perjantai 9. lokakuuta 2009

Lepohetki ja sen jälkeen


Pikkukissan lepohetkiterveiset Kreikasta tässä... Otin monta muutakin ystäväkissakuvaa, mutta koska kameran käyttö ei ole suurimpia vahvuuksiani, huomasin ottaneeni "kasvikuvia"... eläimet eivät siis sujahtaneet siihen kastiin... Tämä pieni kissa oli löytänyt yhdeltä akropolikselta oman suojaisen paikkansa päivänokosilleen.

Viikko kotiSuomessa on mennyt töiden merkeissä ja sanon sen mielihyvin. Puoli vuotta sitten, kun kaikki muuttui, ajattelin, etten ikinä-koskaan-milloinkaan voi jatkaa enää omaa elämää. Mutta nyt huomaan, että nimenomaan se on ainoa vaihtoehto: oma elämä. Jos ja kun minulle on Elämäni annettu, on se käytettävä. Olen loppuelämäni joku muu kuin ennen olin. Ennen ja jälkeen sotia. Olen menettänyt Lapseni tässä maailmassa, ja niin äiti minussa suree sitä alati eikä sitä kohtaloa pysty hyväksymään, eikä tarvitse. Muttas silti. Jokin ydinosa minussa on Minä, jonka on pakko elää ja jatkaa vaan...

Sitä osaa itsessäni löysin ja varjelin matkallani. Nauroin yhdessä muiden kanssa. Kuin viaton lapsi. Ja jokaiseen nauruuni yhtyi rakas, toiselle puolelle siirtynyt Lapseni. Tunsin hänen ilonsa sydämessäni, sillä mitä enemmän nauroin, sitä enemmän hän kannusti minua siihen suuntaan. Itkin myös , mutta hulvattomina meren aaltoina hän huuhteli kaiken taas iloon ja valoon.

On menossa se vaihe, kun muistoja tulvii, niitä hyviä, parempia, parhaita: Joskus vuosikymmen sitten olin joutunut itkemään paljon. Tapasin silloin erään entisen työkaverin (miehen) kotitaloni nurkilla. Lapseni seurasi tilannetta omien kavereittensa kanssa lähellä, kun juttelin tämän ystäväni kanssa pitkäänkin. Kun menin kotiin, Lapseni alkoi kyselemään: Kuka tämä mies oli, missä asui, minkä ikäinen, mitä tekee työkseen, onko naimisissa? - Hetkinen, kyselin, mitä oikein ajat takaa...? - No, kun ajattelin, että olet itkenyt niin paljon ja että tämä voisi olla sinulle hyvä miesystävä! - Noin ajatteli murrosikäinen Lapseni, jolle jo silloin oli tärkeää se, että äiti nimenomaan nauroi ja oli onnellinen!!!!

Jokaikinen nauru, jonka meren aalto, ystävien höperöt tarinat, kreikkalaiset huumoriveikot ja ihan mikä vaan tilanne sai aikaan, olivat juuri niitä hetkiä, joita tiesin edesmenneen Lapseni arvostavan: Että minä nauran, että olen iloinen - hänen kunniakseen, hänen(kin) ilokseen sen tein! Vaikka välillä kyynelsilmin ja haikeana.

Surupalloni, jota olen kantanut rintarepussa tässä sylissäni on pienentynyt. Se ei paina niin paljon kuin ennen, mutta on oleellinen osa minua, kulkee kanssani. Hektisen, mieluisan ja antoisan työviikon jälkeen itkin tänään kotiin ajaessani: Itkin isoa ikävää. Saan itkeä. Suru on on ja pysyy, kaiken ohella.

7 kommenttia:

Mk kirjoitti...

Kaunista, haikeaa ja niin kovin tutuilta tuntuvia ajatuksia.

Lapsensa vuosia sitten menettänyt äiti kertoi että hänestä oli lohdullista ajatella ettei lapsi mennyt pois vaan jatkoi matkaa, vain erisuuntaan.
Miksei siis hänkin jatkaisi?

hanne kirjoitti...

Kirjoitat niin kauniisti elämästäsi ...
Ihanaa, että surupallosi on pienentynyt...
ja se pienenee ja muuttuu rakkauspalloksi, on jo varmaan muuttunutkin...
Sinulla on tuo hiuksen hieno, kultainen, vahva yhteys, joka ei koskaan katoa...

Runotalon Sari kirjoitti...

Pilviharso - blogissani on sinulle jotain.

Roosa kirjoitti...

Kirjoitat - 'nyt huomaan, että nimenomaan se on ainoa vaihtoehto: oma elämä.'- hienosti oivallettu.

Pilviharso kirjoitti...

Mk,
En mitenkään halua olla Lapseni jarru, kun hän jatkaa matkaa. Jotenkin sen vain tietää, vaikka itsekkäästi ikävöin. Saan ikävöidä...

Hanne,
Rakkauspallo onkin kauniimpi sana kuin surupallo. Ja yhteyslangan ei tarvii katketa, niin...

SAri,
Kiitos, haen sen sieltä vielä...

Roosa,
Oma elämä on jotakin itsekästä, mutta tässä(kin) tapauksessa myös se elinehto.

Mk kirjoitti...

Jokainen saa ikävöidä.
Ja jatkaa matkaansa vasta silloin kun siltä tuntuu, vaikka se kävisikin kovin hitaasti ja ontuen.

Kerroin vain tutun äidin ajatuksen - suuressa surussa pienikin lohduttava ajatus kantaa eteenpäin.

Pilviharso kirjoitti...

Mk,
Juu, ymmärsin täysin sen mitä kirjoitit, mutta oma vastaukseni "näyttää" näköjään... puolustelevalta. Siis olen samaa mieltä: sekä sinun että tämän tuttavasi kanssa.