torstai 30. huhtikuuta 2009

Iloista Vappua!

"Ainoa kärsimisen tarkoitus on muistaa, että teidän ei tarvitse kärsiä.

Kohtalonne on olla onnellinen, olla iloinen ja löytää tienne taas kotiin. Ja te löydätte tienne taas kotiin, sillä kaikki polut johtavat kotiin."

Minut herättivät ja havahduttivat nämä tänä aamuna lukemani sanat (Päällikkö Jofel, 24.4., Näkökulmia kipuun 2, Pirjo Laine). Nyt juuri tuntuu siltä, että ihminen voi todellakin selvitä (melkein) mistä vain. Vierelläni on rakas Pikku Apulainen henkimaailmasta, Lapseni, joka läheisyydellään kertoo, ettei ole kuollut, että emme koskaan kuole.

ILOISTA VAPPUA TEILLE KAIKILLE!

keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Kohtaamisia

Henkilö nro 1. Ei tiennyt lainkaan, kuinka suhtautua minuun. Vältteli katsekontaktia, pidätteli itkuaan, vaihtoi asentoa ylen aikaa. Yritin puhua rauhoittavasti, häntä kiihdyttämättä. Tapaamisemme jäi lyhyeksi, sillä "onneksi" hänelle tuli kiireinen työkutsu. Minulle jäi... spitaalinen olo.

Henkilö nro 2. Puhuimme ensin pintakamaa, saman jutun kuin yleensä olen tästä tapahtuneesta kertonut. Vetäisi täysyllärinä ajatuksensa jälleensyntymisestä ja sen logiikasta. Ylläri, koska olen tuntenut henkilön ihan koko ikäni enkä itse olisi millään rohjennut hänen kanssaan mennä niille vesille, minua lohduttaville tuonelan aatoksille.

Henkilö nro 3. Asiakaspalvelija. Tulee tiskin takaa kädet avoinna, ottaa syliin ja itkee kanssani.

Henkilö nro 4. Joko olet toipunut?

Henkilö nro 5 (ja moni muu). Hävinnyt. Kissa vei vai koirako söi?

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Sama sen on väliä


Vietin aikaa pihamaalla vain maleksien, tutkien, sieltä täältä rapsutellen. Haravoimisurakka on iso, mutta ihan sama. Nousee se ruoho sieltä kuitenkin. Tai meidän tapauksessa sammal. Sitä paitsi lumi on vielä laajoina laattoina paikoitellen. Ei-niin-mieluisat-ystäväni muurahaiset heräsivät myös ja innosta kuhisten alkoivat vallata osia itselleen. Mokomat, taas.

Muistelin kevättä vuosi sitten. Kumpikohan olisi parempi aika? Nyt ovat rakkaalla Lapsellani asiat paremmin kuin silloin. Itsekin olin tuskainen, sillä haluni ja tahtoni auttaa olivat suuremmat kuin mahdollisuudet. Itkin silloin paljon, hyvin paljon. Nyt en ole itkenyt niin kovin, mutta olen tasaisen surullinen, murheellinen, väsynyt.

Lyhyessä meditaatiossa koin pienen hetken syvää rakkautta, ihan kuin elämän iloa. Minulla on monia järkisyitä rakastaa elämää, mutta liekkini on aika vaisu. En ole kuitenkaan huolestunut tästä, totean vaan. Aiemmin odotin aina jotakin: viikonloppua, mieluisaa työkeikkaa, matkaa, vieraita, jumppaa... Nyt en jaksa odottaa mitään, sillä mikään ei ole erityisen ihmeellistä. Ei tule niitä kicksejä. Aika kuluu äärimmäisen hitaasti, minulla on paljon aikaa. Työtilanne ei huoleta pätkääkään, ihan sama.

TOIVOTTAVASTI en jää tällaiseksi. En jää... enhän jää?

Kuva: www.pixdaus.com/bored

torstai 23. huhtikuuta 2009

Kuka uskaltaa?


