torstai 19. elokuuta 2010

Hämmästelyä ja rakkautta

Taas pakko kirjoittaa tästä. Ei sillä, etten erilaisia ihmisiä ymmärtäisi. Ei sillä, että he minua tällä enää loukkaisivat, ainakaan pitkään. Mutta, jokin tässä ei vain lakkaa hämmästyttämästä minua. Enkä ole tälle immuuni - vaikka niin jo haluaisin. Viime aikaisissa lukuisissa tapaamisissa merkille pantavia suhtautumisia minuun:

  • Yleisin: Ei puhuta tästä (Lapseni kuolemasta) mitään. Jos yritän antaa "köyttä", että kyllä tästä tabusta voi puhua, kun muistakin kuolemista kerran puhutaan, siihen ei vaan tartuta. Lapseni kuolema puheenaiheena on mahdoton, edes kahden kesken minun kanssani. Mieluummin puhutaan häläpätihämmästä tai ollaan hiljaa.
  • "Ahaa, no eihän tuo kauhean paha juttu ole", on eräs kommentti. Menen hetkeksi mykäksi ja sanon sitten, että kyllä se minulle, äidille, on. "Voisihan elämässä mennä huonomminkin", saan vastaukseksi. Siihen minulla ei ole enää mitään sanomista, sillä tottahan sitä aina voi huonommin mennä... Olen aikani hiljaa ja vaihdan itse jonkin ajan kuluttua puheenaihetta häläpätihämmän puolelle.
Mielen päälle nämä jäävät, vähättelyksi koen. Muistelen, miten ihmiset ovat tavanneet lesken ekoja kertoja ja kuinka lämpimästi häntä halattiin. Tai jos jonkun vanhemmat ovat kuolleet. Tässä, maailman suurimmassa menetyksessä, täytyy olla vahvaakin vahvempi - ja yksin. Tätä on siedettävä loppuelämä, näin se vaan on. Minä olen se, jonka on ymmärrettävä heitä toisia.

Yksinäisyyden tunne on ehkä se määräävin näiden jälkeen. Luojalle kiitos, minulla on Luoja ja aika ihme epeli onkin. Onneksi Jumalani ei ole rankaiseva, helvettiin lapsiaan laittava tai tiettyjä riittejä tai tapoja arvostava, tuomitseva hirmuhallitsija. Onneksi oma Jumalani on valo ja rakkaus, joka hyväksyy minutkin, vajavaisen äidin, joka on tehnyt parhaansa jo Lapseni eläessä sekä sen jälkeen. Ja rakastanut niin maksimaalisesti kuin suinkin.

Nyt jos koskaan on syytä rakastaa itseään tai maljat tyhjenevät. Muistaa, että kaikki ei ole tässä, vaan että elämä on teatteri, jossa minulla on nyt tällainen eriskummallinen rooli.

Ja hyväähän tänne kuuluu: Läheisillä uusia aktiviteetteja ja elinvoimaa. Juhlia on ollut ja hyvää ruokaa. Rakkaita ystäviä.

Painopiste kaikesta huolimatta on rakkaudessa.

21 kommenttia:

Niina kirjoitti...

Ihmiset ovat tosi ajattelemattomia. Onkohan takana se, että tässä on mennyt sen verran aikaa, että heidän mielestään sinun olisi pitänyt jo selvitä asiasta ja unohtaa se. Kaiken kaikkiaan tuntuu olevan niin, että on vaikea kestää toisen pahaa oloa ja antaa sen olla.

Helena kirjoitti...

Mä en kanssa voi ymmärtää. Tuo toinen esimerkki oli ihan kauhea! Mitä tuollaisen ihmisen päässä liikkuu??

Silloin kun itsellä oli aivokasvain (vaikka sitä ei mitenkään voi verrata tähän), niin jotkut "hyvätkin" ystävät kaikkosi, menivät mykäksi. Ja olivat muka olleet niin henkeviä ja hyväntahtoisia ihmisiä. Katin kontit. Joillekin tuollaisten asioiden kohtaaminen tai niistä puhuminen on vaan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Melkein täytyisi sääliä heitä.

Kirsi-Marja kirjoitti...

Kiitos, kun jaksat rohkeasti kirjoittaa tästä asiasta sillä uskon sen painavan useita äitejä. Samanlaisia suhtautautumista olen kohdannut useasti. Kuulen kommentteja ”onhan siitä jo aikaa”. Lapsen menettäminen äidille on pahinta mitä elämässä voi sattua. Lapsen kuolemaa ei uskalleta ottaa puheeksi edes sukulaisten kesken. Itse olen menettänyt kaikki vanhat työkaverit, jotka ennen soittelivat ja pyysivät syömään ja kahville. Olen yrittänyt ehdottaa tapaamisia, mutta heillä on nykyään aina vain kiire. Lapseni ystävät sentään muistavat minua joskus kuulumisillaan sähköpostitse ja jäävät kadulla rohkeasti juttelemaan. Se lämmittää todella paljon.
Lämpimin halauksin.

