Välipäiviä

Pieni joulutapani on ollut tämä: kerätä kaikki saapuneet joulukortit yhdelle seinälle ruokapöydän viereen. Tänä vuonna kunniapaikalla, aivan keskellä, on ihanan taiteiljan, monien meidän blogiystävän Hannen, tonttutyttökortti. Valitettavasti kuva antaa valoaan niin anteliaasti, että tontusta ei erota kuin hiippalakin. Jos vielä muistan, otan uuden kuvan ja liitän sen tähän. Varauksella, sillä kameran muistikortti oli täynnä, kamera itse loikoo nyt TalonMiehen työpöydällä, ja katsotaas nyt, milloin koko kamera tulee edes mieleemme...

Toisaalta olisi mukava ottaa se huomenna mukaan. Saimme kaksikin vuodenvaihtumiskutsua. Valitsimme sen, minne olimme jo alkuperinkin luvanneet mennä, kaupunkiin. Itse asiassa samaan taloon, jossa jo toiselle puolelle siirtynyt Lapseni eläessään asui...

Joo tätä tämä on. Jos vaikka alan puhumaan/kirjoittamaan rukkasista, niin takuuvarmasti ajatus päättyy edesmenneen Lapsen märkiin vanttuisiin. Mikä vaan ajatus tai ryhmän puheenaihe - kaikki tiet vievät siihen tiettyyn roomaan. Ikäänkuin olemassaoloni nykyinen keskipiste olisi aina vain Hän, joka lähti. Tämä vain menee jotenkin näin, en osaa selittää. Ei siis aina rajua surua, vain ajatusten reitti, tulvivien muistojen virta.

Olen tänään tehnyt joukon iloisia asioita: käynyt vatsajumpalla ja kirjastossa, lunastanut Green Housen mekon (en voi linkittää kuvaa, kun en netistä juuri sitä löytänyt), lukenut Maailmankaikkeus katoaa -kirjaa, syönyt papu-tomaatti-linssipataa sekä suklaakonvehteja (vieläkin!) sekä tehnyt tietyt toimistotyöt, joita vähän vetkuttelin.

Eikun uutta vuotta kohti! Hyvää Vuoden vaihtumista, jollei sitä ennen olla kuulolla!

Yksinäisen keijun tarina

Joulu on herättänyt meissä monissa ilojen lisäksi kaipausta, surua. Tähän melankoliseen puoleeni sopii oikein hyvin Chisun "Yksinäisen keijun tarina". Nyt ei muuta asiaa.

Menihän se joulu

kuten Janne edellisessä postauksessa ajatukseni luki. Aattoilta ja hautausmaa - niistä kun selvisin, oikein helpotti. Ehkä se ennakolta "odotettu" asetelma: äiti menee lapsensa haudalle jouluaattona. Itkin siinä ääneen. Itku tarttui kahteen läheiseen vieressäni. Samalla tunsin, että vaikka itku tuli voimakkaana, sen terävin kärki oli poissa. Hautajaispäivä oli se pahin eikä siihen suuntaan enää voi/tarvitse mennä. Jätän mennyttä taakseni vääjäämättä.

Kohta jo naurettiin tilannekomiikalle, toisen läheisen repusta pullottavalle punaviinipullolle. Paraskin deku, joulujuhlaan matkalla.

En itke, mutta kyyneleet valuvat nytkin silmistäni. Herkästi ne sen tekevät. Tunnen kaikki voimakkaammin kuin ennen. Ikäänkuin jokin kuori minusta olisi kokonaan poissa, kadonnut. Tulkaa meille, niin itketään yhdessä - varmasti onnistuu!

Iloa on piisannut myös. Nytkin tuolla nukkuu vielä kaikkia ihania ihmisiä, rakkaita, eläviä. Olen saanut tehdä lelliruokaa, hieroa niskaa, olla vaan. Joulupukkikin osasi tuoda täsmätoiveet: uudet töpsykät ja kirjaksi Anna Gavaldan "Lohduttaja". Yllätti lisäksi punapoolopaitaisella kuumavesipullolla!

Joulu tulee joka tapauksessa

En todellakaan tällaista joulun vastustusta ja vetkuttelua ole ennen kokenut. Leivon kyllä ja ruokiakin valmistunee. Mutta kaikesta puuttuu... into, enemmänkin olen itku kurkussa. Olen haluton lähestymään joulua, huomista aattoiltaa, hautausmaata. Sieltä se tulee kuitenkin.

Ja voi olla, että jokin kirjalahjatoive toteutuu. Sekä suklaata ja punaviiniä. Ja rakkaita ihmisiä, eläviä ja kuolleita.

Kaikesta huolimatta:

HYVÄÄ JOULUA SINULLE, LUKIJANI!

Leivon joulua

Myönnytys joululle: talvisempi blogipohja.

Leivontaterapiasta tykkään. Tänään aioin tehdä gluteenittomalle sukulaiselle sekä pipareita että kakkua, mutta vain keksit syntyivät. Meidän perhe sai sen sijaan kaksi kuivaa kakkua. Mittasin nimittäin sokeria kulhossa, jossa olin aiemmin sekoittanut venhäjauhoja - ja se piti sitten kyllä sen takia diskata pois. Keliakia rajoittaa. Mutta TalonMies ei ollut asiasta ollenkaan pahoillaan, saipahan sekä tumman että vaalean kakun. Olisin leiponut varmaan muutakin, mutta sitten loppui voi. Voi voi. Jatkuu huomenna.

Jouluruokien valmistelua rajoittaa tietoisuus, että eräs niistä nautiskelija on ikuisesti poissa. Juuri häntä varten hääräsin monta kertaa keittiössä, sillä hän oli armoitettu kulinaristi, kaikkiruokainen ja kokkitaitoinen itsekin. Muistoja muistojen perään.

Pitkästä aikaa myös ulkona tänään. Kunto on päässyt kehnoksi, äkkiä sen huomaa. Lumista, harmaata ja kaunista. Niinkuin elämä joskus.

Ollaan hiljaa

Takana kiireviikko ympäri maakuntaa, edessä toimistopäiviä - ja kait joulukin. Ihan miten vaan.

Olen aika hiljaista tyttöä nyt. Puhetyöläisenä en ole voinut koko viikossa säästää flunssaärtyneitä äänihuuliani sillä seurauksella, että suustani tulee enää vain kähinää, pihinää, särinää. Toivottavasti vaitonaisempi viikonloppu tuo tähän luonnollisen helpotuksen. Joskus harvoin olen tarvinnut silloin tällöin toistuvaan pulmaani lääkekuurin, mutta elämmä toivossa vielä. En ole oikein hanakka näille anitbilooteille (kuten jälkikasvu muinoin niitä lääkkeitä nimitti). Mutta voitte kuvitella, miten hauskaa tämä vaitioloni on TalonMiehestä ja nuorisosta!

Lääkkeitä ihastuneempi olen homeopatiaan, josta olen taas saanut erinäisiä apuja. Selvisi sillä taktiikalla myös se, että kyse ei ole pelkästään fyysisestä keski-iästä, vaan nimenomaan siitä, että saman 9 kk sisällä olen menettänyt sekä lapseni että äitini ja yksi lapsistani on muuttanut sen verran kauas, että tekemisemme eivät enää voi olla jokapäiväisiä.

Tunnen todella olevani Uuden edessä. Ketä siis hoivaan, jollei ole lasta eikä vanhaa äitiä? Hoivaviettini ei ole ollut ikinä niin suuri koskaan, etten ole itseäni ajatellut yhtään. Muistan oikein hyvin, kun esikoinen syntyi (ja rankkaa oli), että sanoin ristiäisiin minua somistavalle kampaajalle, jotta jospa karkaan tällä matkalla. Vaan enpä karannut, vastuuntuntoinen, en tietenkään. Opin sen sijaan elämän verran uusia asioita, elinikäistä äitiyttä ja huolenpitoa. Rakkautta, sitä just.

Silti tämä on kumma kohta elämässäni. En koe tarvitsevani koiraa, kissaa ja pikkulapsia korvaukseksi ympärilleni, vaan enemmänkin olen... hämilläni. En ole nyt edes huolissani kenestäkään. Enkä tahdo ollakaan. Tahdon jotakin muuta kuin... hoivata...

Muistan muutama vuosi sitten sanoneeni ääneen, että nyt juuri on mukavia vuosia menossa, kun kukaan läheinen ei makaa henkitoreissaan sairaalassa. Sama vähän nyt. N Y T just on hyvä. Edes tämän hetken.

Viime yönä "niitä kuvia" unen ja valveen rajamailla: Sängyllä vauva, kuvaan tuli äiti, muodostivat yhteisen energian. Kuva vaihtui vanhemman äidin käteen ja pystysuoran "rajan" takana olevan Lapsen aikuiseen käteen. Molemmat ojensivat sormiaan kohti toista, mutta aina eri kohdassa rajan pintaa. Hakemista. Etsimistä. Puolin ja toisin. En tiedä, osaanko selittää, mutta kysykää jollette ymmärrä.

Asiasta toiseen: Onko teistä Blogilista ollut hitaampi kuin ennen?

Journey through my soul

Lähden kohta TalonMiehen kanssa lenkille ja sen jälkeen vähitellen pikkujouluihin erityishyvien ystävien kanssa.

Simone Awhinalla on asiaa, kuuntele: Journey through my soul.

Hyvää lauantaita kaikille!

Henkistä ja fyysistä kipua lohdun kera

Nyt on sitten vihdoinkin oikein asetettu kortisonipiikki lonkassa eli bursiittia hoidetaan taas. Ei tämä vaiva ole mihinkään kadonnut, vaan joka yö on kipu muistutellut olemassaoloaan. On vain ollut muita murheita niin, että lonkan nivelpussin tulehdus on ollut vain yksi lisä repaileseen yöhön, sotien jälkeiseen elämään. Päivätoimia se ei ole onneksi paljoa haitannut. Nyt alkaa puudutuspiikin vaikutus lakkaamaan ja kävely on ontumista jo. Mutta jospa tämän kivun kautta olisi tie selkeämpi. Ottaisiko oikea jalka vihdoinkin askeleen eteenpäin?

Mutta mennyt on vahvana tässä. Ikäväitkut ovat olleet flasbackejä, esim. yhtäkkiä muistan, miltä Lapseni ruumis näytti ja tuntui, kun häntä silitin. Välillä itken sitä, kun leikkasin hänen paitansa auki selästä, jotta se olisi helpompi pukea päälle, heijasin sylissäni paitaa. Ja niin edelleen... Sitten nenän niisto ja show must go on.

- Etkö sinä usko, etten minä ole sinua jättänyt, sanoo Lapseni (päässäni), kun makaan saunan lauteilla ja syytän taas häntä kuolemastaan.

Kummallinen inkkariaika on myös menossa. Joka puolelta hyppii omia tai toisten mielikuvia ei tästä ajasta, mutta nimenomaan intiaaneista. Keltainen tai oranssi väri on pop, silmissäni, meditaatiossa, unikuvissa. Vähän hassu fiilis, hyvällä tavalla. En taida hämmästyä mistään enää.

