sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Tahdollani ei ole mitään merkitystä


Ei taida olla tahdon asia tämä sureminen. Tottakai tahdon päästää irti, selvitä, ottaa kesän ja ilon vastaan, mutta... MUTTA.

Tämä taitaa olla pitkääkin pitempi prosessi. Vähän kuin anteeksianto. Olen joskus hämmästellyt, kuinka hitaasti joku voi jotakin antaa toiselle anteeksi. Sorry, mutta nyt minun on äärettömän vaikea antaa anteeksi elämälle tämä kuvio. Ei ole nappia, josta painaa ja sen jälkeen kaikki on okei. Kesä sinällään ei auta. Ystävät sinällään eivät auta. Mikään ei ylipäätään auta, kun on vain niin äärettömän YKSIN tämän kanssa.

Tänään oli se huono päivä. Kyllähän minua näistä varoiteltiin. Jotta on hyviä päiviä, mutta niitä huonoja päiviä myös. Voin puhua ja kirjoittaa itseni pyörryksiin ylevin sanoin ja uskon joka sanani, mutta tällaisena päivänä ei tule niitä kauppoja.

Minulla menee puurot ja vellit sekaisin: Samalla kun suunnittelen Vanhempani hautajaisia, itken yhtäkkiä sitä, ettei tuota virttä eikä tuota asiaa voi valita, kun ne tuovat mieleeni edesmenneen Lapseni. Tabuja on liikaa, varottavia asioita on liikaa. Ja taas mennään: syöksykierre pohjattomaan ikävään.

Tapasin äidin, joka oli kuusi vuotta sitten menettänyt aikuisen lapsensa. Eikä ole kuulemma toipunut. Ei paljon kannusta meikäläistäkään.

Vietin iloista iltaa ja surin sisäänpäin. Kotimatkalla itkin taksissa hiljaa itsekseni.

Mikään ei ole niinkuin ennen. Miten tämä elämä sitten eletään? Onko elämää kuoleman jälkeen meille jälkeenjääneille?

Kuva: www.pixdaus.com

lauantai 30. toukokuuta 2009

Tahdon elämän jatkuvan

Tapahtuu niin paljon ja kuitenkaan ei paljon mitään. Enää en jaksa ihmetellä h i l j a i s u u t t a ympärilläni, kadonneita tuttavia. Tänään olen lähdössä lakkiaisiin eli ensimmäiset ilonjuhlat tällä puolella elämää, muuttuneella. Osa minusta on innoissaan lähdössä (olenhan ostanut nätin mekonkin), mutta osa haluaisi taas jäädä kotiin. Olen kulkenut vain työkeikoilla tai pankissa tai hautaustoimistossa tai virastoissa, hoitanut edesmenneiden asioita - ja tulen jonkin aikaa vielä niin tekemään.

En niinkään pelkää kohdata ihmisiä, mutta koen epämiellyttäväksi ja epävarmaksi sen, miten olen heidän kanssaan nykyään. Osa ihmisistä haluaa ottaa minut vastaan ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Silloin jää itselleni kumma olo - kuuluuko itseni sanoa tästä mitään vai ei. Joudun jopa arvioimaan toisen kestävyyttä kuulla yhtään mitään. Olen nähnyt järkyttäviä reaktioita, joutunut lohduttamaan kuulijaa, että älähän nyt, kyllä tämä tästä. Minulta nyt vain sattui kuolemaan lapsi ja toinen vanhemmistani.

Tahdon mennä eteenpäin enkä tallata samassa suonsilmäkkeessä koko ajan. Tiedän, että rakkaat edesmenneetkin ovat sitä samaa mieltä. Siis suunnilleen tätä mieltä:


Voit itkeä hänen lähtöään
tai iloita hänen elämästään.

Voit sulkea silmäsi ja rukoilla että hän palaa
tai avata silmäsi ja nähdä sen minkä hän jätti jälkeensä.

Sydämesi voi olla tyhjä koska et näe häntä enää
tai sen voi täyttää rakkaus jonka yhdessä jaoitte.

Voit kääntää selkäsi huomiselle ja elää menneessä
tai voit iloita huomisesta menneen voimalla.

Voit joko muistaa vain sen, että hän on poissa
tai vaalia hänen muistoaan ja antaa sen elää.

Voit antaa kyynelten huuhtoa hänen muistonsa mielestäsi
tai tehdä niin kuin hän haluaisi:

Hymyillä, avata silmäsi, rakastaa ja jatkaa elämää.

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Äitini ja isäni

Huomenna istahdan jälleen hautausurakoitsijan viereen ruumisautoon ja ajamme hautausmaalle. Tällä kertaa on kyydissämme mukana toinen elämäni merkkihenkilö - tai oikeastaan hänen tänne jättämänsä kuori. Rakkaan Vanhempani kuolemaan on jo nyt liitynyt niin paljon odotusta ja rauhaa, että toivon tästä kaikesta tulevan kaunis saatto. Siis ilman paniikkia, unettomuutta, painajaisia, epätodellisuuden ja vääryyden tuntua, pohjatonta ikävää...

