maanantai 27. lokakuuta 2008

Taipuu vaan ei taitu

Tänään olen taas joutunut opettelemaan oman mieleni hallintaa, hyväksymistä kaiken sellaisena kuin se on. Olkoon sitten niin, mitään muuttamatta. Olen toistellut tuota itselleni hiljaa aina silloin kun levoton mieli ja huoli on ollut nousemassa. Huoleni ei auta ketään. Ja joskus tuntuu jopa siltä, että kyyneleeni ovat kuivuneet. On vain syvä suru, joka pitelee palasta sydäntäni hallussaan. Se ei huuhtoudu itkulla, vaan asustaa siellä. Sen kanssa on tultava toimeen. Onko se otettava ystäväksi... en tiedä. Onko kaiken hyväksyminen myös sitä, surun hyväksymistä, kuulumista elämääni? Turhaanko vielä odotan sitä päivää, että suru on takana, elettyä elämää? Ehkä on niin. Tai sitten sydämeni tuska muuttaa vain muotoaan.

Aamulenkillä kävelin harmaassa säässä ja jäin rannalla tuijottamaan selälle päin, kohti taivasta. Minua huojensi tieto, että kaiken sen harmaan takana on kirkas taivas. Jospa saisin sen saman tiedon muillekin antaa telepaattisesti, ilman sanoja, suorana oivalluksena. Mutta jokaisen on itse se kaikki kahlattava läpi, kasvettava kivun ja tuskan kautta.

Taas turvaudun siihen ainoaan mikä minulla on: omaan uskooni. Valon ja rakkauden asioihin, hyviin voimiin ja elämän kantamiseen. Katsoin kuinka syksyisen kauhtuneet kaislat taipuivat tuulessa. Luontokin taipuu sitä mukaa kun tuulet puhaltaa.

Anna minun taipua tässä tuulessa juuri sen verran kuin on tarpeen. Anna samaa joustavuutta läheisilleni, niin ei meidän taittua tarvisi. Taipua vain.

8 kommenttia:

miina kirjoitti...

Muuta minkä voit, hyväksy mitä et voi muuttaa. Minä, paras ope, kun en edes itse osaa!

Surulla on oma elämä, oma tarkoitus. Olisitko tunteva ihminen ilman surua, jos et surua tuntisi?

Millaista on elämä siellä "harmaan takana"? Miten sinne voisit mennä? Mitä siellä mahdollisesti on sellaista, jota sinulta nyt puuttuu?

vastauksia en odota.
voimahalaus

Yvioon kirjoitti...

Tervetuloa vaan tänne bloggerin puolelle. Mä ainakin olen viihtynyt tän blogeissa.

Jos nyt aloittaisin alusta, niin varmaan pitäisi sivuni yksinkertaisena. Nyt siellä on niin paljon sälää, että on vähän levoton.

Mulla vaan pää miettii kaikenlaista, mutta on niitä vaikea saada ulos tänne blogimaailmaan.

alina kirjoitti...

Voi kuinka kauniisti kirjotit. Tällaisia kirjoituksia ei ehkä syntyisi, jos ei olisi joutunut katsomaan maailmaa väliin tuskaisin silmin.

Kun hyväksyy, päästää irti, jää aikaa toipua ja voimistua.

Surulle voi tehdä pienen ja lämpöisen pesän vanhoista villasukista.

Verna kirjoitti...

Kuvasit tunteitasi niin syvästi ja herkästi, että sain kyyneleet silmiini lukiessani. Minulle tuli vahva tunne siitä, että olet päässyt askeleen eteenpäin ja ottanut hitusen matkaa poispäin ahdistuksestasi. Uskot hyvin vahvasti elämän kantaviin voimiin ja se on voimanasi tästä eteenpäinkin. Se ei jätä meitä koskaan, ei niin kauan kun jaksamme luottaa siihen, että sen siivet todella kantavat meitä silloin kun omat jalat ovat liian väsyneet.

Syvällisyytesi ja herkkyytesi on niin vahva, että uskon kaiken välittämisesi ja hyvyytesi kiertyvän jotain kautta myös niille joita hyvin syvästi rakastat ja joista välität.

Sirpa Olonilosta kirjoitti...

Voi, seuraan sinua ja blogiasi vaikka maailman ääriin! Poikkeuksellisen herkkien ja viisaiden ihmisten elo on haasteellista, mutta olen kiitollinen, että jaat itsestäsi niin paljon. Se auttaa monia ihmisiä omissa elämäntilanteissaan. Lähetän sinulle kynttilänvaloa ja lämpimiä ajatuksia!

Pilviharso kirjoitti...

Miina, ei kai se niin menekään, että otetaan neuvot vastaan sellaiselta viisaalta, jokamuka kaiken tietää. Enemminkin se kannustus sinänsä ja samojen asioiden kertaaminen, toinen ikäänkuin muistuttaa. Ilman surua, minä en todellakaan ole Pilviharso, joka tietää takana olevan kirkkaan taivaan... Kiitos, Miina.

Yvioon, minäkin tykkään jotenkin yksinkertaisesta, mutta toisaalta en osaakaan/ota aikaa tehdä kaikkia hienouksia.

Alina, "pesä vanhoista villasukista"... niin, kyllä en sukkamytyt ovat jälkeenpäin kuitenkin arvokkaita, niistä joista minä synnyn ja kasvan!

Verna, itse minua taas kauniilla sanoillasi itketät ja osut suoraan sydämeeni! Ja että minun oma herkkyyteni ja välittämiseni kiertyy jotakin kautta niille, joita rakastan - ihana, lohdullinen ajatus, jonka haluan uskoa olevan totta!

Kiitos Sirpa, sillä itsekään en aina tiedä, miksi olen niin avoin täällä - että se jotakin jossakin myös lohduttaa, on varmaan justse. Kiva kun seuraat, minäkin sinua!

Nan kirjoitti...

Kommentoinkin nyt oikein urakalla, kun en ole viime aikoina ehtinyt paneutua blogeihin kunnolla.

Tästä tuli mieleeni, että luulen surun olevan tunne, joka täytyy jossain määrin hyväksyä elämäänsä. Luulen, että olen itse tiedostamattani yrittänyt etsiä jotain täydellistä onnellisuudentilaa elämääni ja pettynyt, kun en pääse perille. Mutta en kai voikaan löytää perille sellaiseen, jota ei ole olemassa kuin unelmissani.

Kai se on niin kuin Miina ylhäällä sanoo, että "muuta minkä voit, hyväksy mitä et voi muuttaa". Lisäksi kaikenlaiset tunteet näyttävät kuuluvan elämään... Aina voi kuitenkin pyrkiä valoon, parempaan, sellaiseen olotilaan, että saa pidettyä yllä tasapainoa itsensä kanssa.

Pilviharso kirjoitti...

Nan, pyritään siihen parempaan. Uskoisin sen olevan yksi parhaista resepteistä elämän suhteen.