Vapaa

Autoilen terapeutin luo puhumaan surustani. Radio Nova haastattelee Tarja Turusta ja soittaa lopuksi Walking In The Air. Muille ihan normaali joulu- ja lumiukkolaulu. Minulle kappale Lapseni hautajaisten muistotilaisuudesta. Kirkas taivas, aurinko matalalla taivaanrannalla, kuuraa nurmikolla. Sinä ainakin olet vapaa, sanon Lapselleni ja itken niinkuin autolla ajaessa vain voin. Itken yllättävän paljon terpankin luona. Herkkä päivä taas tänään.

Kuva: www.pixdaus.com/flying

Joulun odotustako?

Uusi blogipohja kuvaa parhaiten mieleni maisemaa joulun suhteen, ainakin tällä hetkellä. Laitoin jouluradion soimaan taustalle, mutta nyt alkaa tunteita taas tulla... Äitini, Lapseni...

Ei taida joulu onnistua meikäläiseltä tänä vuonna. Ei ainakaan perinteisesti. Sorry teille, täydellisen joulun ystävät. Täällä mennä onnutaan "valon juhlaa" kohti ja päätetään selvitä siitä parhaimmillaankin reippaalla retkimielellä.

Nyt panen jouluradion kiinni ja keskityn arkeen. Naps.

Järjen ja tunteen tarinoita sun muuta sunnuntaita

Hetki aikaa istahtaa omiin ajatuksiinsa. Anivarhain aamulla olimme lastaamassa muuttoautoa, joka lähti hurruttamaan suureen maailmaan. Leipoa täräytin tonnikalakasvispiirakan, erilaisen version kuin ennen, sillä kohta tulee yksi ystävä vuosien takaa kylään. Lyhensin avoanopille jouluverhot. Kohentelin muutenkin kotia ja totesin, että vieraita pitäisi käydä useammin, niin tulisi pidettyä paikat ordningissa. Vielä kun ehtisi TalonMiestä ulkoiluttamaan, ts. hän ehtisi minun kanssani, ennen pimeän tuloa. Tuijottaa tuolla tietokoneen ruutua ja tekee sunnuntaitöitä, kova säätämään... Ehkä käy taas perinteisesti, että löydän itseni pimeältä kylänraitilta vähän ennen yöunia.

Lähden vielä tervehtimään kirjastosta muutamina päivinä kannettuja kirjapinoja. Olen käynyt muka hakemassa jonkin tietyn kirjan, mutta mukaan kulkee aina neljä tai viisi muuta. Olenko jo kehunut tätä äänikirjasarjaa: Enni Mustonen alias Kirsti Manninen "Järjen ja tunteen tarinoita"? Aivan erinomaista keittiöpuuhastelutarinaa. Kuunnellessani en ole varma, olenko 1800-luvun Helsingissä vai 2000-luvun maaseudulla. Jos kiinnostaa hyvin kirjoitettu Suomen historia eritoten naisten näkökulmasta, niin tässä se on.

Ja taas vähän paremmin

Nyt olisi hyvä olla jo pää tyynyssä, mutta tulin ihan ilmoitusluontoiselle asialle: Elämä jatkuu taas. Eilisen itkun jälkeen tänään vain yhdet itkut ja sekin sururyhmässä. Ei tätä surua tarvitse itkujen määrässä tai määrättömyydessä mitata, mutta oma suremin on tätä, ailahtelevaa. Toisaalta, minun ei tarvitse kuin lukea tuo eilinen tekstini, niin varmasti onnistuu itkeminen, sillä kaipaus ON.

TalonMies urakoi ihmehommiaan, mutta minulla on tänä iltana ollut täällä kotona viehättävää naisseuraa. Kynsilakkailta meillä, äidillä ja tyttärellä. Joulutortutkin paistettu, konvehteja syöty.

Liian ikävä nyt

Ikävä kun iskee, sen voima aina yllättää. Löysin äsken itseni kaivamasta netistä todisteita, että olihan Lapseni olemassa? Kuoliko hän? Facebookin kaverin kommentit, kun on suruviestin saanut, repii minunkin sydäntä uudelleen. Ystävien suru, kaipaus ja trauma tapahtuneesta heille, ketkä olivat läsnä, kun...

Kun löytää itsensä googlettamassa hänen nimeään, vaikka mitään ei löydy. Kun vielä yrittää soittaa hänelle, vaikka numero ei ole käytössä. Kun yhä uudestaan lukee yli vuosi sitten puhelimeen talletettua tekstiviestiä: "...sinä, isä ja X ovat tärkeintä minulle maailmassa..." tai "Hyvää naistenpäivää, äiti!".

Paljonko pitäisi maksaa, mitä voisin tehdä, jotta kuulisin vielä äänesi? ÄÄNESI!

Olitko sinä varmasti täällä? Kuolitko sinä varmasti pois? Tavataanko me varmasti vielä?

Voi nakki, miten ikävä on nyt! Tämä äiti itkee nyt täällä, yksin kotona. Sorry.

Elämää harvaruokaisen yökiitäjän kanssa

Pikkukiirettä, menoa ja meininkiä, jopa yhdet pikkujoulut lähimenneessä. Äsken istahdin tähän koneelle jotakin niistä kirjoittamaan, kun TalonMies hihkui että häntä piti lähteä ulkoiluttamaan. Nooh, säälistä läksin, kun tämä on istunut koko päivän koneella, mutta vähän "hanteloitti" (onko tuttu sana teille?). Olen tänään nimittäin aamulla kävellä ulkoillut yli tunnin, hyppinyt JamBaila-tunnin 60 min ja taas menoksi. Sitä paitsi TalonMies on armottoman iltavirkku eikä hänestä ole ollenkaan hassumpaa kävellä pitkin sysimustaa kylänraittia klo 21.30-22.30. Minä läksin ihan tokkurassa, mutta kyllähän siellä kuitenkin happirikkaassa ilmassa piristyi.

Toinen oleellinen ero meillä on tämä verensokeri. Minulla ne heittää ja vaihtelee ja välillä olen nälkään kuolla. Herra on tänään syönyt lounaan klo 14 - eikä ole sen jälkeen pannut murentakaan suuhun. Kello on nyt jo melkein 23.00 eikä hän kaipaa vielä mitään iltapalaa. Istuu tuolla telkkarin ääressä tyytyväisenä, ei ole nälkä yhtään.

Vielä meinasin kolmannen omituisuuden paljastaa tästä herrasta. Olisi pitänyt tuo edellinen meemi tehdäkin TalonMiehestä, hänellä sitä paljastettavaa piisaa. Mutta tässä tuli jo kaksi ihan oleellista: ulkoilee mieluiten yömyöhällä ja elää päälle näkymättömällä vararavinnollaan pitkiäkin toveja.

Nyt tämä kroppa kaipaa yöunta. Öitä.

Jälleen paljastuksia

Villiina, jolle tässä kaunis kiitos, antoi tunnustuksen ja haastoi paljastelemaan erinäisiä asioita. Oikeastaan olen tehnyt tämän jokin aika sitten, mutta antaa mennä, tässä lisää: Ohjeet siis näin:

1. Kiitä sitä, jolta sait tunnustuksen.
2. Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
3. Laita linkki, keneltä sait tunnustuksen.
4. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä.
5. Anna tunnustus seitsemälle. Linkitä nämä blogissasi. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

Seitsemän paljastusta:

1. Olen syönyt iät ajat samanlaisen jogurttiaamiaisen mysleineen, marjoineen ja siemenineen.
2. Kahvi on parasta aamupäivällä keltaisesta Teemamukista.
   
3. Nukun koiran unta, mutta minulla on kyky nukkua todella pitkään, jos tilanne niin sallii.
4. Autoni takakontissa on edesmenneen Lapseni jäämistöä, kierrätykseen lähteviä pussukoita, pari myytävää koria ym. Käyhän se "kierrätys" näinkin!?
5. Haaveilen (yhä edelleen) asumisesta lämpimässä maassa. (Haa - paljastui samalla itsellenkin, että osaanpas haaveilla!)
6. Pidän unipäiväkirjaa, tarpeellinen itsetuntemusvälineeni.
7. TalonMies on hassu mies. Sopii minulle.

Jaan tämän tunnustuksen eteenpäin seuraaville vapaaehtoisille: Marjo/Kolmas elämäni, Testattu: Jannen elämä, Miina/Naura ja naputa, Yvonne/Pohtija-Iita sekä kaikille, kuka vain haluaa tämän tehdä.

Kuka minä olen?

Vuokra-asunnon etsiminen läheiselle on aikaa vievää puuhaa. Se on täyttänyt nyt kaiken mahdollisen välikön. Toisaalta se on myös näyttänyt sen, että pystyn keskittymään johonkin niin, etten muista lainkaan suurta menetystäni. Aika auttaa. Tiivis tekeminen auttaa.

Aamulla mietin ääneen mennyttä vuotta. Itselläni katkesi kamelin selkä juuri tänä päivänä vuosi sitten. Kun sen silloin tiedostin ja voimakkaasti ilmaisin, alkoi parempi ja toivorikkaampi aika. Joka taas maaliskuussa koki täydellisen rysähdyksen Lapseni kuolemaan.

En ymmärrä tätä elämää ollenkaan ja luonteelleni tyypillisenä Haluaisin ymmärtää, edes jollakin tasolla. Saada varmuutta siitä, että vaikka elämä näyttäytyy sattumanvaraisena meille pikkumuurahaisille, niin silti jokaikisellä tapahtumaketjulla on syvempi merkitys. Nyt en vain vielä tätä näe. Olen vielä keskellä jotakin prosessia, jota en ymmärrä.

En edes tiedä, kuka nykyään olen. Joudun etsimään omat rajani eri asioissa, eri ihmistenkin suhteen. Viimeiset 8 kk olen kääntynyt sisäänpäin, kotiinpäin, yksin oloon, nuollut haavojani täällä hiljaa. Niin ei tehnyt - eikä olisi luullut koskaan tekevänsä - entinen Pilviharso.

Piirini, jossa pyörin, on niin pieni, etten tunnista sitäkään kautta itseäni. Entinen sosiaalisuuteni on jonkin verran palannut, mutta väsyn helposti ihmisiin. Olen helpottunut niistä päivistä, kun ei tarvitse läheä mihinkään eikä olla kenenkään kanssa.

Apua, kuka minä olen, kuka täällä oikein kirjoittaa?!

Kuva: www.pixdaus.com/lonely beach

Lentoon lähtöä ja matalaa mieltä

Täällä ollaan asunnonhakupuuhissa. Komuttu netistä vuokra-asuntoja ja harmitelu sitä, kuinka vaikea on on matkan takaa piipahdella varttitunnin näytöissä semminkin kun on työvuoronsa täällä vielä. Yksi lähimmäisistä on lentämässä pois paikkakunnalta suureen maailmaan. Toivottavasti oikea koti löytää asukkinsa, vain yksihän tässä tarvitaan yhdelle.

