maanantai 19. lokakuuta 2009

Merkkipäivä


Pitäisi jo nukkua, mutta täällä on vähän erilainen maanantai-ilta. Olen normaalit jumpat ja espanjan tunnit komunnut, mutta nyt olen yksin kotona (TalonMies työmatkalla). Lisäksi kun sattuu olemaan edesmenneen Lapseni 7 kk kuolinpäivä SEKÄ toisen vanhempani 9 v kuolinpäivä, niin ajatukset ovat molliviritteiset, painopiste menneessä, menetetyissä. Haluan käpertyä suruun tällaisena iltana, kun talo on tyhjä. Ei tarvitse reipastella eikä ottaa ketään huomioon. Laitan soimaan Petri Laaksosen "Ota hänet vastaan", itken ja ryystän valokuvalle, kuulen Lapsen antamat vastaukset, soitan kappaleen toisenkin kerran, itken, rauhoitun ja teen taas omat diilini hänen kanssaan. Semminkin kun tunnen hänen rauhoittavan läsnäolonsa.

Huomenna työ ja ulkoilulenkki vievät mennessään. Onneksi. Näinkään ei jaksaisi.

Hyv' yötä muutkin valvojat!

Kuva: www.pixdaus.com/rain, cry

8 kommenttia:

hanne kirjoitti...

miten kaunis kuva...
kolme lehteä
niin kirkkaana sateessa,
lasin takana..

Mk kirjoitti...

Etsin pitkään runoa siitä miten taivaskin itkee surun pisaroin.
En löytänyt, vain ajatuksen siitä miten surukin joskus ryöppyää sateen lailla.
Luonto tarvitsee sadetta, sureva kyyneleitä.
Hetkiä jolloin saa antaa surulle vallan.
Lämpimät halaukset ja ajatukset sinulle.

Leen@ kirjoitti...

Minäkin etsin sitä laulua, mutta törmään vain Juha Tapion kauniiseen Väsyneet maan:
" Kun taivas laulaa,
meidän sieluissamme soi.
Kun taivas itkee,
lohdun helmet pisaroi.
Kun taivas hymyilee,
meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi! "

Lohdun helmiä pisaroikoon siellä myös.

Runotalon Sari kirjoitti...

Haluan uskoa ja luottaa siihen, että ne jotka menevät pois tästä maailmasta ovat jotenkin kuitenkin meidän lähellämme ehkä jopa tavallaan lähempänä kuin mitä aikaisemmin. Voimahalaus sinulle Pilviharso :)

Johanna Laakso kirjoitti...

Hei Pilviharso!
Tulin blogiisi ensimmäisen kerran ja luin muutamia postauksiasi. Olin jo sammuttamassa konetta yöunille, kun minun piti palata vielä blogiisi. Kirjoituksesi koskettivat sisintäni ja halusin vain tulla esittämään suruvalitteluni poismenneen lapsesi johdosta. Surutyö menetetystä lapsesta on varmasti suuri taakka kannettavaksi. Toivon, että jaksat sen kuitenkin kantaa. Minä menetin äitini muutama vuosi sitten ja välttelin surutyötä pitkään, koska pelkäsin tunteitani. Kipu ei mennyt pois ennen kuin kohtasin sen. Tuli aika, jolloin tuska hellitti, mutta muistot jäivät. Kova ikävä ja itku kohtaavat vielä merkkipäivinä ja silloin, kun jotain tärkeää elämässäni tapahtuu. Luulen, että suru menetetyistä kulkee mukana loppu elämän verran, mutta ehkä sen kanssa oppii elämään. Toivotan sinulle siunausta ja voimia arkeen ♥

Pilviharso kirjoitti...

Hanne,
Syksy vain on niin kaunis, kaikessa luopumisessaankin.

Mk,
Suru ryöppyää sateen lailla... totta kuin mikä. Kiitos haleista!

Leen@,
Mistäköhän laulusta te puhutte? Tuo Väsyneet maan onkin kaunis, kiitos.

Runotalon Sari,
Näin olen itsekin tuntenut, että Lapseni on ajoittain lähempänä kuin ikään ennen aikuisena...

Johanna Laakso,
Tervetuloa blogiini, tulen myös käymään tahollasi vielä. Kiitos osanotostasi... kyllähän tämä elämäni rääkki on ollut, kuolemantapauksista kovin isku. Kiitos kauniista sanoistasi.

Elegia kirjoitti...

Voi itku, menin sanamottaksi. Tuli käymään kylässä ja juutuin kiinni. Jäin lukemaan surustasi. Kuinka elämä on koetellut sinua...

Lämmin halaus täältä ja rohkaiseva rutistus. Sanoja en löydä, mutta jotenkin haluan ilmaista että täälläkin on joku läsnä ja ajattelee sinua.

Pilviharso kirjoitti...

Elegia, kiitos läsnäolostasi.