vielä ovat syvemmät motivaatiot hukassa. Ilot ovat pisaroita, tavoitteet pieniä askelia, pyykkikasan kokoisia. Näinkin näköjään voi elää, surun kanssa.

Parempi tämä kesä on kuitenkin kuin viime kesän tuska. Muille vasta suruun joutuneille tiedoksi ja lohduksi.

10 kommenttia:

Mk kirjoitti...

Ilon pisaroita - pieniä virkistäviä hetkiä ja kohtaamisia.
Kuinka tarpeeseen ne tulevatkaan.

Niin paljon tuttuja ajatuksia ja tunteita, taas kerran.
Kesä kesältä on helpompaa, mutta suru on aina jossain muodossa mukana.

hanne kirjoitti...

Ihanaa saada jakaa tunteita ihmisen kanssa, joka on kulkenut matkan samanlaista polkua..
ymmärrystä, lähentymistä, vapautumista, välittämistä..

niin moni ei ymmärrä, ei osaa olla, pelkää...
ymmärtäkäämme heitäkin...

ihania keskikesän hetkiä sinulle!!

Titti kirjoitti...

Niin, me lapsensa menettäneet (varmaan myös lesketkin) olemme "tabuja". En tiedä miten paljon meistä puhutaan, -mutta meidän kanssamme ei mielellään puhuta, -koska ihmiset eivät tiedä mitä sanoisivat! Olen joutunut itse kokemaan sen kun tuttu ihminen vaihtaa kadun puolta kun kaukaa näkee minut...
Minulle kävi alkukesästä niin että eräs tuttu ihmetteli kun vieläkään en ole kyennyt työhön palaamaan vaan suren yhä... "Onhan siitä jo kaksi vuotta"... Sinä jos kuka tiedät, että kaksi vuotta ei ole vielä ole aika eikä mikään... Hyvä kun jotenkin pikkuhiljaa kykenee ymmärtämään!!
Aurinkoisia kesäpäiviä Sinulle!

lumiomena kirjoitti...

Sinun kirjoituksesi kosketti. Menetyksesi määrää en voi tajuta, mutta jollain tasolla ymmärrän. Olen itse kokenut toiselaisen, valtavan ja lopullisen menetyksen, minkä vuoksi kannan sisälläni surua. Ja olen tässä törmännyt samaan, että on joillekin muille aine se ihminen, jolla on menetyksen leima otsassa. Se, joka surunsa vuoksi eroaa muista. Voimia ♥

Valoisaa kesää, paljon onnenhelmiä!

Susa kirjoitti...

Rakas ystäväni menetti lapsensa useampi vuosi sitten. Suurin apu, mitä saatoin ystävän antaa, oli kuunteleminen. Ja niin, että hän todella sai purkaa tuntojaan pelkäämättä, jaksanko kuunnella tms.

Mutta sitten kuitenkin useissa elämän kriiseissä se suurin apu usein tulee siitä, että voi purkaa tuntoja jonkun sellaisen kanssa, joka omien kokemusten myötä tietää, mistä toinen puhuu, esim. läheisen menettäminen jne.

Ilon pilkahduksia arkeesi!

Valokin värsyjä kirjoitti...

On hyvä, että sinulla on joku jonka kanssa voit käydä surua läpi, uudelleen ja uudelleen. Luulen, että ihmiset jotka välttelevät surevaa, ovat ymmällään. Eivät löydä sanoja, mitä pitäisi, kuuluisi sanoa. Joku pelkää, että purskahtaa itkuun, surullisen asian edessä. Niinkuin se nyt olisi vaarallista. Toivon sinulle kuitenkin, tyyneyttä ja hyvää oloa ilon hetkiä. Niitä tarvitset, jaksaaksesi taas, kun tulee suru oikein päälle. Kaikkea hyvää, paljon!

Helena kirjoitti...

Minä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka karttavat surevaa tai sairasta. Minusta se on pelkuruutta tai itsekkyyttä. Itse en koskaan voisi toimia samoin, vaan päinvastoin yritän aina sanoa edes jotain, vaikka sanoja onkin vaikea löytää. Mutta monet ihmiset menevät suorastaan lukkoon, myös henkimaailman asioiden edessä - olen huomannut. :-D

Aurinkoista kesää kuitenkin sinulle!

junika kirjoitti...