Omassa arjessa ei ole mitään maintsemisen arvoista, ei ainakaan hehkuttavaa. Eilen tosin havaitsin, kuinka jouluisen kaunis voi olla marrasmaisemakin. Nuoskalumi narskui kengän alla eikä paleltanut yhtään, vaikka autoa joutui etsimään lumikerroksen alta. Järven päällä lepäsi talvisumu, kauniina sekin. Vaikkei ole aina aurinkoa, maailma voi olla ihmeellisen näköinen silti.

Omakohtaiset haaveet ovat vielä jossakin kaukana tai sitten olen vihdoinkin tajunnut, että haaveita ei tarvita. Että elämä vaan on tässä. Olo on edelleen kuin sotien jälkeen enkä tiedä, kuka olen, millaiseksi jään tai tulen. Vai menen? Vai vain olen?

Syksyn arkea

Tapaan vähän väliä tuttavan, joka muina ihmisinä kysyy, että mitä (kivaa) sinulle kuuluu. Joudun sekunninmurto-osissa miettimään: Eikö tämä tiedä Lapseni kuolemasta? Vai tietääkö tämä siitä, mutta antaa kohteliaasti minun ottaa se puheeksi? Vai onko lainkaan kohtelias, mielenkiinnolla seuraa "vointiani"? Tietää tai ei, mutta kestääkö juuri tämä ihminen juuri tällaisen uutisen juuri tässä: kadulla, kaupassa, ohimennen jossakin.

Vaikka lapseni kuolinilmoitus oli aikoinaan paikallislehdessä, harva lukee niitä tai ainakaan mieltää lukemansa. Monen ikäiseni ihmisen ei ole tarvinnut lähiomaisena miettiä vielä edes vanhempien kuolinilmoitusta, se on heille asia joka liikkuu jossakin tulevaisuudessa. Se mikä on meille ollut nyt suuri ja hallitseva suru, on näköjään suurelle osalle täysin tietämätön asia.

En ole tästä iloinen enkä surullinen, hämmästelen vain. Ja yritän mennä vastaantulijan asemaan. Joskus se menee "samana vanhana" ilmiönä, joskus väsyttää loppuelämä: tätäkö se tulee olemaan, ihmisten kestokyvyn arviointi, mahdollinen itketys ja tuki heille vai kenties omat kyyneleet just nyt.

Exä osaa heittää harvasanaisia huomioitaan. Lapsemme entinen opettaja tuli vastaan ja kysyi, mitä Lapselle kuuluu. Exä sanoi, että toivottavasti parempaa nykyään... Kun hän hieman avasi asiaa, ei opettajakaan osannut tästä yllätyksestä oikein siinä toipua. Kukapa osaisi.

Muuten soudetaan tätä surun järvenselkää, hitaasti, mutta ehkä eteenpäin kuitenkin. Sururyhmässä käydään ja tiettyjä käytännön juttuja tässä vielä on. Arki täyttyy - saa täyttyä ja pitää täyttyä - kaikenlaisesta muusta. Ei täällä nyt hätä ole, normi-itkut ja -naurut ja -tylsyys. Huomion vain ympäristöäni.

Kuva: www.pixdaus.com/atumn train

P y s ä h d e l l ä ä n

Kiitos Hannen/Virtausta elämään vinkistä. Minäkin luin hänen ihastelemansa kirjan: Linda Olsson, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja - ja pidin lukemastani. Kirjassa hyvää oli tunnelma, läsnäolo, kiireettömyys, rauha, kivun jälkeen elämän jatkuminen, ero, kohtaaminen, luonto... Kirjan loppuosaei ollut mielestäni ihan nappijuttu, mutten osaa edes tarkemmin määritellä syytä eikä sen ole väliä. Vietin sunnuntaipäivän lukien. Tuli samanlainen olo kuin aina jouluna, kirjapino, sopivan pehmoinen nojatuoli, kiireetön olo. Tätä kirjaa on pakko lukea paikoilleen asettuen ja rauhassa tunnelmoiden.

Kun on isoja asioita pää täynnä, on hyvä keskittyä yhteen näkymään/asiaan kerrallaan. Viime aikoina olen päivät ja yöt ihastellut kuuta, aina se on vaan nenäni edessä, kuljen missä vaan. Marraskuu osaa sitten olla kaunis, karuudessaankin.

Pyhäinpäivän kyyneleet

Minulle perinteinen pyhäinpäivä oli uusi juttu. Tunsin tarvetta mennä kirkkoon kuuntelemaan rakkaan Lapseni nimen. Sattumoisin (jota ei siis ole) pappi oli sama, joka oli silloin kun Lapseni sai nimensä, yli 20 vuotta sitten. Nyt sama henkilö, joka hänen nimensä virallisesti kasteessa lausui, kuulutti sen viimeisen kerran myös, kirkossa, muiden seurakunnasta poistuneiden joukossa.

Pyhä tilaisuus, mutta rankka. Rankempi kuin olisin uskonut. Kuin taas olisi repinyt haavaa auki, kuin kaikki käsittämätön olisi tapahtunut juuri äsken. Olen edelleen kyyneleet silmissä vaikka olen lääkinnyt itseäni ruokalohdulla: tulisella pizzalla, punaviinilasillisella, köyhällä ritarilla kera hillon ja jäätelön, rooibosteellä...

Ennen ja jälkeen sotien... Rakkaani - elävät ja kuolleet - toivovat joka tapauksessa, että jatkan elämääni kaikin mahdollisin voimin. Menen tästä eteenpäin vaikka välillä rämpien, mutta menen kuitenkin. Huomenna on taas parempi päivä...

Kultainen blogi

Vilosohviystäväni Verna, Yöhoitaja, on muistanut minua kullalla ja kunnialla. Kiitän ja siirrän tätä eteenpäin kahdelle blogiystävälle, joista ensimmäisen kanssa olen matkannut jo jonkin aikaa, jälkimmäinen on uudempi tuttavuus. Olette merkkinne ansainneet!

helmiä keräävä Junika
lepotuolissaan istuva Leila

Kaikkien äitien puolesta

Jos joku haluaa lukea äidin tuskasta, niin tässä vinkki: Kaulio-Uotila: Äiti ei jätä. Selauslukaisin kirjan läpi juuri äsken ja löysin paljon tuttuja tuntemuksia. Onneksi kaikkea ei tarvitse jokaisen äidin käydä läpi omassa elämässään. Kuitenkin viime vuosina jonkin verran huolta ja murhetta kokeneena tuli vertaisolo: en ole yksin näissä perusaatoksissani. Sama pätee varmasti isiin, mutta tässä teoksessa olin nimenomaan keskitytty äiteihin.

Eritoten minuun kolahtivat tällä kertaa nämä lainaukset:

s. 70: ”Kohtuuttomien itsesyytösten hälventäminen on vaikeaa, mutta ei suinkaan mahdotonta. Ensi alkuun olisi hyvä arvioida, kuinka tärkeää ylipäänsä on löytää tilanteelle syy. Olisiko mahdotonta hyväksyä, että mitään syytä ei ole olemassa? Voitko sietää sen, että elämä on näin pelottavan sattumanvaraista?”

s. 167: ”Hyväksymiseen ja rauhaan on mahdollista päästä, mutta se vaatii pitkän tien ja paljon kyyneleitä. Todellista vapautta on se, että ei ole enää mitään menetettävää. Silloin ei tarvitse pelätä mitään.”

Tähän loppuun sopisi tällainen Anna-Mari Kaskisen runo äidin rakkaudesta:

Jos maailman äitien huokaukset
kimppuihin koottaisiin,
jos jokainen huoli ja pelko ja toive
pantaisiin pakettiin
ja jokainen piilossa itketty itku
puroina virtaisi,
ja jokainen kaipaus siivilleen saisi
nousta kuin enkeli,

niin maailmankaikkeus olisi täynnä
laulua äitien,
ja jokainen pensas ja lintu ja tuuli
katsoisi vaieten,
kun ilmojen halki valkea joukko
kantaisi valoa,
ja enkelin siipi koskettaisi
jokaista taloa.

Jo maailman äitien huokaukset
nousevat taivaisiin
ja kukaan ei tahdo hartaammin luottaa
Luojaan ja enkeliin
kuin maailman äidit, joiden sydän
sirpaleina jo on,
ja jokainen sirpale mustuneinkin
heijastaa auringon.

Onni täällä vaihtelee

ja sen mukaisesti on eletty: Välillä alakuloa, ikävää, itkua. Välillä omatoimista piristymistä töitä tehden. Elämän merkityksettömyyttä. Ihania lullutushoitoja. Ystävien tapaamista. Vetäytymistä. Rutiinien kaipuuta. Rutiinien poispyyhkimistä. Paniikki, kun elävä lapsi ei vastaa puhelimeen. Helpotus, kun sille löytyy luonnollinen selitys. Naurua ja iloa. Itkua ja surua.

Siis elämää tällä puolen.

Viime viikolla riemuitsin keskellä yötä kello 3, sillä näin rajan toiselle puolelle siirtyneen Lapseni unessa! Kohtaaminen oli ihana, kävelimme kädet toistemme vyötäisillä. Hän oli pukeutunut johonkin virkapukuun, suoraryhtinen ja arvokas. Naureskeli yhdelle tapahtumalle siellä puolella. Herättyäni en meinannut malttaa odottaa aamuun asti, jotta pääsen kertomaan unen TalonMiehelle. Olin niin onnellinen, että itkin. Ja nauroin.

Merkkipäivä

Pitäisi jo nukkua, mutta täällä on vähän erilainen maanantai-ilta. Olen normaalit jumpat ja espanjan tunnit komunnut, mutta nyt olen yksin kotona (TalonMies työmatkalla). Lisäksi kun sattuu olemaan edesmenneen Lapseni 7 kk kuolinpäivä SEKÄ toisen vanhempani 9 v kuolinpäivä, niin ajatukset ovat molliviritteiset, painopiste menneessä, menetetyissä. Haluan käpertyä suruun tällaisena iltana, kun talo on tyhjä. Ei tarvitse reipastella eikä ottaa ketään huomioon. Laitan soimaan Petri Laaksosen "Ota hänet vastaan", itken ja ryystän valokuvalle, kuulen Lapsen antamat vastaukset, soitan kappaleen toisenkin kerran, itken, rauhoitun ja teen taas omat diilini hänen kanssaan. Semminkin kun tunnen hänen rauhoittavan läsnäolonsa.

Huomenna työ ja ulkoilulenkki vievät mennessään. Onneksi. Näinkään ei jaksaisi.

Hyv' yötä muutkin valvojat!

Kuva: www.pixdaus.com/rain, cry

Hautausmaata ja elämää

Kävin ostamassa Lapseni haudalle kynttilälyhdyn. Luonnonkivi, jonka Lapsen isä joskus löytää ja jaksaa sen haudalle järjestää, saa vielä odottaa. Mummo on vienyt sinne kanervan, täti havuja, siispä minä hommasin tämä lyhdyn. Kävin sateessa asettamassa sen paikoilleen, saa nähdä, kuinka kynttilä palaa, en ole vielä oikein ekspertti tässä.