Rasitusherkkää kättäni vihloo vimmatusti: Olen tehnyt fyysistä surutyötä ja hinkannut Lapsen kämppää kaikilla käsivoimillani. Lapsen isä tapetoi ja maalaa. En tiedä, kuka saa tämän putipuhtaan ja laitetun asunnon, mutta olkoon hän sinne rakkaudella tervetullut. Nyt ainakin aurinko on paistanut kirkkaiden (vastapestyjen) ikkunoiden läpi ja antanut ylipäätään toivoa elämän jatkumisesta.

Yksi asia ei lakkaa kummastuttamasta: Ihmiset lähestyivät aikoinaan toisen vanhempani kuoleman jälkeen minua herkästi. Nyt kun menetykseni on suurtakin suurempi, puhelin ei soi. Minulla on kymmeniä kavereita/tuttavia, mutta harva on laittanut henkilökohtaista postia "Mitä sinulle kuuluu?" saatikka uskaltautunut tapaamaan. Jollen olisi tällainen kuin olen, jollen tietäsi sitä mitä ihmisestä tiedän, voisin loukkaantua tai masentua tästä kovinkin. En ihmettele, jos moni masentuu.

Muutama kuukausi sitten Syöpä-lehdessä oli artikkeli, jossa 30+ nainen kertoi siitä, kun hän sairastui vakavasti: "Sairaudestani ei haluttu kuulla eikä keskustella. Minulle jopa sanottiin, kuinka minun nyt täytyy ymmärtää, että syövässäni on kyse niin hirveästä asiasta, että sitä on muitten mahdoton käsitellä." - joo... onpas kivoja ystäviä! Kenellä se nyt tässä kaikkein vaikeinta muka on?

Saman sukuinen asia tuntuu olevan tämä lapsen kuolema. Olenko minä niin pelottava yhtäkkiä? Vai odotetaanko sitä, että muutun taas "entiselleen"? Ehkä en kiinnosta nyt, kun minulla ei olekaan muille annettavaa? Haloo - missä ovat Ystävät?!?

Kuva: www.pixdaus.com/lonely dog

sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Kunhan nyt sinne asti eletään

Olen kaupungilla ja soitan TalonMiehelle. Ei vastaa. Unohdan asian tunniksi ja kun ajan kotiinpäin muistan, ettei hän vastannut minulle. Ahaa, hän on siis kuollut - näin sen täytyy olla. Mietin, että mikä olisi luonnollisin kuolinsyy tässä tapauksessa... Todennäköisesti liikenneonnettomuus, sillä töistä hänen piti olla silloin tulossa. Samoin jään pohtimaan, kuinka nyt pärjään, kun ensin kuolee oma lapsi ja sitten kumppani viereltä. Näin äkisti ja peräkkäin. Selviänkö siitä enää ollenkaan? Tuskin. Jotta vieläkin tiukempaa on siis tulossa.

Siinä vaiheessa kun alan miettiä poliisien saapumista kotiin, havahdun ajatuksistani ja sen pahoista sivuraiteista. Ajan taas rauhallisena kotiin ja huomaan TalonMiehen auton tallissa. Kännykkä oli takin taskussa kokouksella. Siksi ei vastannut.

Kyseessä ei ollut uni, vaan meikäläisen "normaalia" ajatusmaailmaa nykyisin. Jotta mitä vaan voi käydä milloin vaan kenelle vaan. Jos minulle ehdotetaan tulevaisuuden suunnitelmia kutakuinkin kahden päivän päähän, huomaan sanovani, että katsotaan nyt, jos sinne asti eletään. Että aika sarkastinen (vai pessimistinen) on nykyinen vinkkelini elämästä.

Suruun ja ikävään liittyy nykyään ahdistuskohtauksia. Ovatkohan ne asiaan kuuluvia? Saatan olla vaikka keittiössä tekemässä ruokaa, kun ahdistus iskee päälle. Joskus liukenee itsestään pois, joskus jotakin tehdessä, vaikka itkien.

