sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Järjen ja tunteen tarinoita sun muuta sunnuntaita

Hetki aikaa istahtaa omiin ajatuksiinsa. Anivarhain aamulla olimme lastaamassa muuttoautoa, joka lähti hurruttamaan suureen maailmaan. Leipoa täräytin tonnikalakasvispiirakan, erilaisen version kuin ennen, sillä kohta tulee yksi ystävä vuosien takaa kylään. Lyhensin avoanopille jouluverhot. Kohentelin muutenkin kotia ja totesin, että vieraita pitäisi käydä useammin, niin tulisi pidettyä paikat ordningissa. Vielä kun ehtisi TalonMiestä ulkoiluttamaan, ts. hän ehtisi minun kanssani, ennen pimeän tuloa. Tuijottaa tuolla tietokoneen ruutua ja tekee sunnuntaitöitä, kova säätämään... Ehkä käy taas perinteisesti, että löydän itseni pimeältä kylänraitilta vähän ennen yöunia.

Lähden vielä tervehtimään kirjastosta muutamina päivinä kannettuja kirjapinoja. Olen käynyt muka hakemassa jonkin tietyn kirjan, mutta mukaan kulkee aina neljä tai viisi muuta. Olenko jo kehunut tätä äänikirjasarjaa: Enni Mustonen alias Kirsti Manninen "Järjen ja tunteen tarinoita"? Aivan erinomaista keittiöpuuhastelutarinaa. Kuunnellessani en ole varma, olenko 1800-luvun Helsingissä vai 2000-luvun maaseudulla. Jos kiinnostaa hyvin kirjoitettu Suomen historia eritoten naisten näkökulmasta, niin tässä se on.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Ja taas vähän paremmin

Nyt olisi hyvä olla jo pää tyynyssä, mutta tulin ihan ilmoitusluontoiselle asialle: Elämä jatkuu taas. Eilisen itkun jälkeen tänään vain yhdet itkut ja sekin sururyhmässä. Ei tätä surua tarvitse itkujen määrässä tai määrättömyydessä mitata, mutta oma suremin on tätä, ailahtelevaa. Toisaalta, minun ei tarvitse kuin lukea tuo eilinen tekstini, niin varmasti onnistuu itkeminen, sillä kaipaus ON.

TalonMies urakoi ihmehommiaan, mutta minulla on tänä iltana ollut täällä kotona viehättävää naisseuraa. Kynsilakkailta meillä, äidillä ja tyttärellä. Joulutortutkin paistettu, konvehteja syöty.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Liian ikävä nyt

Ikävä kun iskee, sen voima aina yllättää. Löysin äsken itseni kaivamasta netistä todisteita, että olihan Lapseni olemassa? Kuoliko hän? Facebookin kaverin kommentit, kun on suruviestin saanut, repii minunkin sydäntä uudelleen. Ystävien suru, kaipaus ja trauma tapahtuneesta heille, ketkä olivat läsnä, kun...

Kun löytää itsensä googlettamassa hänen nimeään, vaikka mitään ei löydy. Kun vielä yrittää soittaa hänelle, vaikka numero ei ole käytössä. Kun yhä uudestaan lukee yli vuosi sitten puhelimeen talletettua tekstiviestiä: "...sinä, isä ja X ovat tärkeintä minulle maailmassa..." tai "Hyvää naistenpäivää, äiti!".

Paljonko pitäisi maksaa, mitä voisin tehdä, jotta kuulisin vielä äänesi? ÄÄNESI!

Olitko sinä varmasti täällä? Kuolitko sinä varmasti pois? Tavataanko me varmasti vielä?

Voi nakki, miten ikävä on nyt! Tämä äiti itkee nyt täällä, yksin kotona. Sorry.

maanantai 23. marraskuuta 2009

Elämää harvaruokaisen yökiitäjän kanssa

Pikkukiirettä, menoa ja meininkiä, jopa yhdet pikkujoulut lähimenneessä. Äsken istahdin tähän koneelle jotakin niistä kirjoittamaan, kun TalonMies hihkui että häntä piti lähteä ulkoiluttamaan. Nooh, säälistä läksin, kun tämä on istunut koko päivän koneella, mutta vähän "hanteloitti" (onko tuttu sana teille?). Olen tänään nimittäin aamulla kävellä ulkoillut yli tunnin, hyppinyt JamBaila-tunnin 60 min ja taas menoksi. Sitä paitsi TalonMies on armottoman iltavirkku eikä hänestä ole ollenkaan hassumpaa kävellä pitkin sysimustaa kylänraittia klo 21.30-22.30. Minä läksin ihan tokkurassa, mutta kyllähän siellä kuitenkin happirikkaassa ilmassa piristyi.