Seisoin vähän aikaa hanskat ja pää märkänä haudan edessä, hytisin ja kuulin: Äiti, mene jo pois, ettet vilustu. Menin sitten. Molemmat lähdettiin.

Lyhtykaupassa eli tavaratalossa tuli vastaan entinen koulukaveri. Sekunnin murto-osan olin häkeltyä, sillä hän ei näyttänyt entiseltään, vaan vakavasti sairaalta: erivärinen peruukki, laihtuneet kasvot. Iloisesti tervehdimme, minä jarruttelin ja halusin pysähtyä juttelemaan, mutta hän ei. En tiedä, tiesikö hän minun tilanteen, mutta minä Näin hänen tilanteensa. Kaksi elämän erilailla kolhimaa. Meillä olisi ollut varmaan toisillemme jotakin sanomista, mutta jotenkin kunnioitin hänen liukenemistaan takavasemmalle.

Kerran eräässä rappukäytävässä, kun en juuri silloin muistanut, että Lapseni on kuollut, ihmettelin, mikä vastaantulevalla miestuttavalla oli mielessä. Hän empi ja kääntelehti, minä vain iloisesti tervehdin puhellen niitä ja näitä. Aivan, hän tasan tarkkaan tiesi tilanteeni ja olisi kenties halunnut ilmaista osanottonsa. Minulla ei vain silloin ollut vastaanottoa, näköjään.

Nopeita ja hienovaraisia hetkiä, jotka silmäräpäyksessä ovat ohi.

Vakiolauantairuoka syöty: uunilohta, kasviksia ja valkoviiniä. TalonMies kuorsaa tyytyväisenä telkkarin ääressä. Minä ja yksi nuori verkossa. Yksi omassa kotona tai ystävien luona. Elämää. Elossa.

Kysymyksiä, ei vastauksia

Huomasin, että vedän itse itseäni kahtaalle: Toinen osa minusta ahdistuu kaikesta mikä tässä yhteiskunnassa on totta ja niin epistä - arvomaailma, joka allokoi rahat ja resurssit muualle kuin niitä todella tarvitseville. Osa minusta taas luottaa juuri tähän hölmöläisten faktaan, jolle ei ole kuin p--nen loppu - tätä, mitä ihmiskunta ihan ite tilaa, sitä se tulee saamaan, oma vika. Olen syntynyt tähän kulttuuriin, tähän ajankohtaan, näiden ihmisten (pöljienkin) keskelle, tähän arvomaailmaan, jossa yritykset ovat olemassa vain siksi, että omistajien voitot maksimoidaan.

Jotta tässä oon enkä muuta voi. Tarotkorttien Hirtetty.

Olen aina ollut taistelijaluonne, en mikää läpikiltti tyttö. Jollei oma tilanne ole vaatinut, olen rientänyt toisia puolustamaan. Entisessä elämässä varmaan joku vapaustaistelija. Ainoastaan työelämä on pystynyt ajoittain alistamaan minut, vetänyt sivistyneesti mattoa alta, kun on kuukausipalkalla liehitellyt. Muulloin olen aina ollut nyrkit pystyssä: ei käy!

Vanhemmiten - kokemusten kera - tulee ulkopuolisuuden tunne. Kiihkeys tasoittuu, laantuu - toivottavasti ei sentään kyynisty. Nuorempana uskoi muuttavansa maailmaa, nykyään ei edes osaa toivoa sitä. Kunhan jotenkin tässä menee ja pärjäilee. Sulattaa kaiken tapahtuneen ja parasta aikaa tapahtuvan. Sekä yrittää olla ajattelematta eteenpäin, minkäs sille teet.

On niin paljon, jota haluaisin muuttaa ja juuri siksi pelkään, etten jaksa muuttaa mitään, edes sitä pientä sarkaa, omaa porkkanariviä kerrallaan, jota kitken.

Minuun vaikutti tänään kaiken lisäksi A-Zoom, jota itkin sohvalla.

Olen ilmeisesti keskittynyt niin suuriin sisäisiin ja ulkopuolisiin asioihin, etten ole koko syksynä muistanut ollenkaan sitä, että iso pihamme syksyn lehtineen huutaa haravoijaa. Jospa siis huomisaamuna aloitan siitä, omalta pihasaraltani, lehti kerrallaan. Riittääkö se näin ensi alkuun?

Kuva: www.pixdaus.com/leaf

Istun nyt tässä ja kirjoitan

Arki on ollut normaalia ja hyvää. Loman jälkeen se on kantanut, vienyt aikaa eteenpäin kuin huomaamatta. Mukavaa kiirettä, mutta melkein liian...

Tullut taas ikävä omaa itseäni. Olen niin tottunut kyselemään, kuka olen, mitä tunnen, miten menee, että peräkkäiset toiminnalliset ja aikataulutetut päivät alkavat olla liikaa.

Edes tämän lyhyen postauksen ajan voin ihmetellä olevaa, miltä minusta tuntuu. Kehoni on saanut liikuntaa sekä istumista. Nyt se viestii haluavansa lullutusta. Pitkään aikaan kukaan ei ole hieronut minua - alkaa olla aika varata joku terapeuttiaika. Kävin juuri erergiahoitajalla, mutta se ei riitä. Kaipaan fyysistä lihasten vanutusta, oloa, että jotakin konkreettista on tehty. Sen ajanvarauksen hoidankin tänään.

Vuosia sitten kävin säännöllisesti vyöhyketerapeutin vastaanotolla. Kehoni oli kuin riippuvainen siitä. Mutta kuten missä tahansa pitkässä suhteessa, joskus on aika uusiutua tai lähteä uusille teille. Lähdin, mutten ole ottanut mitään uutta kehonhuoltoa tilalle. Myös raha ratkaisi asiaa tälle hiljaisemmalle vaiheelle.

Blogikriittisyys (huvittaako ylipäätään kirjoittaa) nostaa jälleen päätään. Samat miksi-kysymykset, mutta myös muistaminen, että nimenomaan vuorovaikutus tekee tästä toisenlaisen kuin oman koneen päiväkirjaan kirjoittaminen. Ja kuitenkin sitä niin mielellään lukee myös toisten elämää ja sen erilaisia tunnelmakuvia.

Ihailen runoilijoita ja muita taitavia kirjoittajia, jotka tiivistetysti saavat sanotuksi monta tärkeää asiaa symbolisesti. Kuinkahan saisi oman runosuonen pulppuamaan? Jotkut kertovat heräävänsä keskellä yötä ja kirjaavansa ne muistiin. Voiko tuollaista houkutella tulemaan vai onko se vain annettu lahja?

t. uudistusta kaipaava nimimerkki "Samaa vanhaa"

Kreativ Blogger

Sain Runotalon Sarilta haasteen, josta kiitän sekä täten jatkan...

Mukana seurasivat seuraavanlaiset ohjeet:

Kopioi kuva ja liitä blogiisi

1. Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
2. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
3. Anna tunnustus seitsemälle
4. Linkitä nämä blogissasi
5. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta

Vaikeaa, sillä lärppäsuuna olen tunnustanut täällä jo kaiken… melkein. Siispä kertaan vanhaa, jollei joku ole sattunut aikaisempaa blogiani joskus lukemaan:

1. Olen (yli?)huolehtiva äiti, naarastiikerirotua, joka on vaanimisesta huolimatta menettänyt yhden lapsen tästä maailmasta toiseen.
2. Teen unelmatyötä freelancerina. Vihdoinkin.
3. Elämänkatsomukseni on avara, rajana Rakkaus.
4. Olen aina lukenut ja kirjoittanut paljon. Puhunkin kernaasti. Sanat merkitsevät minulle keskimääräistä enemmän, mutta se ei takaa sitä, etten henk.koht. töppäilisi niiden kanssa. Jatkuvasti.
5. Lellin rakkaitani ruualla, usein ihan hyvällä, otaksun.
6. Tiedän, että oikea Kotini on tuolla puolen, käymässä ollaan täällä.
7. Maanantai oli tosi huono päivä, täynnä huolia ja murheita, ikävää ja surua. Nyt taas henki kulkee.

Oikaisen tehtävän jaon seitsemälle, sillä tappelin jo eilen tämän tekstin kanssa enkä jaksa enää. Leikkaa ja liimaa -systeemi tuo mukanaan jotakin häikkää linkityksiin. Siispä jatkakaa vaikka te, joiden elämänkatsomus on kutakuinkin sama kuin minun kohdassa 3 ja 6.

Aistin - ja haastan

Sain haasteen Bamiellalta, kiitos. Siis pitkästä aikaa jotakin tällaista = tavallista ja normaalia. (Toinenkin meemi odottaa...)

HAASTE KUULUU NÄIN:

1. Laita tunnustus blogiisi.

2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.

3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.

4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.

5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.

***
1. Näköaisti… Värit – ne eritoten merkitsevät niin paljon. Näköni ei ole koskaan ollut nollan tarkka (likinäköisyyttä), mutta lukeminen ja sitä kautta näkeminen on ollut tärkeää minulle. Silmiin katsominen on osa totuutta ja aitoa kohtaamista kaikkien elollisten olentojen kanssa.

2. Kuuloaisti… Vanhemmiten hälyäänet rasittavat. Rakastan omaa rauhaa ja hiljaisuutta, luonnon ääniä, ei melua. Toisaalta omaan kiitettävän kyvyn sulkea pois ympärillä olevan hälyn, jos vain on tarpeeksi intensiivistä pohtittavaa.

3. Tuntoaisti... Sormeilen ja kosketan paljon: kankaita, pintoja, ihoa, hiuksia. Tarvitsen myös itse kosketusta, jotta tunnen "olevani", mm. rakastettu.

4. Maku- ja hajuaisti… Kulinaristi kun olen, miten tärkeä tämä aisti onkaan! Arvostan hyvää ruokaa ja juomaa. Rakastan erilaisia hajuvesiä, joskus jopa seurasin tuoksu-uutuuksia tarkkaan. Ainoastaan toisten ihmisten allergisuus hajuille rajoittaa tuoksujen käyttöäni.

5. Herkkyys, intuitiivisuus… Mikäs tämä aisti oikein onkaan? Niin tai näin, se on ollut osa minua aina. Kuten on näköjään alenevassa polvessanikin. Ei aina niin kiva, mutta toisaalta avartava ja ymmärtävä puoli ihmisyyttä.

Haastan mukaan seuraavat viisi blogikamua: Runotalon Sari, Junikan helmet, Maahiska, Niina/Vauhtia ja alamäkeä sekä Nan/Yksin ovella. Haaste on ehdottoman vapaaehtoinen.

Lepohetki ja sen jälkeen

Pikkukissan lepohetkiterveiset Kreikasta tässä... Otin monta muutakin ystäväkissakuvaa, mutta koska kameran käyttö ei ole suurimpia vahvuuksiani, huomasin ottaneeni "kasvikuvia"... eläimet eivät siis sujahtaneet siihen kastiin... Tämä pieni kissa oli löytänyt yhdeltä akropolikselta oman suojaisen paikkansa päivänokosilleen.