Kuulin, että yksi lapsistani on iloisesti nauranut ystävän kotona. Oi, se lämmittää minunkin sydäntäni!

torstai 16. huhtikuuta 2009

Hajanaisia suruajatuksia

Eilen naurahdin. Tänään yhdyin hupsuun kikatusseremoniaan. Nauroimme vedet silmissä niin, että melkein itkin taas. Okei, olen mustaa huumoria käyttänyt surumatkan varrella ainakin ensishokista selvittyäni. Mutta nämä kaksi naurukertaa ovat olleet jo jotenkin aidompia.

Osaan taas tehdä toimistotöitä, laskea arvonlisäveroja ja järjestellä kalentereita. Ainakin tietyssä määrin, sopivina palasina. Tulee joskus siis tunne, että "hallitsen" jotakin. Tästä voi taas päätellä, että: minä toimin! Kaikki ei ole rikki. Vain osa minua on hellänä mimosan hipiänä. Siinä kohtaa, missä viime vuonna minua oli huoli, siinä on nyt suru. Valmiiksi olikin tyhjä paikka sille.

Olen tarkkana omasta jaksamisestani, pakko olla. Pienikin kiire saa aikaan hallitsemattomuuden tunteen. Hermostun helposti. Muutaman tunnin urakka jotakin vie voimia kuin viikon työt ennen. Mutta olen ollut lempeä itselleni ja tehnyt kaikkea harkitun hitaasti. Olen käyttänyt ammattiapua itseni ja suruni analysoimiseen. Vaikken istunnoissa ole suuria oivalluksia saanutkaan, on ollut hyvä, kun jollekin voi jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin.

Kuolemaa, sitä edeltänyttä ja sen jälkeistä aikaa olen kerrannut yhä uusille kuulijoille. Kuolinilmoituksen jälkeen olen hämmästellyt sitä, että etenkin vanhat 80-luvun työkaverit ovat olleet aktiivisia yhteydenottajia. Ehkä he ovat niin samaa ikäluokkaa kuin minä, odotimme lapsia yhdessä, elimme pikkulapsivaiheita yhdessä.

Kuolinpesän asioita hoitaessa viimeistään lähtökättelyssä itketämme virkailijat. Kaikilla on joko samanikäisiä lapsia tai lapsenlapsia kuin omamme oli. Voimia meille toivotellaan ja voimia olemme saaneet mitä ilmeisimmin.

Mutta osa minusta nukkuu vielä, ei tajua kuoleman todellisuutta ihan kokonaan. Katsoimme hautajaiskuvia ja aivan kuin ulkopuolisen hautajaisia katsoisin. En millään ponjaa, että siinä minä itkettyneine kasvoineni olen oman lapseni hautajaisissa. Mitä sitten tapahtuu, kun sen oikein ymmärrän?

Pohdin kovasti sitä, miksi lapseni elämä päättyi - vaikken luonnollisesti varmaa vastausta saakaan. Otettiinko hänet kesken kaiken pois vai oliko elämä jo etukäteen mitoitettu näin lyhyeksi?

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Ota hänet vastaan


Ota hänet vastaan.
Meillä on niin ikävä.
Ota hänet vastaan,
murheellisten ystävä.
Ota hänet vastaan,
silta yli pimeyden.
Ota hänet vastaan,
syli rakkauden.

----Anna-Mari Kaskinen, Petri Laaksonen---

Kuva: www.pixdaus.com

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Edessä pitkä tie


Lapseni asunnon raivaus ja tyhjennys alkoi. Pelkäsin sitä etukäteen, mutta yhdessä olimme vahvempia. Oikeastaan meillä läheisillä oli hyvä yhdessä, nauroimme erilaisille "löydöille". Ja minulla oli tietenkin tunne, että Lapsi oli myös mukana.

Ennenkuin laitoin hänen takkinsa jätesäkkiin, nuuhkin sitä, sylitin sitä - ja itkin. Tunsin hänen ominaistuoksunsa viimeisen kerran. Sitä takkia ei ole tarkoitettu kierrätykseen.

Illalla ratkesin vasta yksin saunassa. Minulla on niiiiiiiiiiin ikävä, niin pohjattoman ikävä. Tie tuntuu pitkältä edessäni.

torstai 9. huhtikuuta 2009

Korkea taivas

Eilen oli asiapäivä. Tänään on taas tarve itkeä. Arvostan ihmisiä, jotka tulevat lähelle, vetävät syliin, halaavat, itkevät kanssani pienen hetken.