Toinen oleellinen ero meillä on tämä verensokeri. Minulla ne heittää ja vaihtelee ja välillä olen nälkään kuolla. Herra on tänään syönyt lounaan klo 14 - eikä ole sen jälkeen pannut murentakaan suuhun. Kello on nyt jo melkein 23.00 eikä hän kaipaa vielä mitään iltapalaa. Istuu tuolla telkkarin ääressä tyytyväisenä, ei ole nälkä yhtään.

Vielä meinasin kolmannen omituisuuden paljastaa tästä herrasta. Olisi pitänyt tuo edellinen meemi tehdäkin TalonMiehestä, hänellä sitä paljastettavaa piisaa. Mutta tässä tuli jo kaksi ihan oleellista: ulkoilee mieluiten yömyöhällä ja elää päälle näkymättömällä vararavinnollaan pitkiäkin toveja.

Nyt tämä kroppa kaipaa yöunta. Öitä.

torstai 19. marraskuuta 2009

Jälleen paljastuksia

Villiina, jolle tässä kaunis kiitos, antoi tunnustuksen ja haastoi paljastelemaan erinäisiä asioita. Oikeastaan olen tehnyt tämän jokin aika sitten, mutta antaa mennä, tässä lisää: Ohjeet siis näin:
  1. Kiitä sitä, jolta sait tunnustuksen.
  2. Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
  3. Laita linkki, keneltä sait tunnustuksen.
  4. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä.
  5. Anna tunnustus seitsemälle. Linkitä nämä blogissasi. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

Seitsemän paljastusta:
  1. Olen syönyt iät ajat samanlaisen jogurttiaamiaisen mysleineen, marjoineen ja siemenineen.
  2. Kahvi on parasta aamupäivällä keltaisesta Teemamukista.
  3. Nukun koiran unta, mutta minulla on kyky nukkua todella pitkään, jos tilanne niin sallii.
  4. Autoni takakontissa on edesmenneen Lapseni jäämistöä, kierrätykseen lähteviä pussukoita, pari myytävää koria ym. Käyhän se "kierrätys" näinkin!?
  5. Haaveilen (yhä edelleen) asumisesta lämpimässä maassa. (Haa - paljastui samalla itsellenkin, että osaanpas haaveilla!)
  6. Pidän unipäiväkirjaa, tarpeellinen itsetuntemusvälineeni.
  7. TalonMies on hassu mies. Sopii minulle.

Jaan tämän tunnustuksen eteenpäin seuraaville vapaaehtoisille: Marjo/Kolmas elämäni, Testattu: Jannen elämä, Miina/Naura ja naputa, Yvonne/Pohtija-Iita sekä kaikille, kuka vain haluaa tämän tehdä.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Kuka minä olen?


Vuokra-asunnon etsiminen läheiselle on aikaa vievää puuhaa. Se on täyttänyt nyt kaiken mahdollisen välikön. Toisaalta se on myös näyttänyt sen, että pystyn keskittymään johonkin niin, etten muista lainkaan suurta menetystäni. Aika auttaa. Tiivis tekeminen auttaa.

Aamulla mietin ääneen mennyttä vuotta. Itselläni katkesi kamelin selkä juuri tänä päivänä vuosi sitten. Kun sen silloin tiedostin ja voimakkaasti ilmaisin, alkoi parempi ja toivorikkaampi aika. Joka taas maaliskuussa koki täydellisen rysähdyksen Lapseni kuolemaan.

En ymmärrä tätä elämää ollenkaan ja luonteelleni tyypillisenä Haluaisin ymmärtää, edes jollakin tasolla. Saada varmuutta siitä, että vaikka elämä näyttäytyy sattumanvaraisena meille pikkumuurahaisille, niin silti jokaikisellä tapahtumaketjulla on syvempi merkitys. Nyt en vain vielä tätä näe. Olen vielä keskellä jotakin prosessia, jota en ymmärrä.

En edes tiedä, kuka nykyään olen. Joudun etsimään omat rajani eri asioissa, eri ihmistenkin suhteen. Viimeiset 8 kk olen kääntynyt sisäänpäin, kotiinpäin, yksin oloon, nuollut haavojani täällä hiljaa. Niin ei tehnyt - eikä olisi luullut koskaan tekevänsä - entinen Pilviharso.

Piirini, jossa pyörin, on niin pieni, etten tunnista sitäkään kautta itseäni. Entinen sosiaalisuuteni on jonkin verran palannut, mutta väsyn helposti ihmisiin. Olen helpottunut niistä päivistä, kun ei tarvitse läheä mihinkään eikä olla kenenkään kanssa.

Apua, kuka minä olen, kuka täällä oikein kirjoittaa?!