Viikko kotiSuomessa on mennyt töiden merkeissä ja sanon sen mielihyvin. Puoli vuotta sitten, kun kaikki muuttui, ajattelin, etten ikinä-koskaan-milloinkaan voi jatkaa enää omaa elämää. Mutta nyt huomaan, että nimenomaan se on ainoa vaihtoehto: oma elämä. Jos ja kun minulle on Elämäni annettu, on se käytettävä. Olen loppuelämäni joku muu kuin ennen olin. Ennen ja jälkeen sotia. Olen menettänyt Lapseni tässä maailmassa, ja niin äiti minussa suree sitä alati eikä sitä kohtaloa pysty hyväksymään, eikä tarvitse. Muttas silti. Jokin ydinosa minussa on Minä, jonka on pakko elää ja jatkaa vaan...

Sitä osaa itsessäni löysin ja varjelin matkallani. Nauroin yhdessä muiden kanssa. Kuin viaton lapsi. Ja jokaiseen nauruuni yhtyi rakas, toiselle puolelle siirtynyt Lapseni. Tunsin hänen ilonsa sydämessäni, sillä mitä enemmän nauroin, sitä enemmän hän kannusti minua siihen suuntaan. Itkin myös , mutta hulvattomina meren aaltoina hän huuhteli kaiken taas iloon ja valoon.

On menossa se vaihe, kun muistoja tulvii, niitä hyviä, parempia, parhaita: Joskus vuosikymmen sitten olin joutunut itkemään paljon. Tapasin silloin erään entisen työkaverin (miehen) kotitaloni nurkilla. Lapseni seurasi tilannetta omien kavereittensa kanssa lähellä, kun juttelin tämän ystäväni kanssa pitkäänkin. Kun menin kotiin, Lapseni alkoi kyselemään: Kuka tämä mies oli, missä asui, minkä ikäinen, mitä tekee työkseen, onko naimisissa? - Hetkinen, kyselin, mitä oikein ajat takaa...? - No, kun ajattelin, että olet itkenyt niin paljon ja että tämä voisi olla sinulle hyvä miesystävä! - Noin ajatteli murrosikäinen Lapseni, jolle jo silloin oli tärkeää se, että äiti nimenomaan nauroi ja oli onnellinen!!!!

Jokaikinen nauru, jonka meren aalto, ystävien höperöt tarinat, kreikkalaiset huumoriveikot ja ihan mikä vaan tilanne sai aikaan, olivat juuri niitä hetkiä, joita tiesin edesmenneen Lapseni arvostavan: Että minä nauran, että olen iloinen - hänen kunniakseen, hänen(kin) ilokseen sen tein! Vaikka välillä kyynelsilmin ja haikeana.

Surupalloni, jota olen kantanut rintarepussa tässä sylissäni on pienentynyt. Se ei paina niin paljon kuin ennen, mutta on oleellinen osa minua, kulkee kanssani. Hektisen, mieluisan ja antoisan työviikon jälkeen itkin tänään kotiin ajaessani: Itkin isoa ikävää. Saan itkeä. Suru on on ja pysyy, kaiken ohella.

Sielu on vielä Kreikassa

Jotta kotona ollaan taas. Kreikkaan jäivät ihanan lämmin ja ihoa hivelevä sää, mitä kauneimmat maisemat, ystävien tarinat ja äänet, paikallisten leikkisyys, makuhermoja hivelevät muistot, erikokoiset ja -näköiset kissakaverit, telmiminen aaltojen kanssa, pikkuitkut... Vuorokauden kestävän vatsataudin jätin mielelläni sinne.

Matkalle arvosana 10. Kymppi plus olisi tullut ilman vatsatautia.

Kreikkaan!

Pakattu on: vähän vaatetta, paljon kenkiä (vievät tilaa!) ja pakollisia purnukoita (ihonhoitoon etc). Ilman muuta pakkasin myös iloisen reissumielen... hmm. tai kannan sitä mukanani, kuten kannan syvää suruani.

Huvittaa, kun joskus tulee sellainen "hallinnan" tunne, rauha, eikä siinä mitään. Mutta kohta pian sen jälkeen joku toiselle puolelle siirtyneen Lapseni tuntenut ihminen tulee vastaan ihka eka kertaa tapahtuneen jälkeen - ja itkupallo räjähtää taas käsiin. Tätä se nyt sitten on, loppuelämä, enemmän tai vähemmän. Ikävä viiltää vain niin turkasen syvältä...

Mutta mikään ei estä minua nauramasta ja iloitsemasta, olemasta jotakin muutakin kuin sureva äiti. Näitä hetkiä toivon paljon matkallemme. Ainakin ryhmä koostuu melkoisen lystikkäästä sakista, joka ei kyyneleitäkään pelkää.

Viettäkää mukava viikko tahollanne. Tää lähtee ihan kohta...

Elämän rikkaus

Valtava määrä sisäisiä kokemuksia ja ulkoisia tapahtumia. Olen juhlinut syntymäpäiviä ja valmistujaisia. Olen käynyt tankkaamassa henkistä nälkääni erilaisissa tilaisuuksissa. Olen istunut kotikutsuilla ja ihaillut kauniita tavaroita. Olen saattanut TalonMiehen lomamatkalle ja - kappas vain - toivottanut hänet jo takaisin. Olen kyhnyttänyt hänen vieressään, kehrännyt ja nauttinut siitä, että hän On, Elää ja Rakastaa.

Olen myös kokenut sisäisesti uusia vuoren ylityksiä. Tavannut toiselle puolelle siirtyneen Lapseni erilaisissa yhteyksissä. Olen itkenyt ja nauranut. Olen tuntenut iloa, surua, ikävää, luottamusta... Olen oivaltanut paljon. Rakastan paljon, oikeastaan valtavasti.

Muutama pitkä tie on kuljettu loppuun ja on hengähdystauon paikka. Yksi kokreettinen tauko odottaa perjantaina, sillä meitä lähtee isompi ryhmä Kreikkaan!

Olen väsynyt ja pölmistynyt kaikesta, mitä on ollut. Olen herkkä, mutta sisältä tuntuu varmalta: tämä on minun elämäni. En tiedä mitään mitä tulee, mutta olen rauhallinen. Nyt.

Aarrekarttaa ja syitä elää

Olen laatinut taas aarrekartan, nyt mukavassa naisporukassa. (Jollet tiedä, mikä se on niin, lisätietoa esim tästä.) Edellinen aarrekartta tuli tehtyä kolmikymppisenä sen aikaisin haavein - ja hyvin toteutuivat. Ainoastaan Roomassa en ole vielä käynyt, mutta onhan tuota reissua ollut muualle.

Nyt oli vaikeaa unelmoida, koska... perinteisiä unelmia ei oikeastaan ole. Sitten löysin yhden pikkumurusen sisältäni, toiveen, jonka annoin tulla esiin kuvien kautta. Silti vain minä tiedän sen, karttaani katseleva ei sitä todennäköisesti havaitse. Aarrekartta on muutoinkin oman hengen ja symboliikan tuote. Kuuntelimme aarrekarttaryhmässä toisten antamat huomiot, mutta silti lopullinen tulkinta on kunkin oma.

Olen muutenkin miettinyt syitä elää, olla ja pinnistää. Lähimmäiset ja heidän rakkautensa on vaikeimpina aikoina se aktivoivin voima ja merkitys, mutta myös nämä sisäiset motivaatiot on kaivettava esiin, jotta elämä tuntuisi joltakin. Yksi tällainen on omasta kehostaan huolen pitäminen. Rajan toiselle puolelle siirtynyt Lapseni sanoi murrosiässä kerran minulle, kun olin laittautunut illanviettoon: Äiti, sinä olet kaunis. Talletin sen sydämeeni silloin ja olen sitä nyt suruaikana kaivanut monta kertaa. Juuri hänen takiaan laitoin vedenkestävää ripsiväriä hautajaisiin ja ehostan edelleen, käyn kampaajalla ja jumpalla ym. Jotta Lapseni olisi toisella puolella iloinen, että äiti jatkaa elämäänsä, selviää. Tahdon antaa hänelle tämän varmuuden, haluan olla hänelle yhä se "kaunis" äiti.

Niisk, sanoi äiti

Järjestelen täällä edesmenneiden vanhempieni paperiasioita. Halusin taustamusiikkia ja kuin vahingossa Youtube-listaltani pongahti tämä: Eija Kantolan Äiti.

Oma rakas äitini... rakkaana äitinä olo lapsilleni, eläville ja kuolleelle... Muistan, kun vuosikymmen sitten joku näkijä sanoi minulle, että tulet vielä pohtimaan paljon äitiyttä. Niin olen tehnyt ja niin taas teen...

Jotta ikävän ja haikeuden ja elämän kokonaisuuden itkulla aloitamma taas tämän toimistohomman. Niistän kohta nenän ja jatkan taas.

Paloja menneestä viikosta

Olen tavannut viime aikoina paljon naisihmisiä, joilta olen saanut iloa, lohtua, toivoa, haleja. Eniten minua pystyvät lohduttamaan he, jotka luontaisesti jakavat kanssani ajatuksen, ettei elämä pääty kuolemaan. "Hän on siirtynyt toiselle puolelle"... kuinka kauniisti se onkaan sanottu. Näille toisille, joiden mielestä elämä vain loppuu, näille kun muistaisin olla jatkamatta omia "selviytymiskeino"juttujani. Katsovat vain entistä säälivämmin.

***
Valitsin työkeikalle sopivaa cd:tä. Soittemessa oli valmiiksi kokoelma Lapseni kuol... toiselle puolelle siirtymiseen liittyvää musiikkia, mm. Queenin: "It's a beutiful day".

Jäin lamaantuneena kuuntelemaan muutkin kappaleet. Istuin lattialla, heijasin itseäni ja itkin.

Niistin nenäni, valitsin levyn, nousin ja jatkoin muita hommia.

***
Lääkäri voi menettää vanhan tai saada uuden asiakkaan ihan helposti:

Vanha ja pullea mieslääkäri näyttäessäni vatsassani olevia näppyjä: "Kuinka nuori ihminen on voinut päästää itsensä lihomaan tuohon kuntoon?"

Itseäni vanhempi naislääkäri: "Olet niin nuoren näköinen, et yhtään kuin ikäisesi!"

Ei ole vaikea arvata, kumman asiakas olen nykyään.

Inhimillinen

Kävin eilen katsomassa, mitä kuuluu tämän vuoden pienokaisilleni, tietyllä vakipaikalla... "Täältä tullaan!", vastasivat pikkusuppilot.

Viesti valuvan veden takaa

Välillä liihoittelin ja aloittelin uusia asioita. Sitten taas yhtenä hetkenä meni voimat. Siis ei ihan tasaista menoa tällä keijun rääpäleellä. Eilen piti taas saada itkeä ääneen = armollinen lahjani ja lääkkeeni. Vaikka lopputulos ei muuksi muutu, niin edes hetkittäistä tasapainoa se itku tuo. En jaksa olla pitkään vahva ja reipas, vaan taantuminen on suruni tie. Näköjään.

