lauantai 31. lokakuuta 2009

Pyhäinpäivän kyyneleet

Minulle perinteinen pyhäinpäivä oli uusi juttu. Tunsin tarvetta mennä kirkkoon kuuntelemaan rakkaan Lapseni nimen. Sattumoisin (jota ei siis ole) pappi oli sama, joka oli silloin kun Lapseni sai nimensä, yli 20 vuotta sitten. Nyt sama henkilö, joka hänen nimensä virallisesti kasteessa lausui, kuulutti sen viimeisen kerran myös, kirkossa, muiden seurakunnasta poistuneiden joukossa.

Pyhä tilaisuus, mutta rankka. Rankempi kuin olisin uskonut. Kuin taas olisi repinyt haavaa auki, kuin kaikki käsittämätön olisi tapahtunut juuri äsken. Olen edelleen kyyneleet silmissä vaikka olen lääkinnyt itseäni ruokalohdulla: tulisella pizzalla, punaviinilasillisella, köyhällä ritarilla kera hillon ja jäätelön, rooibosteellä...

Ennen ja jälkeen sotien... Rakkaani - elävät ja kuolleet - toivovat joka tapauksessa, että jatkan elämääni kaikin mahdollisin voimin. Menen tästä eteenpäin vaikka välillä rämpien, mutta menen kuitenkin. Huomenna on taas parempi päivä...

perjantai 30. lokakuuta 2009

Kultainen blogi

Vilosohviystäväni Verna, Yöhoitaja, on muistanut minua kullalla ja kunnialla. Kiitän ja siirrän tätä eteenpäin kahdelle blogiystävälle, joista ensimmäisen kanssa olen matkannut jo jonkin aikaa, jälkimmäinen on uudempi tuttavuus. Olette merkkinne ansainneet!

helmiä keräävä Junika
lepotuolissaan istuva Leila

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Kaikkien äitien puolesta

Jos joku haluaa lukea äidin tuskasta, niin tässä vinkki: Kaulio-Uotila: Äiti ei jätä. Selauslukaisin kirjan läpi juuri äsken ja löysin paljon tuttuja tuntemuksia. Onneksi kaikkea ei tarvitse jokaisen äidin käydä läpi omassa elämässään. Kuitenkin viime vuosina jonkin verran huolta ja murhetta kokeneena tuli vertaisolo: en ole yksin näissä perusaatoksissani. Sama pätee varmasti isiin, mutta tässä teoksessa olin nimenomaan keskitytty äiteihin.

Eritoten minuun kolahtivat tällä kertaa nämä lainaukset:

s. 70: ”Kohtuuttomien itsesyytösten hälventäminen on vaikeaa, mutta ei suinkaan mahdotonta. Ensi alkuun olisi hyvä arvioida, kuinka tärkeää ylipäänsä on löytää tilanteelle syy. Olisiko mahdotonta hyväksyä, että mitään syytä ei ole olemassa? Voitko sietää sen, että elämä on näin pelottavan sattumanvaraista?”

s. 167: ”Hyväksymiseen ja rauhaan on mahdollista päästä, mutta se vaatii pitkän tien ja paljon kyyneleitä. Todellista vapautta on se, että ei ole enää mitään menetettävää. Silloin ei tarvitse pelätä mitään.”

Tähän loppuun sopisi tällainen Anna-Mari Kaskisen runo äidin rakkaudesta:


Jos maailman äitien huokaukset
kimppuihin koottaisiin,
jos jokainen huoli ja pelko ja toive
pantaisiin pakettiin
ja jokainen piilossa itketty itku
puroina virtaisi,
ja jokainen kaipaus siivilleen saisi
nousta kuin enkeli,

niin maailmankaikkeus olisi täynnä
laulua äitien,
ja jokainen pensas ja lintu ja tuuli
katsoisi vaieten,
kun ilmojen halki valkea joukko
kantaisi valoa,
ja enkelin siipi koskettaisi
jokaista taloa.

Jo maailman äitien huokaukset
nousevat taivaisiin
ja kukaan ei tahdo hartaammin luottaa
Luojaan ja enkeliin
kuin maailman äidit, joiden sydän
sirpaleina jo on,
ja jokainen sirpale mustuneinkin
heijastaa auringon.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Onni täällä vaihtelee

ja sen mukaisesti on eletty: Välillä alakuloa, ikävää, itkua. Välillä omatoimista piristymistä töitä tehden. Elämän merkityksettömyyttä. Ihania lullutushoitoja. Ystävien tapaamista. Vetäytymistä. Rutiinien kaipuuta. Rutiinien poispyyhkimistä. Paniikki, kun elävä lapsi ei vastaa puhelimeen. Helpotus, kun sille löytyy luonnollinen selitys. Naurua ja iloa. Itkua ja surua.