Ihmismieli ilmeisesti kuvittelee, että täällä maailmassamme pelittää jotenkin meille järkevä ja looginen järjestys. Ehei, täällä pelaavat ihan muut lait. Nyt kun kahden kuukauden sisään hautaan tosiläheistä ihmistä, en enää tohdi ja uskalla arvailla, kuka on seuraava. Elämät ja kuolemat on otettava vastaaan sellaisena kuin ne tulevat. Näin on.

Olen kuunnellut ihan toisenlaista musiikkia kuin Lapseni lähdön jälkeen. Olen sisarussarjan nuorin ja siksi oli kai luonnollista, että jouduin jo varhan luopumaan heistä. Vanhan ihmisen Kotiinpaluu kirvoittaa mieltä jostakin ihmeen kaukaa. Vanhoja virsiä, lauluja, 60- ja 70-lukua, jopa aiempaa aikaa ennen minua. Kun olen itkenyt, olen itkenyt oikeastaan molempia edesmenneitä vanhempiani, jotka nyt taas ovat onnellisesti yhdessä, siellä Kotona. Tässä heidän häävalssinsa vuodelta 1945 eli Valssi menneiltä ajoilta. Myös tämä 70-luvun listojen kärjessä ollut sävelmä tuo aina mieleen äidin ja isän, molemmat: Iltatuulen viesti.

En yhtään ihmettele enää, miten keski-ikäisenä saattaa muuttua hartaammaksi ja hartaammaksi. Tämä uskoni (joka ei todellakaan minkään "kunnon uskonnon" raameja täyttäne) on ainoa oljenkorteni, johon voin kunnolla tarttua. Toki minulla ovat rakkaat elossa olevat lapseni ja TalonMies, mutta silti itkuni lapsena ja äitinä ovat spesiaalit, omat yksityiseni. Olemme aina surussamme pohjattoman yksin - voiko tähän edes varautua, vaikka sen tietää. Ja siellä yksinolon takana, jossakin siellä missä pilvien takana taivas on aina kirkas, on minun Jumalani.

En koskaan voi pelätä kuolemaa, sillä osa kaikkein rakkaimpiani on jo siellä. Kotona.

maanantai 18. toukokuuta 2009

Ota myös hänet vastaan


Rakas vanhempani on tehnyt pitkän matkansa ja päässyt perille. Hän lähti juuri Kotiin. Hän on siellä missä toinenkin vanhempani on, siellä missä rakas Lapseni on. Kuolema, vaikka sitä joskus jopa odotetaan, yllättää aina. Itkettää paljon, koko elämä kaikkineen. Rankka polku on tämä.

Kuva: www.pixdaus.com

lauantai 16. toukokuuta 2009

Flunssaa ja elokuvia

Nopsaan heitän muutkin kuulumiseni, sillä Burana vaikuttaa ja laski kuumetta taas. Viime aikoina olen nimittäin
  • saanut jonkun flunssan, joka nostaa reilusti kuumetta ja pyörii kurkkua turvottamassa, pakottaa, ei anna nukkua ja muuta valivalia...
  • joutunut tämän vuoksi peruuttamaan mukaviakin menoja, nyyh
  • ikävöinyt Lastani joskus sydän verellä, kurkistan valokuvaansa ja annan itkun tulla
  • jatkanut välillä ja hetkittäin omaa elämääni, sillä sydämessäni ymmärrän, että jokin uusi on alkamassa. Joskus
  • odottanut kesää ja lomaa, sillä sairasloma ei ollutkaan lomaa
  • elossa! Hei haloo - huomasin kirjoittavani äsken, että Odotan lomaa. Siis osaan jo odottaa!
  • flunssan ratoksi katsonut joukon tallentamiani elokuvia. (TalonMies epäilee minun muuttuvan sohvaksi, niin hyvin siihen sulaudun.). Kolme Yle Teeman elokuvaa nousivat erilaisuudellaan ja mielenkiintoisuudellaan yli kaiken: "Viattomuus", "Koruompelijat" ja "Nöyrin palvelijanne". Suosittelen.
Pärjäätte varmaan näillä tiedoilla. Voikaa hyvin ja pysykää terveinä. Jollette pysy, niin katsokaa elokuvia.

Blogillani on kuulemma sydän - kiitos tunnustuksesta!


Bamiella-kiltti, on myöntänyt minulle "This blog has a heart" -tunnustuspalkinnon, kaunis kiitos! Olenkin ihan vakuuttunut, että innoistavan, kannustavan ja hauskojen juttujen blogin palkintoa en viime aikoina olisi millään ansainnutkaan. Onneksi murheenkin hetkellä pamahtaa palkinto!