Olen miettinyt sitä, että nyt kun suren, energiatasoni/kenttäni/aurani - miten sen nyt haluaa sanoakaan - on ailahteleva. Eräs auroja näkevä tuttavani sanoi ohimennessään, että vaikka suruni ei näy päälle päin, energiatasossani se näkyy. Aiemmin värini ovat olleet kirkkaat, nyt kaikki on kuin valuvan veden takana.

Se selittää paljon, koska tältä tuntuu. Mutta toisaalta se asetti uusia kysymyksiä vanhojen rinnalle. Ensinnäkin: Kuinka surraan? Onko olemassa oikeaa tapaa surra ja edes vähän toipua siitä? Sanotaan, että lapsen kuolemasta ei toivu koskaan. Tarkoittaako tämä sitä, että olen "valuvan veden" takana loppuelämäni? Olenko tuomittu tähän olotilaan? Onko putken päässä oleva valo vasta tuonelan puolella? Ihmisen osa, äidin osa...

Toisekseen: Olisi luullut, että tällainen pitkän "henkisen tien" kulkija, pennusta asti erilailla ajatteleva ja omaan Jumalaansa uskova ihminen saisi selkeästi lohtua juuri nyt. Siis jotakin eteenpäin menoa, armoa. Vaan ei. Ihminen oon, vaikka kuinka uskoisin. Arvaatkaapa, miten paljon lohduttaisi, jos nyt NÄKISIN Lapseni sielun tuossa oikealla puolella!? Ei niin, että tunnen ja uskon, vaan silleen oikeasti.

Valituksia ei varmasti oteta vastaan tuolla toisella puolella, mutta minusta tämä on nyt vain niin väärin. Vastauksia täällä blogistaniassa voivat antaa erityisesti kaikki oman lapsen kuolemasta selvinneet eli ei kukaan. Tai sitten kelpaa mikä vaan meriselitys tähän tuskaan. Keneltä vaan, ketä tämä aihe koskettaa.

En osaa näitä tuntemuksiani välttämättä sanoiksi purkaa enkä ainkaan fiksuja kirjoittaa. Elämänhallintaa ei ole. Aprikointini ei ole nyt mielenkiintoista mietiskelyä ja kaiken yläpuolella tai irti kaikesta olemista, vaan hemmetin tylsää ja rankkaa surua. Tässä ja nyt, vankina.

En potki pois, jos jotakin vastaatte. Olen vain hieman häijyllä tuulella ja kohteena on koko elämä.

kuva: www.pixdaus.com/dust

Ei täällä yksin olla

Olen taas nähnyt jotakin uutta, oivaltanut itsessäni ja surussani. Tiesin toki jo ennestään, että ihminen on kriisissään itsekäs. Kuuluu asiaan käpertyä, eristäytyä ja nähdä asiat ahdistavan painavina - on todella syitä sille. Pitää mennä syvälle omaan kuiluunsa ja tuntea siellä, ettei kukaan voi auttaa, koska ketään ei ole, ei ainakaan samassa tilanteessa. Ihan ite pitää tämä kaikki tehdä.

Ja sitten jonakin hetkenä: avata silmänsä ja katsoa ympärilleen kuin uusin silmin. Kaikki olivat ääneen toitottaneet, että onneksi sinulla on TalonMies. Vasta nyt alan tajuta, että herranen aika, täällähän se edelleen on. Ei välttämättä osaa mitään uutta sanoa, mutta vain on, ei ole kyllästynyt suruuni ja tuskaani. Elää rinnalla, elää yhdessä eikä vähiten: saa minut nauramaan!

Kuin sarjassa näin muutakin: Pari ystävää mutkan kautta ovat jääneet tai oikeastaan tulleet uutena. Jopa heidän nuorisonsa, musiikkiterveiset myötätuntona. Blogistaniassa valtava määrä teitä, jotka olette täällä nytkin lukemassa. Tai toisella puolella kertomassa tahollanne elämästänne, tarinoista, jotka vievät mennessään. Lukekaapa vaikka täältä, myös rääpäle löytyy Alinan tarinasta...

Ja minä valitan, että kaikki ovat jättäneet!!!

Kiitos teille, moninaiset ystävät, lukijat, piipahtajat! En ole yksin, ei me kukaan olla!

Indica: Ihmisen lento

Hu-huu - pelottaako orvon vastakohta?

Kävimme katsomassa elokuvan Lukija. - Tylsä kuva, eihän tässä ammuttu yhtään, tokaisi TalonMies. Vitsivitsi. Tykättiin kyllä molemmat. Vieläkin on tunnelma päällä, ajatukset viivähtävät elokuvassa.

Lienen jo viime yönä lipuneeni elokuvamaailman tunnelmiin, kun näin unta, että olin hakeutunut elokuvaohjaajakoulutukseen. Ihmettelin unessa sitä hakemusta, sillä olinhan muka ajatellut näyttelijän uraa, jotta onko minusta nyt ihan ohjaajaksi. No, nämä unen vertauskuvat ovat minusta ilmeiset: näyttelenkö tätä omaa elämääni vai opettelenko jopa ohjaamaan sitä. Ikiomaa tragikomediaani.

Olen surussani nyt vaiheessa, jossa kaivelen joitakin viisi kuukautta hiljaa olleita ystäviäni esiin. En olisi ikinä uskonut, että näin tässä käy: Se, kenellä on suru, joutuu itse vinkumaan seuraa itselleen. Mutta ehkä sosiaalisuuteni on sitten pelastukseni, pakko mennä ulkomaailmaan hengittämään. Entä jos en pystyisi pitkään aikaan tekemään niin, antaisivatko tutut minun vain arkistoitua tänne kotiin? Muistelisivat, että se oli ihan mukava ihminen ennen kuin siltä kuoli lapsi. Mitähän sille nyt kuuluu, viiden vuoden jälkeen? Ottikohan se kuoleman kovin rankasti? Pitää joskus soittaa sille, kunhan vaan muistaisi.

Yäk, katkeria ajatuksia, mutta näiltä ei vain voi välttyä. Leskeys on kuulemma ylevämpää ja hyväksytympää kuin lapsensa menettänyt äiti tai isä. Sille ei ole sanaakaan, orvon vastakohdalle... Mutta te lukijat ette varmaan pelkää minua, vai?

Kuva: www.pixdaus.com/owl

Elokuun juhlat - rääpäle juhli myös

Jos viikonloppuna mukana olleessa kamerassa olisi ollut virtaa, olisitte nyt kenties nähneet kuvia
- pehmoisista sylikissoista
- ensin auringonpaisteisesta, sitten sateisesta järvenselästä
- ravuista ennen ja jälkeen keittämisen (huh, kuulostaapa raa'alta)
- saunan savuista
- tulen loimotuksesta
- elokuisesta, haaleantummasta tähtitaivaasta
(- kotialbumissa olisi lisäksi paljon kuvia ilmeikkäistä, keski-ikäisistä ihmisistä)

Jos mukana olisi ollut nauhuri, olistte kenties kuulleet
- iloista puheensorinaa, naurua
- matalammalla äänellä vakavampaa keskustelua, vähän itkuakin
- pientä laulunvirittelyä ainakin ruotsiksi
- mau ja miau sekä piippiip (jälkimmäinen = kiusatut hiiret - kuulostaa taas raa'alta)
- sateen rapinaa
- takkatulen ritinää

Mutta sanoillakin voin vakuuttaa, että ystävien viikonlopputapaaminen Saimaan saaressa teki hyvää meille kaikille. Minäkin pärjäsin tutussa, turvallisessa porukassa ilman suuria tunnemyrsky-ylläreitä.

Sitä paitsi on ihan ok olla rääpäle. Lukekaa tästä tai edellisen postaukseni kommenteista, mitä Alina sanoi minulle: "Rääpäleet kuuluvat keijukaisten lahkoon tilapäisten rämpijöiden heimossa. Viihtyvät pilven harsoissa ja sukeltavat surussa." Kiitos, Alina!

PMMP: Lautturi

Rääpäle

En ilmeisesti ollut ihan tyhjä, sillä aloitin itkun autossa, jatkan täällä kotona. Ikävöin Lastani, äidin sydän on vereslihalla. Enkä tiedä, mitä lopulta itken: kuolemaa vai elämää vai tätä kaikkea vaan, koko pakettia, jota en vain osaa.

Tyhjyyden tunne tulee myös siitä, ettei minulla ole aloitekykyä, ideoita, intoa. Tämä on vähän huono lähtötilanne freelancerille. Jos minulla olisi "suojatyöpaikka", siellä voisi käydä vähän harjoittelemassa työelämää. Toisaalta: pakko on paras kannuste...

Välillä tuntuu, että jokin ihan uusi ovi, oivallus, ymmärrys, tekeminen on edessä. Näköni ei vain kanna montaa tuntia eteenpäin, ainkaan kyynelsumusilmin.

Että älkää ainakaan kuvitelko, että olen jotenkin erinomainen ja vahva. Rääpäle täällä on.

Olavi Uusivirta: Hautalaulu

Tyhjää täynnä

Minulla ei ole sanoja, ei mielipiteitä. Olen ihan tyhjä. Tai sitten täydellisen täysi. Hämmentää... tai oikeastaan ei tunnu miltään.

Olen lukenut kyllä toisten blogeja enkä lakkaa hämmästelemättä ihmisten mielipiteiden määrää. Minulla ei tunnu enää olevan edes kommentointikykyä, pieniäkään tavuja, sanoista tai lauseista puhumattakaan. Oooommm... - jotakin on.

En ole masentunut. En ole iloinen. Vain olen.

Jos jollakulla on mielipide, mikä tauti tämä on, niin kommentoikaa ihmeessä, osaatte kyllä.

***

Kyllä täällä kuitenkin asioita tapahtuu, perukirjoitusta ja muuta äksöniä. Voimikseni luen SatuSannan suosittelemaa kirjaa Enkeleitä hiuksissani. Se imee mukaansa, itkettää ilosta ja surusta, antaa toivoa, muistuttaa ja varmistaa. Ihan minun juttuni, kiitos SatuSanna - missä lienetkin!

Ei palele!

Loma on jatkunut vielä kotona: hellettä (nam!), veneilyä, kuhaa ja ahventa, ruskeita kinttuja, killimahoja, kirjoja, viiniä. Pyykinpesu on myös nautinnollista, kun kaikki kuivaa auringossa ja kesätuulessa. Kotona on taas hyvä olla.

Mökistä en jaksa kertoa nyt mitään, jopa sanaton. Reklamoinniksi menee, valitettavasti.

Kävin hautausmaalla. Kastelin Lapsen haudan punaisen kukan, nyppäsin pois muutaman rikkaruohon. Seisoin vähän aikaa paikoillani ja sanoin hänelle: Tule, lähdetään täältä pois. -Lähdetään vaan, "kuului" vastaus. :)

Lähtevän ajatuksia

Onneksi tietyt asiat seestyivät (kts. edellinen postaus) ja alkaa tulla hyvä lomallelähtömieli. Hieman on sisäistä huteraa oloa siinä, kun edellisen kerran täältä läksin ja ilomielellä pakkasin, niin paluumatka olikin järkyttävän pitkä surumatka kotiin. Mietin, minkä verran tässä uskaltaa hehkuttaa loman alkua ja matkaa...