Siis elämää tällä puolen.

Viime viikolla riemuitsin keskellä yötä kello 3, sillä näin rajan toiselle puolelle siirtyneen Lapseni unessa! Kohtaaminen oli ihana, kävelimme kädet toistemme vyötäisillä. Hän oli pukeutunut johonkin virkapukuun, suoraryhtinen ja arvokas. Naureskeli yhdelle tapahtumalle siellä puolella. Herättyäni en meinannut malttaa odottaa aamuun asti, jotta pääsen kertomaan unen TalonMiehelle. Olin niin onnellinen, että itkin. Ja nauroin.

maanantai 19. lokakuuta 2009

Merkkipäivä


Pitäisi jo nukkua, mutta täällä on vähän erilainen maanantai-ilta. Olen normaalit jumpat ja espanjan tunnit komunnut, mutta nyt olen yksin kotona (TalonMies työmatkalla). Lisäksi kun sattuu olemaan edesmenneen Lapseni 7 kk kuolinpäivä SEKÄ toisen vanhempani 9 v kuolinpäivä, niin ajatukset ovat molliviritteiset, painopiste menneessä, menetetyissä. Haluan käpertyä suruun tällaisena iltana, kun talo on tyhjä. Ei tarvitse reipastella eikä ottaa ketään huomioon. Laitan soimaan Petri Laaksosen "Ota hänet vastaan", itken ja ryystän valokuvalle, kuulen Lapsen antamat vastaukset, soitan kappaleen toisenkin kerran, itken, rauhoitun ja teen taas omat diilini hänen kanssaan. Semminkin kun tunnen hänen rauhoittavan läsnäolonsa.

Huomenna työ ja ulkoilulenkki vievät mennessään. Onneksi. Näinkään ei jaksaisi.

Hyv' yötä muutkin valvojat!

Kuva: www.pixdaus.com/rain, cry

lauantai 17. lokakuuta 2009

Hautausmaata ja elämää

Kävin ostamassa Lapseni haudalle kynttilälyhdyn. Luonnonkivi, jonka Lapsen isä joskus löytää ja jaksaa sen haudalle järjestää, saa vielä odottaa. Mummo on vienyt sinne kanervan, täti havuja, siispä minä hommasin tämä lyhdyn. Kävin sateessa asettamassa sen paikoilleen, saa nähdä, kuinka kynttilä palaa, en ole vielä oikein ekspertti tässä.

Seisoin vähän aikaa hanskat ja pää märkänä haudan edessä, hytisin ja kuulin: Äiti, mene jo pois, ettet vilustu. Menin sitten. Molemmat lähdettiin.

Lyhtykaupassa eli tavaratalossa tuli vastaan entinen koulukaveri. Sekunnin murto-osan olin häkeltyä, sillä hän ei näyttänyt entiseltään, vaan vakavasti sairaalta: erivärinen peruukki, laihtuneet kasvot. Iloisesti tervehdimme, minä jarruttelin ja halusin pysähtyä juttelemaan, mutta hän ei. En tiedä, tiesikö hän minun tilanteen, mutta minä Näin hänen tilanteensa. Kaksi elämän erilailla kolhimaa. Meillä olisi ollut varmaan toisillemme jotakin sanomista, mutta jotenkin kunnioitin hänen liukenemistaan takavasemmalle.

Kerran eräässä rappukäytävässä, kun en juuri silloin muistanut, että Lapseni on kuollut, ihmettelin, mikä vastaantulevalla miestuttavalla oli mielessä. Hän empi ja kääntelehti, minä vain iloisesti tervehdin puhellen niitä ja näitä. Aivan, hän tasan tarkkaan tiesi tilanteeni ja olisi kenties halunnut ilmaista osanottonsa. Minulla ei vain silloin ollut vastaanottoa, näköjään.

Nopeita ja hienovaraisia hetkiä, jotka silmäräpäyksessä ovat ohi.