Jatkan palkintoa samalla linjalla, rehellisyydellä ja sydämellä. Ole hyvä Olematon, tässä tunnustus ja kannustus sinulle! Ei tarvitse askarrella kuvan kierrättämisen kanssa, ajatus on tärkein. Koettaa pärjätä hän, vaikka edes poikkeavan tavallisesti...

perjantai 8. toukokuuta 2009

Ontuvaa, häilyvää, ajoittain rauhaa


Olen lukenut yhden kirjan aikuisen lapsen menettämisestä, toinen samanmoinen odottaa. Koen paljon yhtäläisyyttä, mutta toisaalta vain jokaisen oma tarina on tosi, ainutlaatuinen.

En kertaakaan ole parahtanut, että miksi juuri meille. En ole ihmetellyt, miksi Jumala näin teki, käänsikö Hän selkänsä, onko edes enkeleitä. Moni sanoo menetyksen jälkeen odottaneensa, että kuollut yhtäkkiä tulee takaisin, soittaa, ilmestyy. Vajaaseen kahteen kuukauteen en ole sitä osannut odottaa. Jopa unissani hän on kuollut, en ole sitä unohtanut. Ehkä sen aika tulee joskus, tyhjän odottamisen.

En elä uskon kriisiä (nyt), mutta elän ihmisen ikävää, äidin surua. Olen kiitollinen siitä, että jollakin syvemmällä tasolla MUISTAN, kuka olen, mistä tulen ja minne menen - siis kotiin. Siellä on jo Lapseni. Inhimillisesti katsottuna, periaatteessa ihan väärässä järjestyksessä täältä lähteneenä. Jotenkin ja kuitenkin tiedän/aavistan/oletan/päättelen, että näin on pitänyt käydä. Tämä tieto ei käy tietenkään yhteen ihmisen ajatuksen ja hyväksymisen kanssa, mutta tieto onkin jossakin syvemmällä minussa. En tavoita sitä todeksi kuin hetkittäin, joko toisen samanhenkisen ihmisen kanssa puhuessani tai meditoidessani. Aina siinä välissä oma mieleni ja suruni saavat kaiken selkeyden häviämään ja tunnen taas pelkkää IKÄVÄÄ.

Joten täällä häilytään kahden ääripään
- tietoisuuden ja ihmisikävän - välillä. Meidän tarinamme on ainutlaatuinen ja siksi en halua ottaa mallia muilta, kuinka tässä tulee käymään, kuinka tästä selvitään. Ei ole olemassa keskivertosurijaa, keskivertoäitiä tällaiseen tilanteeseen.

Saas silti nähdä, minkälainen äitienpäivä tästä on tulossa...

Kuva: www.pixdaus.com/I believe I can fly

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Tähdenlento

Haikeutta. Mikään ei ole kuten ennen, kaikki on muuttunut. Vaikka tapaan ystäviäni entiseen tapaan, ilmassa on toisen tuntu - ainakin minulla. En osaa nauraa oikeissa kohdissa. Itken väärissä paikoissa. Pitkästyn tyhjänpäiväisyydestä. Odotan, että päästään asiaan. Ja sitten kun vain odotan hetkeä, että olisimme samalla aaltopituudella, huomaan, että audienssi päättyikin jo tähän. Heippa.

Jotta tällaista vappua tänne kuului. Siis ulkoisesti kaikki hyvin, sisäisesti palasilla ja sirpaleilla. Särkynyt saviruukku meilläkin - tuttu biisi, tsekkaa tästä: Jippu, Saviruukku.

Välillä kurkistelen TalonMieheen päin. Vieläkö hän jaksaa tukea, kulkea tämän rääpäleen matkassa? Teen ennakkoarveluita ja oletan, ettei. Mutta silmistään näen tummansinisen Ymmärryksen ja Rakkauden. On se siinä ja pysyy. Ainakin tänään. Eikä muusta, enemmästä takuulappuja ole meillä kenelläkään.

Kevät rynnii elämäämme, mutta Lapseni lähtöön liittyy lopputalvi, sen kirkas tähtitaivas. Surushokkivaiheessa laahustimme iltakävelyllä ja näimme juuri Sen Tietyn Tähdenlennon, joka todisti Lapseni olemassaolon. Anna-Mari Kaskinen on sattumoisin pukenut hetken runomuotoon, juuri meille sopivaksi:

Kirkkaus loistava yössä,
leimahdus taivaasta,
Jumalan hehkuva liekki,
enkelin sanoma.

Ihminen polvilleen painuu
edessä ihmeen sen.
Toisesta maailmasta
laulu on enkelien.

Ikuinen Jumala meille
enkelin lähettää
lohduksi, johdattajaksi.
Salaisuus yhä jää.