Anonyymi kirjoitti...

Samaa ihmettelin itsekin kun lapseni kuoli. Miten minun piti lohduttaa muita ja vannoa toisille miten minä siitä selviän. En ymmärtänyt sitä koskaan..
Voimia sinulle!
-Elisa

Susikairan akka kirjoitti...

Kakkosella tulee se sarja "toistaiseksi tuntemattomasta syystä" ja siinä yksi äiti sanoi kyllä tosi herättävän ajatuksen. Kun vanhemmat kuolee, lapsi on orpo, kun puoliso kuolee, jäljelle jää leski. Mutta miksei ole sanaa lapsensa menettäneelle, joka on kohdannut suruista suurimman?

Kaiken keskellä toivon kauniita loppukesän ja alkusyksyn päiviä sinulle, Pilviharso!

Valokin värsyjä kirjoitti...

Kauhistus mitä ajattelemattomuutta! Eihän lapsensa menettämistä voi koskaan unohtaa, eikä oikein voi ajatella mitään pahempaa ihmiselle tapahtuvaksi. Ilahduttavaa lukea, että rakkautta ja iloa kulkee elämäsi tummien varjojen keskellä. Niitä ja paljon valoa toivon elämääsi. Halauksin!

Mk kirjoitti...

Näinhän se on.
Tuo ensimmäinen kohta varsinkin on tuttua.
Toisaalta niinkuin Elisa kommentoi, moni totesi ettei itse selviäisi millään samasta kohtalosta ja säälitteli että miten ihmeessä voit jo olla siinä.
Mitä siihen sitten pitäisi vastata?
Että en minäkään vielä tiedä miten tässä käy?
Jossain vaiheessa ainakin itse lakkasin täysin välittämästä sanoista.
Miten ne satuttaisivat enemmän kuin lapsen kuolema?

Hienoa että elämääsi kuuluu myös hyviä uutisia!

Pilviharso kirjoitti...

Niina,
Nämä tapaamiset, joista kerroin, ovat lisäksi sellaisia ekoja kertoja kuoleman jälkeen eli siinä mielessä joskus odottaa, että jotenkin kommentoidaan, kun se menetys kerran tiedetään. Vuosi ja viisi kk... uutisarvo on toki mennyt jo, toisille.

Helena,
Ihmisestä ei todellakaan tiedä päälle päin, kuka kykenee kohtaamaan tämän ja kuka ei. Ehkä siksi odotukset ovat väärissä ihmisissä.

Kirsi-Marja,
Kiva kun sanoit noin. Välillä sitä itsekin kyllästyy tähän samaan aiheeseen, haluaa eteenpäin jne. Mutta sitten taas kun kunnolla tyrmistyy, niin on pakko jotenkin sanoittaa se tunne, vaikka tänne blogiin.

Jos haluat joskus enemmän "jutella", niin sähköpostini näkyy tuossa etusivulla.

Elisa,
Samoin voimia sinulle! Ja kts. sinäkin tuo sposti, jos haluat.

Susikairan akka, kiitos!
Itse muutes taisin joskus kirjoittaa ko. aiheesta "Orvon vastakohta", kun todella tälle vajavaiselle ololle ei ole edes määritelmää.

Valokki,
halaan takas!

Oikeesti elämässäni on nyt paljon enemmän valoa kuin varjoja, ainakin huomaan ne nyt toki paremmin kuin esim. vuosi sitten.

Mk,
"...itse lakkasin täysin välittämästä sanoista. Miten ne satuttaisivat enemmän kuin lapsen kuolema?"

Kiitos tästä, annoit nyt paljon pohtimistsa, kiitoskiitos!

latindance kirjoitti...

Uskomatonta todella miten jotkut ihmiset eivät ajattele sanomisiaan. Voin ymmärtää surusi ja kaipuusi.
Kun minä odotin viimeistä lastani ja raskauden alkuvaiheessa minulla oli pahoja vuotoja, niin pelkäsin menettäväni hänet. Ei tietenkään voi verrata sinun kokemukseesi. Jossain vaiheessa raskautta sitten kuulin, että minulla oli ollut vatsassani kaksoset ja toinen oli menehtynyt. Se oli minulle kans suuri suru, vaikka toinen selvisikin.
Mutta, jos haluat, niin minullekin saa sähköpostia laitella ja jutella asioista.
Jutteleminen on kuitenkin se joka saa ajattelemaan asioita monelta kantilta, sekä suruissa, että iloissa. Suuri halaus sinulle ♥

junika kirjoitti...

Kirjoitat niin minulle läheisiä ajatuksia ja tuntemuksia.

Karmeinta on se, että tässä tilanteessa joutuu olemaan niin vahva ja niin yksin.

:-(

Pilviharso kirjoitti...