Vakiolauantairuoka syöty: uunilohta, kasviksia ja valkoviiniä. TalonMies kuorsaa tyytyväisenä telkkarin ääressä. Minä ja yksi nuori verkossa. Yksi omassa kotona tai ystävien luona. Elämää. Elossa.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Kysymyksiä, ei vastauksia


Huomasin, että vedän itse itseäni kahtaalle: Toinen osa minusta ahdistuu kaikesta mikä tässä yhteiskunnassa on totta ja niin epistä - arvomaailma, joka allokoi rahat ja resurssit muualle kuin niitä todella tarvitseville. Osa minusta taas luottaa juuri tähän hölmöläisten faktaan, jolle ei ole kuin p--nen loppu - tätä, mitä ihmiskunta ihan ite tilaa, sitä se tulee saamaan, oma vika. Olen syntynyt tähän kulttuuriin, tähän ajankohtaan, näiden ihmisten (pöljienkin) keskelle, tähän arvomaailmaan, jossa yritykset ovat olemassa vain siksi, että omistajien voitot maksimoidaan.

Jotta tässä oon enkä muuta voi. Tarotkorttien Hirtetty.

Olen aina ollut taistelijaluonne, en mikää läpikiltti tyttö. Jollei oma tilanne ole vaatinut, olen rientänyt toisia puolustamaan. Entisessä elämässä varmaan joku vapaustaistelija. Ainoastaan työelämä on pystynyt ajoittain alistamaan minut, vetänyt sivistyneesti mattoa alta, kun on kuukausipalkalla liehitellyt. Muulloin olen aina ollut nyrkit pystyssä: ei käy!

Vanhemmiten - kokemusten kera - tulee ulkopuolisuuden tunne. Kiihkeys tasoittuu, laantuu - toivottavasti ei sentään kyynisty. Nuorempana uskoi muuttavansa maailmaa, nykyään ei edes osaa toivoa sitä. Kunhan jotenkin tässä menee ja pärjäilee. Sulattaa kaiken tapahtuneen ja parasta aikaa tapahtuvan. Sekä yrittää olla ajattelematta eteenpäin, minkäs sille teet.

On niin paljon, jota haluaisin muuttaa ja juuri siksi pelkään, etten jaksa muuttaa mitään, edes sitä pientä sarkaa, omaa porkkanariviä kerrallaan, jota kitken.

Minuun vaikutti tänään kaiken lisäksi A-Zoom, jota itkin sohvalla.

Olen ilmeisesti keskittynyt niin suuriin sisäisiin ja ulkopuolisiin asioihin, etten ole koko syksynä muistanut ollenkaan sitä, että iso pihamme syksyn lehtineen huutaa haravoijaa. Jospa siis huomisaamuna aloitan siitä, omalta pihasaraltani, lehti kerrallaan. Riittääkö se näin ensi alkuun?

Kuva: www.pixdaus.com/leaf

torstai 15. lokakuuta 2009

Istun nyt tässä ja kirjoitan

Arki on ollut normaalia ja hyvää. Loman jälkeen se on kantanut, vienyt aikaa eteenpäin kuin huomaamatta. Mukavaa kiirettä, mutta melkein liian...

Tullut taas ikävä omaa itseäni. Olen niin tottunut kyselemään, kuka olen, mitä tunnen, miten menee, että peräkkäiset toiminnalliset ja aikataulutetut päivät alkavat olla liikaa.

Edes tämän lyhyen postauksen ajan voin ihmetellä olevaa, miltä minusta tuntuu. Kehoni on saanut liikuntaa sekä istumista. Nyt se viestii haluavansa lullutusta. Pitkään aikaan kukaan ei ole hieronut minua - alkaa olla aika varata joku terapeuttiaika. Kävin juuri erergiahoitajalla, mutta se ei riitä. Kaipaan fyysistä lihasten vanutusta, oloa, että jotakin konkreettista on tehty. Sen ajanvarauksen hoidankin tänään.

Vuosia sitten kävin säännöllisesti vyöhyketerapeutin vastaanotolla. Kehoni oli kuin riippuvainen siitä. Mutta kuten missä tahansa pitkässä suhteessa, joskus on aika uusiutua tai lähteä uusille teille. Lähdin, mutten ole ottanut mitään uutta kehonhuoltoa tilalle. Myös raha ratkaisi asiaa tälle hiljaisemmalle vaiheelle.

Blogikriittisyys (huvittaako ylipäätään kirjoittaa) nostaa jälleen päätään. Samat miksi-kysymykset, mutta myös muistaminen, että nimenomaan vuorovaikutus tekee tästä toisenlaisen kuin oman koneen päiväkirjaan kirjoittaminen. Ja kuitenkin sitä niin mielellään lukee myös toisten elämää ja sen erilaisia tunnelmakuvia.