Kuva: www.pixdaus.com/lonely beach

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Lentoon lähtöä ja matalaa mieltä

Täällä ollaan asunnonhakupuuhissa. Komuttu netistä vuokra-asuntoja ja harmitelu sitä, kuinka vaikea on on matkan takaa piipahdella varttitunnin näytöissä semminkin kun on työvuoronsa täällä vielä. Yksi lähimmäisistä on lentämässä pois paikkakunnalta suureen maailmaan. Toivottavasti oikea koti löytää asukkinsa, vain yksihän tässä tarvitaan yhdelle.

Omassa arjessa ei ole mitään maintsemisen arvoista, ei ainakaan hehkuttavaa. Eilen tosin havaitsin, kuinka jouluisen kaunis voi olla marrasmaisemakin. Nuoskalumi narskui kengän alla eikä paleltanut yhtään, vaikka autoa joutui etsimään lumikerroksen alta. Järven päällä lepäsi talvisumu, kauniina sekin. Vaikkei ole aina aurinkoa, maailma voi olla ihmeellisen näköinen silti.

Omakohtaiset haaveet ovat vielä jossakin kaukana tai sitten olen vihdoinkin tajunnut, että haaveita ei tarvita. Että elämä vaan on tässä. Olo on edelleen kuin sotien jälkeen enkä tiedä, kuka olen, millaiseksi jään tai tulen. Vai menen? Vai vain olen?

perjantai 6. marraskuuta 2009

Syksyn arkea


Tapaan vähän väliä tuttavan, joka muina ihmisinä kysyy, että mitä (kivaa) sinulle kuuluu. Joudun sekunninmurto-osissa miettimään: Eikö tämä tiedä Lapseni kuolemasta? Vai tietääkö tämä siitä, mutta antaa kohteliaasti minun ottaa se puheeksi? Vai onko lainkaan kohtelias, mielenkiinnolla seuraa "vointiani"? Tietää tai ei, mutta kestääkö juuri tämä ihminen juuri tällaisen uutisen juuri tässä: kadulla, kaupassa, ohimennen jossakin.

Vaikka lapseni kuolinilmoitus oli aikoinaan paikallislehdessä, harva lukee niitä tai ainakaan mieltää lukemansa. Monen ikäiseni ihmisen ei ole tarvinnut lähiomaisena miettiä vielä edes vanhempien kuolinilmoitusta, se on heille asia joka liikkuu jossakin tulevaisuudessa. Se mikä on meille ollut nyt suuri ja hallitseva suru, on näköjään suurelle osalle täysin tietämätön asia.

En ole tästä iloinen enkä surullinen, hämmästelen vain. Ja yritän mennä vastaantulijan asemaan. Joskus se menee "samana vanhana" ilmiönä, joskus väsyttää loppuelämä: tätäkö se tulee olemaan, ihmisten kestokyvyn arviointi, mahdollinen itketys ja tuki heille vai kenties omat kyyneleet just nyt.

Exä osaa heittää harvasanaisia huomioitaan. Lapsemme entinen opettaja tuli vastaan ja kysyi, mitä Lapselle kuuluu. Exä sanoi, että toivottavasti parempaa nykyään... Kun hän hieman avasi asiaa, ei opettajakaan osannut tästä yllätyksestä oikein siinä toipua. Kukapa osaisi.

Muuten soudetaan tätä surun järvenselkää, hitaasti, mutta ehkä eteenpäin kuitenkin. Sururyhmässä käydään ja tiettyjä käytännön juttuja tässä vielä on. Arki täyttyy - saa täyttyä ja pitää täyttyä - kaikenlaisesta muusta. Ei täällä nyt hätä ole, normi-itkut ja -naurut ja -tylsyys. Huomion vain ympäristöäni.

Kuva: www.pixdaus.com/atumn train

tiistai 3. marraskuuta 2009

P y s ä h d e l l ä ä n

Kiitos Hannen/Virtausta elämään vinkistä. Minäkin luin hänen ihastelemansa kirjan: Linda Olsson, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja - ja pidin lukemastani. Kirjassa hyvää oli tunnelma, läsnäolo, kiireettömyys, rauha, kivun jälkeen elämän jatkuminen, ero, kohtaaminen, luonto... Kirjan loppuosaei ollut mielestäni ihan nappijuttu, mutten osaa edes tarkemmin määritellä syytä eikä sen ole väliä. Vietin sunnuntaipäivän lukien. Tuli samanlainen olo kuin aina jouluna, kirjapino, sopivan pehmoinen nojatuoli, kiireetön olo. Tätä kirjaa on pakko lukea paikoilleen asettuen ja rauhassa tunnelmoiden.

Kun on isoja asioita pää täynnä, on hyvä keskittyä yhteen näkymään/asiaan kerrallaan. Viime aikoina olen päivät ja yöt ihastellut kuuta, aina se on vaan nenäni edessä, kuljen missä vaan. Marraskuu osaa sitten olla kaunis, karuudessaankin.