Latindance,
kiitos olemassaolostasi, valoisasta blogistasi. Jutteleminen on minulle ollutkin aajaoo, mutta ehkä nyt kun on mennyt yli vuosi, toisia ei viitsi enää "rasittaa", sillä tämähän on sitä samaa vanhaa, minulle vain kipeetä edelleen.

Junika,
Tiedän...

Kati kirjoitti...

<3 Halauksia ja voimia... Olen niin vihainen puolestasi.. Kuinka ihmisella enää voi mennä huonommin kun läheinen kuolee?!

Minä en saa enää läheisiltä oikein mitään kommenttia.. kait he olettavat että elämä on jälleen ok..

Kyllä sitä jää niin yksin (minä ainakin) Olen kuitenkin sama henkilö kuin ennen tapahtunutta... Enhän minä kuollut ole, vaikka joskus se siltä tuntuu..

Halauksia vielä <3

Verna kirjoitti...

Ihmiset osaavat olla ajattelemattomia ja julmia. Siitä kertoo tuo toinen esimerkkisi. Todennäköisesti heitä itseään ei ole kohdannut suru ja niinpä he ovat kieltäytyneet ajattelemasta koko asiaa. Tai ylipäätään mitään. Se on surullista, sillä siitä kärsivät myös kanssaihmiset, kuten sinä.

Minä olen huomannut hullulla tavalla päinvastaisen ilmiön eli osa suvusta on jo hautaamassa isääni, vaikka hän voi hyvin ja on onnellinen. Ensin loukkaannuin hieman, äitini vielä enemmän, mutta sitten ajattelin, että heillä on omat pelot sielussaan, joiden vuoksi he näkevät vain sairauden eivätkä sitä, mitä on olla onnellinen.

Ihanaa, että kirjoitat näistä tunteistasi ja kokemuksistasi. Se varmasti auttaa sinua ja samalla meitä lukijoita. Kiitos.

Mimosa kirjoitti...

Minä täällä vaan. Sinua halaan <3

Piri kirjoitti...

Huomaan, että sinä pystyt ja sinulla on kyky analysoida tunteitasi. Auttaa sinua suuresti.

Mihin kategoriaan laitettaisiin sitten sellaiset ihmiset, jotka rupeavat latelemaan kaikkien tuttujen ja puolituttujen sairauksia kuultuaan, että jonkun ihmisen läheinen on sairastunut vakavasti saatikka sitten kuollut? Ei hädässä oleva sureva lisäkuormaa tarvitse.

Kati kirjoitti...

Kiva kun joskus joku valittaa yhtä aikaa eikä aina vaan yritä piristää =) Ei sillä että olisi mukavaa kun toisillakin on huono päivä.. Oikein hyvää viikonloppua =)

Leena Lumi kirjoitti...

Pilviharso, olen pantannut ja pantannut erästä paria pidempää runoa, jotka koskevat lapsen kuolemaa. Julkaisen nämä vahvat runot Lumikarpalossa eli runoblogissani, heti kun sallit.

Olen hyvin epävarma, koska kyseessä runoilija, jota monet eivät tunne kuin blogistani. Vahvan tekstin kirjoittaja niin kuolemassa kuin rakkaudessa. Minut hän on vienyt täysin, täysin...

Pilviharso kirjoitti...

Kati,

Itsekin muistan, etten ennen oikein ymmärtänyt surevaa. Aika kului ja silti ne vaan itki sitä samaa asiaa. No, nyt on oppi tullut perille ja tiedän, mitä itketään yhtä äkillisesti/haikeasti kuin ennenkin, mutta harvemmin. Ikävä on niin viiltävän totaalista, kun se kohdalle sattuu. Ei sitä jaksa toisille selittää - turhaan.

Valitetaan vaan yhdessä!

Verna,

Sinä kultarakas olet tämän kommenttisi jälkeen kokenut oman, suuren menetyksesi. Otan syliini tälläkin puolella ja heijaan hiljaa.

Mimosa,

((Kiitos))

Piri,
Ihmisillä tuntuu olevan tarve "ratkaista" asia tai sanoa sitä jotakin "viisasta". Sanoilla halutaan täyttää tukala tilanne, jossa riittäisi todellakin vain halaus, silitys, huokaus, itku yhdessä, mikä vaan kosketus. Kait sitä ajatellaan, että hurjien tosijuttujen lörpötyksellä muka lohdutetaan toisia, että kyllä muillekin sattuu. Epätoivoista. Myös vähättelyn tunne nousee toisessa päässä.

Leena Lumi,

Anna tulla, ilman muuta! Olen totaalisen utelias.

Leena Lumi kirjoitti...

Pilviharso, sinulle on postia Lumikarpalossa♥

Emma kirjoitti...

hei.
nyökyttelen vain, kun muistan omat vastaavat kohtaamiset. tulee mieleen paljon tuntoja ja asiaa, mutta en osaa niitä tuoda esiin sanoilla..tuskin just nyt muutenkaan. höh..

Pilviharso kirjoitti...

Emma
Kiva kun täällä kävit, mielessäni olet.