Ihailen runoilijoita ja muita taitavia kirjoittajia, jotka tiivistetysti saavat sanotuksi monta tärkeää asiaa symbolisesti. Kuinkahan saisi oman runosuonen pulppuamaan? Jotkut kertovat heräävänsä keskellä yötä ja kirjaavansa ne muistiin. Voiko tuollaista houkutella tulemaan vai onko se vain annettu lahja?

t. uudistusta kaipaava nimimerkki "Samaa vanhaa"

tiistai 13. lokakuuta 2009

Kreativ Blogger


Sain Runotalon Sarilta haasteen, josta kiitän sekä täten jatkan...


Mukana seurasivat seuraavanlaiset ohjeet:

Kopioi kuva ja liitä blogiisi

1. Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
2. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
3. Anna tunnustus seitsemälle
4. Linkitä nämä blogissasi
5. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta

Vaikeaa, sillä lärppäsuuna olen tunnustanut täällä jo kaiken… melkein. Siispä kertaan vanhaa, jollei joku ole sattunut aikaisempaa blogiani joskus lukemaan:


  1. Olen (yli?)huolehtiva äiti, naarastiikerirotua, joka on vaanimisesta huolimatta menettänyt yhden lapsen tästä maailmasta toiseen.
  2. Teen unelmatyötä freelancerina. Vihdoinkin.
  3. Elämänkatsomukseni on avara, rajana Rakkaus.
  4. Olen aina lukenut ja kirjoittanut paljon. Puhunkin kernaasti. Sanat merkitsevät minulle keskimääräistä enemmän, mutta se ei takaa sitä, etten henk.koht. töppäilisi niiden kanssa. Jatkuvasti.
  5. Lellin rakkaitani ruualla, usein ihan hyvällä, otaksun.
  6. Tiedän, että oikea Kotini on tuolla puolen, käymässä ollaan täällä.
  7. Maanantai oli tosi huono päivä, täynnä huolia ja murheita, ikävää ja surua. Nyt taas henki kulkee.


Oikaisen tehtävän jaon seitsemälle, sillä tappelin jo eilen tämän tekstin kanssa enkä jaksa enää. Leikkaa ja liimaa -systeemi tuo mukanaan jotakin häikkää linkityksiin. Siispä jatkakaa vaikka te, joiden elämänkatsomus on kutakuinkin sama kuin minun kohdassa 3 ja 6.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Aistin - ja haastan


Sain haasteen Bamiellalta, kiitos. Siis pitkästä aikaa jotakin tällaista = tavallista ja normaalia. (Toinenkin meemi odottaa...)

HAASTE KUULUU NÄIN:


1. Laita tunnustus blogiisi.


2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.

3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.

4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.

5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.

***
1. Näköaisti… Värit – ne eritoten merkitsevät niin paljon. Näköni ei ole koskaan ollut nollan tarkka (likinäköisyyttä), mutta lukeminen ja sitä kautta näkeminen on ollut tärkeää minulle. Silmiin katsominen on osa totuutta ja aitoa kohtaamista kaikkien elollisten olentojen kanssa.

2. Kuuloaisti… Vanhemmiten hälyäänet rasittavat. Rakastan omaa rauhaa ja hiljaisuutta, luonnon ääniä, ei melua. Toisaalta omaan kiitettävän kyvyn sulkea pois ympärillä olevan hälyn, jos vain on tarpeeksi intensiivistä pohtittavaa.


3. Tuntoaisti... Sormeilen ja kosketan paljon: kankaita, pintoja, ihoa, hiuksia. Tarvitsen myös itse kosketusta, jotta tunnen "olevani", mm. rakastettu.


4. Maku- ja hajuaisti… Kulinaristi kun olen, miten tärkeä tämä aisti onkaan! Arvostan hyvää ruokaa ja juomaa. Rakastan erilaisia hajuvesiä, joskus jopa seurasin tuoksu-uutuuksia tarkkaan. Ainoastaan toisten ihmisten allergisuus hajuille rajoittaa tuoksujen käyttöäni.

5. Herkkyys, intuitiivisuus… Mikäs tämä aisti oikein onkaan? Niin tai näin, se on ollut osa minua aina. Kuten on näköjään alenevassa polvessanikin. Ei aina niin kiva, mutta toisaalta avartava ja ymmärtävä puoli ihmisyyttä.