Olen viimeaikoina itsekin kohdannut tuon saman. Juurikin niin, että otsassa on leima, joka huutaa ihmisiä varomaan, koska tältä ihmiseltä on kuollut lapsi.

Se on _ihan kamalaa_.
Olen jäänyt aika yksin lapseni kuoleman jälkeen. Suuri minua kohtaan osoitettu kiinnostus, hänen sairautensa aikana, on lakannut täysin. On vain suuri hiljaisuus.

On ihmisiä, joita joutuu tapaamaan, mutta jotka selkeästi ovat vaivaantuneita, koska minun kanssani ei voi olla "normaalisti". Kummallisinta on se, että lapsen kuolemasta ei voi puhua! Minä voin, se on osa elämääni. Minun ei ole siitä mikään pakko puhua. Ei kenenkään tarvitse kuunnella, ellei tahdo. Ihmettelen vain kuinka vaikeaa ihmisten on sanoa edes yksi myötätuntoinen lause, jolla asia olisi kohdattu.

On aika iso rangaistus menettää paitsi lapsi, myös tasaveroinen ihmisarvo.

Minussahan on tietenkin sekin leima, että olen menettänyt nuorena myös puolison. Ei ole monia, jotka voivat jakaa ymmärryksen läheisen menettämisestä, saati sitten nuorena ihmisenä useamman perheen jäsenen menettämisistä.

Siellähän se on aina, pinnan alla. Suru muuttaa muotoaan, mutta läsnä se on varmasti aina. Ehkä se onkin se, mikä ihmisiä pelottaa; Jos ei vielä omalle kohdalle ole sattunut, asiaa joutuu väkisin miettimään tai ainakin sen torjumaan mielestään, kun näkee, että kuolema on osa elävää elämää.

seijastiina kirjoitti...

Todella, tämä pysäytti minut ja vähän herkkänä tulin surulliseksikin.
Lapsen menettäminen on varmaan pahinta mitä ihminen saa kokea, en ole kokenut mutta pelkään sitä joka päivä, vaikka lapseni on jo aikuinen.
Ilon ja onnenhetkiä ripaus ja jaksamista sydämeesi, onneksi et ole yksin vaikka tie onkin välillä raskas.
Minulle oli ilo että tulit myös blogini lukijaksi, kiitos!

Pilviharso kirjoitti...

Mk,
Tuttua sinulle...

Hanne,
Kaikki tarvitaan ymmärrystä, hyvä kun muistutit.

Titti,
Aikakäsitys on todella jotenkin erilainen Lapsen kuoleman jälkeen. Sitä voisi pohtia ihan postauksen verran.

Lumiomena,
Sanoitit kauniisti, sekin kun surun vuoksi eroaa toisista. Suuria menetyksiä on niin monenlaisia.

Susa,
Olet ollut hyvä ystävä, kun olet jaksanut kuunnella. Enempää ei tarvitakaan.

Valokin värsyjä,
Näinhän se on, kuolema on niin iso asia tavikselle, lapsen kuolema varsinkin.

Helena,
Aurinkoista kesää sinullekin! Olen ollut samanlainen eli en ole pelännyt surevaa koskaan, olen kasvanut sellaisessa kylässä ja suvussa, missä surevan luo mentiin. Siksi tämä toinen tapa suhtautua tuli kuin vasten kasvoja. Tottuu toki tähän.

Junika,
voin vain kuvitella, kuinka rankkaa tuo on. Että ollaan kauhean kiinnostuneita, miten sairastumisprosessi menee ja sitten hävitään. Ihmisarvon menetys, en yhtään ihmettele, että niin ajattelet.

Itsekin sain muutamia puheluita Lapsen kuoltua, jotka halusivat täsmälleen tietää, miten kaikki tapahtui. Sen jälkeen heistä ei ole kuulunut mitään. Uteliaisuus tuli tyydytettyä.

Seijastiina,
Kiitos että tulit ja kommentoit. Mahdoton voi olla joskus mahdollista eli Lapsenkin kuoleman jälkeen on elämää...