Kun isät ja ystävät kantoivat Lapseni arkkua ulos kappelista, soi taustalla:
http://www.youtube.com/watch?v=SlCR6QsvkWQ

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Itkua ja lohtua

Tämä aamu alkoi näköjään itkulla siinä vaiheessa, kun soitin lääkärilaskusta. Lastani oli laskutettu peruuttamattomasta käynnistä eikä meillä muilla tästä ollut tietoa. Ratkesin, kun kerroin hänen henkilötunnuksen. Onneksi puhelimessa oli ymmärtäväinen ihminen: hyvitys tulee.

Itku tulee missä vaan tai on tulematta missä sen luulisi. Mitään logiikkaa ei ole. Itse en itkuani pelkää, mutta voin vain kuvitella mitä vielä on edessä. Enhän ole edes kunnolla mennyt takaisin arkeen ja "normaliin" maailmaan.

Eilen tapahtui jotakin todella lohdullista. Minulle lapseni ei ole kuollut, mutta silti toisessa maailmassa, halausteni ja perunamuussini ulottumattomissa. Minulla jonkinlaista kirkasta ja selkeää (muttei jalatmaassa-järjen allekirjoittamaa) Tietoa siitä, että hänellä on rauha, hän voi hyvin ja ettei äidin tarvitse itkeä ja surra. Toisaalta äidin osa on surra, ihmisen osa on surra. En voi oikaista sitä tehtävää, mikä minulla tässä ihmisenä on. Vaikka sieluni sisimmässä on lohdullinen totuus - vai paremminkin kalpea aavistus totuudesta - en voi oikaista tätä ihmisen tietä.

Joka päivälle on edelleen urakoita. Nyt on paperi-, raha- ja asuntoasioiden vuoro. Huokaus. Niihinkin sisältyy paljon ahdistavia tekijöitä, joita on kohdattava. Toivottavasti osaamme tehdä oikeita päätöksiä. Mutta yritän luottaa siihen, että näin isoissa asioissa myös käytännön toimissa meitä autetaan.

Vieläkin väsyttää ihan vietävästi.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Rakas lapseni


Olemme saattaneet ruumiisi kirkkomaahan, antaneet sielullesi kauniit läksiäiset tästä maailmasta. Olen ylpeä sinusta ja siitä, mitä olet merkinnyt läheisillesi ja eritoten ystävillesi, joita oli saattamassa lukuisa joukko. Olet ollut jämpti ja suoraryhtinen, niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Sinuun on luotettu, sinä olet kannatellut monia. Osasit auttaa vaikka ketä, muttet aina itseäsi. Sinulla on ollut sisua, mutta sinut nujerrettiin monta kertaa niin, että sisusi jäi toisinaan pohjimmaiseksi, itseltäsikin piiloon. Näytit kuitenkin, että vaikka itsellään ei mene aina hyvin, voi toisia kuitenkin auttaa.

Olin pukeutunut hautajaisissa mustaan, mutta yksi punainen ruusu oli rinnassani. Samoin kukkavihkoni oli valkoisista ruusuista ja yhdestä punaisesta gerberasta. Punainen on ikuisen rakkauden ja toivon väri. Rakkauteni sinuun ja toivo jälleennäkemisestämme auttavat minua eteenpäin. Minulla on tässä maailmassa ihmisiä, joita saan rakastaa, mutta rakkauteni sinuun ei tarvitse katketa edes kuolemaasi. Olet aina sydämessäni, ainokaisena laatuasi, sekä pienenä että isona ihmisenä. Rakastan sinussa koko elämänkaartasi ja myös sitä olomuotoa, joka nyt olet - vahva valo ja henki vieressäni. Etkä sinä minua koskaan hylkää, tiedän sen.

Kuva: www.pixdaus.com/red rose

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Surun arkea

Kahdessa viikossa paino pudonnut 4 kg. Laihdutuskuuri, jota ei voi suositella kenellekään.