Haastan mukaan seuraavat viisi blogikamua: Runotalon Sari, Junikan helmet, Maahiska, Niina/Vauhtia ja alamäkeä sekä Nan/Yksin ovella. Haaste on ehdottoman vapaaehtoinen.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Lepohetki ja sen jälkeen


Pikkukissan lepohetkiterveiset Kreikasta tässä... Otin monta muutakin ystäväkissakuvaa, mutta koska kameran käyttö ei ole suurimpia vahvuuksiani, huomasin ottaneeni "kasvikuvia"... eläimet eivät siis sujahtaneet siihen kastiin... Tämä pieni kissa oli löytänyt yhdeltä akropolikselta oman suojaisen paikkansa päivänokosilleen.

Viikko kotiSuomessa on mennyt töiden merkeissä ja sanon sen mielihyvin. Puoli vuotta sitten, kun kaikki muuttui, ajattelin, etten ikinä-koskaan-milloinkaan voi jatkaa enää omaa elämää. Mutta nyt huomaan, että nimenomaan se on ainoa vaihtoehto: oma elämä. Jos ja kun minulle on Elämäni annettu, on se käytettävä. Olen loppuelämäni joku muu kuin ennen olin. Ennen ja jälkeen sotia. Olen menettänyt Lapseni tässä maailmassa, ja niin äiti minussa suree sitä alati eikä sitä kohtaloa pysty hyväksymään, eikä tarvitse. Muttas silti. Jokin ydinosa minussa on Minä, jonka on pakko elää ja jatkaa vaan...

Sitä osaa itsessäni löysin ja varjelin matkallani. Nauroin yhdessä muiden kanssa. Kuin viaton lapsi. Ja jokaiseen nauruuni yhtyi rakas, toiselle puolelle siirtynyt Lapseni. Tunsin hänen ilonsa sydämessäni, sillä mitä enemmän nauroin, sitä enemmän hän kannusti minua siihen suuntaan. Itkin myös , mutta hulvattomina meren aaltoina hän huuhteli kaiken taas iloon ja valoon.

On menossa se vaihe, kun muistoja tulvii, niitä hyviä, parempia, parhaita: Joskus vuosikymmen sitten olin joutunut itkemään paljon. Tapasin silloin erään entisen työkaverin (miehen) kotitaloni nurkilla. Lapseni seurasi tilannetta omien kavereittensa kanssa lähellä, kun juttelin tämän ystäväni kanssa pitkäänkin. Kun menin kotiin, Lapseni alkoi kyselemään: Kuka tämä mies oli, missä asui, minkä ikäinen, mitä tekee työkseen, onko naimisissa? - Hetkinen, kyselin, mitä oikein ajat takaa...? - No, kun ajattelin, että olet itkenyt niin paljon ja että tämä voisi olla sinulle hyvä miesystävä! - Noin ajatteli murrosikäinen Lapseni, jolle jo silloin oli tärkeää se, että äiti nimenomaan nauroi ja oli onnellinen!!!!

Jokaikinen nauru, jonka meren aalto, ystävien höperöt tarinat, kreikkalaiset huumoriveikot ja ihan mikä vaan tilanne sai aikaan, olivat juuri niitä hetkiä, joita tiesin edesmenneen Lapseni arvostavan: Että minä nauran, että olen iloinen - hänen kunniakseen, hänen(kin) ilokseen sen tein! Vaikka välillä kyynelsilmin ja haikeana.

Surupalloni, jota olen kantanut rintarepussa tässä sylissäni on pienentynyt. Se ei paina niin paljon kuin ennen, mutta on oleellinen osa minua, kulkee kanssani. Hektisen, mieluisan ja antoisan työviikon jälkeen itkin tänään kotiin ajaessani: Itkin isoa ikävää. Saan itkeä. Suru on on ja pysyy, kaiken ohella.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Sielu on vielä Kreikassa


Jotta kotona ollaan taas. Kreikkaan jäivät ihanan lämmin ja ihoa hivelevä sää, mitä kauneimmat maisemat, ystävien tarinat ja äänet, paikallisten leikkisyys, makuhermoja hivelevät muistot, erikokoiset ja -näköiset kissakaverit, telmiminen aaltojen kanssa, pikkuitkut... Vuorokauden kestävän vatsataudin jätin mielelläni sinne.

Matkalle arvosana 10. Kymppi plus olisi tullut ilman vatsatautia.