tiistai 16. maaliskuuta 2010

TalonMies - pelastajani!

Välillä aloittaa päivän (lähes) varmana siitä, että näin se menee. Jo aamusta alkaa kuitenkin ounastella muutoksia. Kohta toisia. Kolmansia. Neljännestä ei ole enää moinenkaan.

Viides on jo tiukka paikka: Juoksen ympäri huushollia - sisällä ja ulkona, kun olen kadottanut avainnipun, jolla pääsisin sekä autoon että toisella paikkakunnalla sijaitsevaan työpisteeseen. Huudahtelen yksikseni, hikisenä ääneen, että tää ei voi olla totta. Mietin, kenelle soitan, kun selvänäkijäystäväkin on kääntänyt selkänsä minulle jo monta vuotta sitten. Yksi intuitiivinen kaveri tulee mieleeni, mutta sekin sanoisi vaan, että istu paikoileen ja mieti, ei ole mitään kiirettä. Kun kiire on! Kello tikittää armottomasti eteenpäin ja viisi ihmistä on menossa kohta odottamaan minua talvipakkasessa.

Vaan kun hätä on suurin, niin pelastaja ilmestyy kuin tyhjästä: Pihalle karauttaa veteraaniautollaan vanha kunnon TalonMies!! Hän kävelee rauhassa suoraan oman työhuoneensa pöydän luo ja noukkii siitä avainnippuni. - Miksi ne siellä ovat, se onkin jo erillinen tarina, mutta sitä en ehdi kertoa, vaan lähden vauhdilla kiitämään. Siunattu TalonMies!

Ja toisaalta: Olen niin totuttuun tapaan 15 minuuttia etuajassa...

7 kommenttia:

Mk kirjoitti...

Kun hätäkin on suurin on apukin lähellä.
Vai miten se nyt meni..., joku telepatiahan tuossakin taisi toimia.
Sama tapa minullakin, inhoan viime tipassa lähtöä ja perillä oloa.
Mielummin tosiaan vartin etuajassa kuin minuutin myöhässä.

Verna kirjoitti...

Myöhästyminen tai pahasti myöhässä oleminen ovat raivostuttavia tilanteita. Jos olen lähtövaiheessa pahasti myöhässä ja homma ei etene syystä tai toisesta, minulla on paha tapa lamaantua, jolloin myöhästyn lisää...

Niinpä pyrin lähtemään hieman etuajassa. Ellei sitten jokin mene hukkaan, kuten sinulla. Onneksi prinssi uljas saapui ratsullaan ja pelasti neidon pulasta! : )

illusiah kirjoitti...

Mä en suunnilleen ikinä etsi mitään. Mies aina ottaa tavaran etsimisen työnä, jota aletaan tekemään.
Mä taas ajattelen, että tavara tulee itsestään esiin. Ja se toimii enimmäkseen. Kun annat asian olla, alitajunta kyllä muistaa ja kertoo.

Helena kirjoitti...

Tervehdys tännekin. Vasta nyt luin blogiasi enemmän ja tajusin, että lapsesi on kuollut. Itku tuli silmään, kun itselläkin on kaksi pientä lasta.

Itse olen saanut suunnattomasti lohtua ja ennen kaikkea voimaa henkimaailman asioihin tutustumisesta (kuten varmasti blogistani huomasitkin). En kuitenkaan ole hurahtanut enkä ole uskovainen, vaan yritän aina pysyä kriittisenä. Henkimaailman olemassaoloon uskon kuitenkin vahvasti.

Mutta lapsen kuolema on varmasti niin raskas menetys, että tuskin mikään voi lohduttaa. On vain selvittävä. Vaikea minun on mitään sanoa, kun en ole kokenut vastaavaa (ainoastaan raskauden keskeytyksen, joka sekin oli musertavaa). Tällaisissa tilanteissa pelkää aina sanovansa jotain typerää tai loukkaavaa, mutta tarkoitan kaikella vain hyvää.

Voimia ja auringonpaistetta!

Helena kirjoitti...

Palasin takaisin lukemaan - ja saanko kysyä, miten lapsesi kuoli ja minkä ikäinen hän oli? Jätin myös kommentin yhteen lapsi-postiisi.

Hymytyttö kirjoitti...

Helenan kysymystä olen minäkin miettinyt...

Vaan jännitävää olisi kuulla, että mitä ihmettä ne avaimet siellä talonmiehen pöydällä tekivät!!? :)

Pilviharso kirjoitti...

Mk,
Onneksi on telepatia.

Verna,
Onneksi on prinssi.

Illusiah,
Ko. tilanteessa ei oma hermo kestänyt kuulostella, menin kiireessä paniikkiin.

Helena,
Kiitos kommentistasi.
En ole tarkkaan kertonut Lapseni lähdöstä täällä, mutta sähköpostin kautta kuitenkin. Nuori ihminen, täysi-ikäinen.

Hymytyttö,
Ilmeisesti olin itse kantanut ne avaimet sinne työpöydälle, koska soitin ennen lähtöäni siitä yhden puhelun.