Jokainen päivä on sisältänyt jonkin urakan. Jokainen urakka on vienyt voimia uskomattoman paljon. Urakka voi esimerkiksi se, että pystyy istumaan kampaajalla puolitoista tuntia ja keskustelemaan ihan tavallisia asioita, muutakin kuin kuolemaa. Urakka voi olla vaikka se, että tilaat sopivan kukkalaitteen hautajaisiin. Sitä ennen olet urakoinut etsimällä siihen sopivan runon, sen joka kolahtaa kipeimpien kyynelien kanssa. Urakka on jopa pitkä puhelu ystävän kanssa, joka kysyy, että mitä kuuluu. Urakka, josta on tullut selvittyä, oli myös vainajan katsominen, kahteen eri otteeseen.

Erityisen iso urakka, koko päivän kestävä rupeama, on vielä edessä. Oman lapsen hautaan siunaaminen. Jos ja kun siitä päivästä selviää, niin... mitä sitten. Ei mitään muuta kuin se, että taas yksi urakka takana.

Arvatkaapas mikä on tosi tärkeää: Anna-lehti! Tai sitten Kotikatu. Jotakin tuttua ja turvallista, mikä on aina ollut eikä koskaan lopu ja johon voi keskittyä puolinaisesti. Joskus jopa menee pitempi hetki, etten muista, että tältä äidiltä on lapsi kuollut.

Kaupan ompelija laittoi nuppineuloja lantiolta hieman väljän mekon liepeisiin. Sopersin jotakin hautajaisista ja äidistä ja lapsesta. Minkä ikäinen äitisi oli, hän kysyi. Sanoin, että minä olen se äiti...

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Vain rakkaus

Jonkinlainen päätös on tehty kirjoittamisen suhteen. Kun on pakko kirjoittaa. Pidän koneellani erillistä päiväkirjaa, jonne itken ja oksennan sen, mitä kulloinkin tulee. Juuri niin suoraan kuin vain tiedän ja on tarve. Jatkan täällä näin kuten ennenkin, omine tunteineni.

Olen nukkunut kolme yötä huonosti. Kahta ensimmäistä yötä vasten oli paljon ajateltavaa (surussakin tulee jatkuvasti "uutta" pohdittavaa). Viime yönä valvoin varmaan jo tavan vuoksi. Muistan, kun lapset olivat pieniä, jostakin yksittäisestä yöhuudosta parin toiston jälkeen saattoi tulla viikonkin tapa. En kovin herkin perustein hanki itselleni mitään keinotekoista uninappia. Oikeastaan nukahdan ihan hyvin, mutta keskellä yötä herään siihen, että uni liukuu mielen liikkeiden ja konkreettisten ajatusten puolelle. En halua tästä "tehdä ongelmaa", sillä aika, jota elän, on joka tapauksessa äärimmäisen epänormaali. Tai ainakin harvoin elämässämme.

Pohdin TalonMiehelle eilen saunassa, että jos tämä reissu jotakin opettaisi minulle, niin toivottavasti se opettaisi sen, että pikkuasioista ei yksinkertaisesti kannata olla huolissaan. Viime vuoden huolet lapsestani - ne olivat toista luokkaa eikä niitä voinut ohittaa, pakko oli kärvistellä. Mutta olen bruukannut kantaa mukanani ihan tyhmiä huolia tyyliin "onkohan minulla puolen vuoden päästä tarpeeksi töitä" ja "mitenkähän pärjään taloudellisesti hamassa tulevaisuudessa". Nyt kun myrskytuuli on käynyt ja minulle, ihmiselle, on näytetty "paikka", ei entisenkaltaiset sössöhuolet liikuta. Oikei, se on arkea, myönnän, mutta kukaan meistä ei pysty ennustelemaan omaa tai kenenkään tulevaa puolen vuoden päähän. Ei edes huomiseen. Päätöksiä pitää tehdä, suunnitella ja tsekata, mutta asioiden etukäteen hätäily tai murehtiminen on maailman turhinta energiaa.

Olen nyt myös syvästi oivaltanut sen, mitä tarkoitetaan, että

Rakkaus ei koskaan kuole.