Olen siis ollut kotona kaikki nämä kuukaudet Lapseni kuoleman jälkeen, ja ympäristönvaihdos on mitä suositeltavinta. Toisaalta paikkakunta, jonne nyt menemme, on ihan vieras itselleni. Saariselkä ja etenkään talvella ei ole minulle vaihtoehto, todennäköisesti ei pitkään aikaan.

Eli olen varauksellisesti iloisella mielellä lähdössä. Täydennän koneella olevaa pakkaa-muista -listaani. Seuraan Pohjois-Savon säätiedoituksia. Mietin mukaan otettavan kirjakassin sisältöä. Pyykkään ja silitän kaiken mahdollisen täältä kotona - on sitten mukavampi palata likapyykkikassien kanssa. Mutta jännittää vähän.

Sitten näitä surevan äidin muita ajatuksia. Käyn välillä huvittaviakin keskusteluja edesmenneen Lapseni kanssa. Sanon hänelle jotakin ääneen tai mielessäni ja hän ikäänkuin vastaa ajatuksiini, nopsaan. Eilen rähisin hänelle autoa ajellessani, että jos siellä taivaassa ei muka tarvitse syödä, niin voitko väittää, ettet silti ikävöi niitä kuuluisia äidin lihapullia. - No, myönnetään, oli vastaus, - saat tehdä niitä heti kun tulet tälle puolelle... En voinut olla ääneen nauramatta omille (ja hänen) ajatuksilleen! :)

Kuva: www.pixdaus.com

Viikko vielä ja matkaan

Äsken taas itketin yhden tuttavan kaupungilla ja tietysti itkin hänen kerallaan. Toisen tuttavan kanssa taas ei tullut kyyneltäkään. Nämä todellakin ovat kummallisia ja hallitsemattomia reaktioita. Tätä tämä nyt sitten on ja tulee olemaan. Huokaus.

Ihan muuhun asiaan eli lomiin. Monesta blogista saa lukea fiiliksiä, kun loma on loppumassa. Tässä hehkutellaan tunnelmaa juuri loman alussa!

Minun kesäni... hmmm... Aina kysytään, että oletko lomalla. Olen vastannut jotakin, että tavallaan kyllä. Mutta totta on, että tämä surun ja ikävän kesä on ollut mitä on, oli sitten tässä vapaata tai ei. Mutta TalonMiehen kesälomaa olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Hänellä on ollut yksi sukulaisen rakennusprojekti lisähommina ja se työllistää edelleen. Mutta on sentään jotakin yhteistä olemista, mitä odottaa: Menemme viikon kuluttua Lapinlahden Onkijärvelle. Paikkakunta ei ole mitenkään tuttu, vain Liisan ja Matin rautatieaseman sekä Iisalmen läheisyyden tiedostan. Meillä on siellä siis viikon vuokramökki, jonne otamme mukaan ainakin muutaman kassillisen kirjoja sekä TalonMiehelle ristikkolehtiä. Eiköhän niillä ja lenkki+saunavermeillä pärjää. Nuorisoa tulee mukaan tai sitten ei. Saavat ihan ite päättää.

Jos joku sattuu tätä Pohjois-Savon kolkkaa tuntevan, niin vinkkejä otetaan vastaan. Meinaan, jos ei jaksa koko ajan saunoa ja uida, niin voisi kurkistella hieman ympärilleen.

Kohta täällä syödään savulohta, perunaa ja tomaatti-basilika-mozzarellasalaattia (vakiokesäruokaa). Jollei kauheasti ala satamaan, niin voi olla, että kurkistamme lähikaupungin terassielämän eka kertaa tänä kesänä. Toivon, etten tule kaipaamaan surunappia tänä iltana...

Mukavaa lauantaiehtoota kanssalukijoille!

Kesäiloa ja -surua

Siskoni itki eräänä aamuna puhelimessa, kun hänen ystävästään oli tullut leski äkillisesti. Sisko kävi läpi samalla omaa leskeyttään. Itse en tiennyt itkeväni, mutta huomasin kuitenkin kyynelten valuvan silmistäni vuolaana. Ajattelin leskeä, joka ei voi tajuta, kuinka rakas ihminen, joka pari tuntia sitten voi hyvin ja lähtee käväisemään muualla, häviää tästä maailmasta. Ensimmäisten päivien epäusko ja tuska, joka hiipii vähitellen. Seuraavien päivien suuri kipu. Seuraavien viikkojen vähittäinen ymmärrys, että tämä ihminen todella on poissa. Seuraavien kuukausien (ja vuosien) ikävä. Ikävä, joka jää...

Jollen uskoisi ja kokisi kuten teen, en tiedä millä jaksaisin. Mitenköhän ateisti tällaisen tilanteen klaaraisi? Lapseni ruumiineen on poissa, mutta henkisesti hän ei ole. Kohtaamme silloin tällöin, yleensä itkukohtauksen jälkeen. Hän tulee tähän toiselle puolelleni, tunnen hänet vahvasti. Unikohtaamisia ei ole ollut vielä, niitä odotan. Minulle olisi älytöntä tuskaa kuvitella myös sellaista, että Lapseni makaisi maassa odottamassa ylösnousemusta - tai pahimmassa tapauksessa sitä, että saako edes nousta ylös. Jehovan todistajat kävivät tuomassa suruun lehtisiään. Mielenkiinnolla luin jotakin. Siinä vaiheessa kun kerrottiin, että surevalla saattaa olla sellaisia harhoja, että kuvittelee kuolleen olevan läsnä, niin nappasin lehden roskiin ja sanoin, että tämän "harhan" tahdon pitää. Minulle se on tosi. Piste.

Ystävä on kutsunut minut aamiaiselle, olen kohta lähdössä! On ihania ihmisiä, jotka tekevät tällaista.

Elämässäni on paljon hyviä asioita, surun rinnalla, kuten yleisesti sanotaan. Silti eläminen sinällään on päivästä toiseen kulkemista, lievän pakon kanssa. Kuulunee myös asiaan. Mutta: pärjään kyllä just nyt.

Aurinkoista päivää kaikille!

Kuva: www.pixdaus.com

Ihanat naiset saunassa

Olin ystäväni mökillä. Ajatus oli olla yhdessä hiljaa, luontoa ja itseämme kuunnellen. Näin ei vain pitänyt näköjään käydä, sillä mökille tuli yhtiä sun toisia sukulaisia. Onneksi olemme ystäväni kanssa tilanteeseen tarttujia, huvituimme vain suunnielmien muutoksista. Jopa saunaseuraa saimme viehättävästä ja sujuvasanaisesta pienestä miehestä, joka tahollaan kehui saunoneensa "ihanien naisten" kanssa. Sama herrasmies tuli aamulla kädet puuskassa kyselemään, että kuinka meitä oli nukuttanut.

Itkeäkin sain - siitä hommasta ei pääse eroon. Samoin tuli toisena päivänä tuttu tunne: tahdon kotiin. Tahdon täältä pois, tahdon tänne, tahdon pois, tahdon tänne... Etsin kotia, se on nyt vähän kadoksissa. Näinä aikoina.

TalonMies oli nähnyt painajaista pahoista liekeistä, joka olivat tarttuneet minusta häneen. Huh, mitähän se oli.

Pikkuhiljaa

Edelliseen postaukseen viitaten... Myös Lapsen isällä oli ollut tiukka paikka (nämä tulee yllättäin), kun ryhmä iloisia nuoria teki lähtöä Tammerfesteille. Pisti ja vihlaisi pahasti.

Näistä viilloista huolimatta elämässäni on paljon hyvää, se kulkee eteenpäin sittenkin. Olen kiitollinen siitä, että pystyn toimimaan tässä maailmassa. Olen mm. tehnyt ihan normaaleja kesäkotitöitä: pyykännyt, siivonnut kaapin jos toisenkin, pessyt matot jne. Nyt on ollut hyvää aikaa sellaiseen, kun TalonMies käy vielä töissä. On tarve uudistaa, saada ilma ja energia kiertämään ympärilläni.

Nyt prosessoin vain päässäni Miinan kommenttia (kts. edellinen juttu) enkä pysty keskittymään tähän kirjoittamiseen. Aamukahvi- ja ikkunasta tuijottamisen aika siis.

Tämän kanssa on elettävä

Up and down - ja taas toisinpäin... Normaalia siis.

Torilla näin syrjäsilmällä viereiseen pöytään saapuvan seurueen: kuolleen Lapseni koulukaveri perheineen. Tämä tarkoittaa siis Lapseni ikäistä miestä, hänen vaimoaan ja lastaan sekä miehen vanhemmat. Minulla ei ollut minkäänlaista pokkaa kohdata heitä ja heidän onneaan. Kaikki se, mitä sivusta näin, oli sitä, mitä menetin. Olen menettänyt paitsi Lapseni ja kaikki mitä meillä oli (okei, ovathan ne tallessa muistoissa), mutta olen menettänyt myös tulevaisuuden, myös sen upean mahdollisuuden. Tässä olisi ollut yksi vaihtoehto minullekin, olla onnellinen ja ylpeä mummo keskellä kesää, kaikkien nähtävillä torilla. Lisäksi kuulin tietenkin lauseen, jotta diplomityö on tarkastettavana ja sejase työpaikka syksyllä. Tein kaikkeni, jottei minun tarvinnut kohdata heitä ja heidän myötätuntoaan. Kummasti oli hernepussissa kaivettavaa tai TalonMiehelle intensiivistä asiaa. Väistin ja selvisin.

Yksi muu kohtaaminen oli ja siinä minua lämpimästi käteltiin ja otettin osaa. Valuin kyyneleitä oranssien aurinkolasien takaa.

Torilla oli myytävänä leijoja. Sanoin TalonMiehelle, että ostetaan tuollainen pääkalloleija ja ajellaan kotiin. Lähdimme takaisin moottoripyörällämme ilman leijaa, kuitenkin.

Tätä tämä nyt sitten on. Koen jo ilon hetkiä (kuten viimeisessä postauksessa), mutta yhtälailla ovat kyyneleet olleet kovin vuolaita. Tämän kanssa on elettävä - lause, joka on pyörinyt päässäni kohta neljä kuukautta.

Äskettäin kävin kummilapseni synttäreillä ja olin niin valmistautunut juhlaan, että hämmennyin, kun halatessani vanhempia minulle otettiin osaa, lämpimästi, rehellisesti. Hyvältä se tuntui, semminkin kun yllätti näin.

Kaipaan pois näistä samoista ympyröistä, ja kuun vaihteessa se lienee jopa mahdollista. Saunan jäähyllä kuistilla luin TalonMiehelle päiväkirjaamme viime vuoden interreililtä. Olimme onnessamme niistä muistoista, uudelleen sen taas elimme. Tänä vuonna meillä kummallakaan ei ole voimia irrottautua sellaiseen aktiivireissuun, mutta pienimuotoisempi matka on tulossa. Mikä - sitä ei vielä tiedä kuin taivas, jos sekään. Antaa mennä, kun on sen aika.

Huomenna paistetaan muurikkalettuja, pestään tyttären vaaleanpunainen matto sekä sininen auto ja otetaan vastaan eräs pikkuvanha sukulaisvieras. Ellei sitten muuta ilmene. Mutta TalonMieskin viettää vapaapäivää ja se on jo jotakin se.

Kuva: www.pixdaus.com/life

Ilon hetkiä

Joskus hyviäkin uutisia. Ihoni on kuin vauvan peppu, siis tuntuu siltä: pehmeältä ja siloiselta. Päälle päin se ei vielä siltä näytä, sillä pisarapsori laikuttaa ihon kauttaaltaan eri värisenä, mutta hei: tuntuu jo!!

Ihan täsmälleen en voi tietää, mikä näistä on auttanut, mutta ehkäpä kaikki yhdessä:

• homeopatia
• Noni
• Navajo-terapia
• UVB-valohoito
• perusrasva Lipolan
• energiahoitoja, rukouksia
  
• aktiivinen ikioman tasapainon etsiminen eli mikä tuntuu hyvältä (itsensä lelliminen tavalla tai toisella)

Kaikkeen en ole toki satsannut rahaa, vaan ystäväpiirini koostuu (joidenkin mielestä) mitä merkillisimmistä hyypiöistä.

Olen kiitollinen kaikille auttajille ja apukeinoille. Minusta nämä ovat monin verroin parempia vaihtoehtoja kuin jämerät myrkyt, joita käytetään myös psoriin hyvin yleisesti. Jopa syöpälääkkeitä tarjotaan.

Kuva: www.pixdaus.com

Surunapin paikka

Ystäväni menetti puolisonsa likimain samoja aikoja kuin oma Lapseni kuoli. Juttelimme eräänä päivänä pitkät tovit. Taas oli helppoa se, että toinen ymmärsi välittömästi sen, mitä tarkoitin - ja päinvastoin. Ilman vääntöä, ilman selittelyä ja pitkiä, kummallisia katseita.

Olin viettämässä iloista iltaa TalonMiehen firman seurassa. Mukamas. Puitteet olivat erinomaiset alusta loppuun (ei todellakaan valittamista). Tässä linkki sinne, mistä eniten pidin: Bo Caspers, Imatran Big Band. Mutta... Kaipasin jotakin, mikä olisi selvittänyt muille ihmisille sitä, etten pelitä/toimi vielä oikein kunnolla. En ole tällainen, kuin nyt olen: vaisu, herkkä, hiljainen, ulkopuolinen. Älkää vaatiko minulta sitä, mitä yleensä ihmisiltä. Antakaa minun vain olla ja katsella. Tulen vielä täältä. Joskus. Ehkä. Toivon niin.

Jos olisi käytössä surunappi, suruhuntu, surunauha tai surupuku ylipäätään... Silloin ehkä minuun osattaisiin asennoitua jo valmiiksi. Ne, ketkä tahtoisivat, voisivat (mielihyvin) tulla ja kysyä, että kenet olet menettänt ja kuinka voit. Ne, jotka pelkäisivät, voisivat jo kertasilmäykseltä kiertää kaukaa, antaa olla, ajatellen ei-oo-mun-juttu. On ikävä säikäyttää ennestään tuntematon ihminen keskustelun jossakin vaiheessa.

Enää en ihmettele, jos vanhoissa kulttuureissa (Kreikassa?) lesket pysyvät mustissaan. Ei tarvitse selitellä - näin on näppylät nyt.

Olen myös miettinyt, lukeeko tätä blogiani sellainen, joka olisi jo kokenut samaa? Onko joukossa lapsensa/läheisensä menettänyttä, samoja tunteita tuntenutta? Joku, joka ei ole kommentoinut julkisesti, mutta silti tuntee Ymmärrystä? Jos tunnet olevasi Se ja jos tahdot tai jaksat, niin lähetä minulle sähköpostiviesti. Juttelisin/kirjoittaisin mielelläni saman kokeneen kanssa privaatisti. Olemme vähemmistöä, kartettavaa ja vähän pelottavaa muille. Onhan teitä muitakin?

Tätä samaa

Kun ryhmässä purkaa suruaan, ei ole varma vastaanotosta, hiljaisuudesta, joka syntyy sen jälkeen. Hävettää olla pieni ja itkuinen ryystäjä. Heikko ja surkea ihmisten auttaja, "toipuuko" tuo koskaan, pitäisi jo. Vai onko hiljaisuus myötäelämistä, avuttomuutta? Mutta en yhtään ihmettele sitä, että itken mieluummin yksin ja salaa, jopa kotiväeltä. Tälle alueelle ei voi tulla, ei haluta tulla, ei ainakaan olla.

Aikaa on mennyt vasta (jo?) kolme kuukautta, siispä uutisarvo Lapseni kuolemasta on väljähtynyt. Muille, vaan ei minulle. Tässäkin huomaan jo eron muiden ihmisten kanssa. Sorry.

Mikä helle? - Täällä on taivas itkenyt kanssani.

Silti, Pia Perkiön mukaan:

Me vain asumme täällä,
emme omista mitään.
Silti se on meidän;
saamme osamme
valosta
vaeltaessamme valmiin kauneuden läpi.

Kaikki on annettava pois,
taakatkin
nostetaan sydämeltä
lempeästi, varovasti suru pyyhitään
kuin unohtuva uni.
Vain rakkaus jää, täydellinen valo.

Tasapainoa etsimässä

Tarvitsen tasapainoa ja harmoniaa. Sanojeni vakuudeksi vaihdoin myös blogipohjani uuteen. Uusia tuulia päästelen myös kotiini pikku hiljaa, hissukseen: pesen pihalla uudella pesurilla mattoja, pyykkikone laulaa verhopyykkiä, kupsehdin paikassa jos toisessa, vien mennessäni ja tuon tullessani. Mutta nimenomaan r a u h a l l i s e s t i. En millään kestä painetta ja stressiä nyt, vaan olen itkuherkkä, väsyherkkä, herkkä muuten vaan.

Välillä otan kirjan käteeni ja käyn aurinkoon lekottelemaan - jo sporinkin vuoksi. Aloitin juuri Michael Ondaatjen "Divisaderon". Lupaavalta vaikuttaa, nam.

Yksi osa minua prosessoi tarinaa Kotiin lähteneestä Lapsestani... Asia olisi kertomisen väärti. Ei ehkä täällä, mutta...

Sisimpämme tietää enemmän

Sinä aamuna, kun Lapseni kuoli enkä itse tiennyt vielä siitä mitään, näin unta. Kerroin sen heti tuoreeltaan vieressä köllöttelevälle TalonMiehelle: Olimme saaneet vauvan, hoivasimme ja pitelimme sitä kämmenellä. Myöhemmin kriisiterapeutti näytti samaa kämmenten päällä kannattelemista, että teille tuli tällainen uusi yhteinen asia kannettavaksenne, suru.

Tänä aamuna selasin vanhoja postauksiani, en tiennyt mitä etsin. Vajaa 4 kk ennen Lapseni kuolemaa eli 30.11.2008, olin nähnyt tällaisen unen, kts. postauksen loppuosa.

Näiden kahden unen yhdistäminen sai aikaan erään oivalluksen ja sen mukaisen itkun. Kananlihalla elämän suuruudesta.

Vihreää, viileää juhannusta

Juhannus... Mitä oli vuosia sitten? Mitä oli vuosi sitten? Mitä oli kolme kuukautta sitten...?

Matka, jonka olen kolmessa kuukaudessa tehnyt, näkyy jo nyt hieman erilaisena. Ajattelin heti Lapsen kuoleman jälkeen, että kun olisi kesä, kun menisi edes kolme kuukautta vauhdilla, niin jos se helpottaisi. Menihän se aika, mutta hitaaaaasti, kertaa kolme hitaammin. Toki on paljon helpompi hengittää, kun on käytännön asiat tehty, monenlaista lehteä käännetty. Mutta vasta nyt on Oikein Iso Ikävä. Ikävöin Lastani jopa hänen ystävien puolesta, jotka alakuloisena ihmettelevät, mitä nyt juhannuksena tehdään ilman tätä ystävää. Heillä oli tietyt luonnossa liikkumisen perinteet, joissa Lapsellani oli tärkeä osuus.

Tuplasuru on vääntäytynyt kehooni. Jos oma mieli on jotenkin kestänyt, niin ruumiissani se näkyy: olen psoriaseksin pilkuttama, ollut jo monta viikkoa. Ei auta rasvat eivätkä valohoidot. Aikako auttaa? Olisiko vinkkejä teillä kesälukijoilla?

Kropan pettämisen myötä olen miettinyt, mitä voisi kohdallani olla ns. oikein sureminen. En ole tallannut asioita jalan alle, olen itkenyt aina kun siihen on ollut hyvä tilaisuus. En ole mökittynyt vain kotiini, vaan uskallan jo Prismassakin tavata tuttuja. Joskus jopa soittelen ystävilleni ja pysyn heidän kertomuksessaan. Välillä otan itkusessiot musiikin, rummutuksen tai hiljaisuuden kanssa, yksin kotona. Välillä puhua pulputan kaiken uudelleen, kun joku sen haluaa kuulla.

Silti paketti on varmaan niin iso, että psori ja sitä edeltänyt angiina iskivät päälle. Enempää en osaa, olen niin pieni. En hallitse mitään elämässäni, en edes suremista. Hiiteen kaikkin elämänhallinnan tai pohtimisen oppaat! Olen itsekin sortunut tyhjänpäiväiseen pohtimiseen, mitä elämä on ja kuinka se vastaanotetaan iloineen ja suruineen. Käytäntöön soveltaminen tässä on vaikeinta - voin vakuuttaa!

Kotiin tulee kuitenkin juhannus. TalonMies kantoi Nuorimmaisen kanssa pari juhannuskoivua portaiden viereen. Radiosta kuuluu hermakkaa tanssimusiikkia (tyhmiä mainoksia vain välissä). Ruokaa on varattu vaikka kuinka paljon, vaikkei meitä ole kuin kolme. Keskimmäinen lapsisista viilettää Porissa, Raumanmeren juhannusfestareilla.

Nyt kun katson tuota festivaaliohjelmistoa, en ihmettele, miksi hän lähti niihin bileisiin. Siellä esiintyy mm. Maj Karma. Heidän biisi, joka kolahti meille kaikille läheisille sureville, on tässä. Juhannuksen kunniaksi, Lapseni muistoksi, olkaa hyvät: Salama.

Kohta lähden rakkaan harrastukseni pariin eli lukemaan kirjoja (huom: keskittymiskykyä on!). Menossa ovat mm. Isabel Allenden "Sydämeni Inés", Juha Itkosen "Myöhempien aikojen pyhiä" ja Allison DuBoisin "Näkijän tarina".

Kaunista, vihreää ja onnellista juhannusta teille kaikille! Rakastakaa toisianne ja kertokaa se myös - sitä ette koskaan kadu!