lauantai 17. lokakuuta 2009

Hautausmaata ja elämää

Kävin ostamassa Lapseni haudalle kynttilälyhdyn. Luonnonkivi, jonka Lapsen isä joskus löytää ja jaksaa sen haudalle järjestää, saa vielä odottaa. Mummo on vienyt sinne kanervan, täti havuja, siispä minä hommasin tämä lyhdyn. Kävin sateessa asettamassa sen paikoilleen, saa nähdä, kuinka kynttilä palaa, en ole vielä oikein ekspertti tässä.

Seisoin vähän aikaa hanskat ja pää märkänä haudan edessä, hytisin ja kuulin: Äiti, mene jo pois, ettet vilustu. Menin sitten. Molemmat lähdettiin.

Lyhtykaupassa eli tavaratalossa tuli vastaan entinen koulukaveri. Sekunnin murto-osan olin häkeltyä, sillä hän ei näyttänyt entiseltään, vaan vakavasti sairaalta: erivärinen peruukki, laihtuneet kasvot. Iloisesti tervehdimme, minä jarruttelin ja halusin pysähtyä juttelemaan, mutta hän ei. En tiedä, tiesikö hän minun tilanteen, mutta minä Näin hänen tilanteensa. Kaksi elämän erilailla kolhimaa. Meillä olisi ollut varmaan toisillemme jotakin sanomista, mutta jotenkin kunnioitin hänen liukenemistaan takavasemmalle.

Kerran eräässä rappukäytävässä, kun en juuri silloin muistanut, että Lapseni on kuollut, ihmettelin, mikä vastaantulevalla miestuttavalla oli mielessä. Hän empi ja kääntelehti, minä vain iloisesti tervehdin puhellen niitä ja näitä. Aivan, hän tasan tarkkaan tiesi tilanteeni ja olisi kenties halunnut ilmaista osanottonsa. Minulla ei vain silloin ollut vastaanottoa, näköjään.

Nopeita ja hienovaraisia hetkiä, jotka silmäräpäyksessä ovat ohi.

Vakiolauantairuoka syöty: uunilohta, kasviksia ja valkoviiniä. TalonMies kuorsaa tyytyväisenä telkkarin ääressä. Minä ja yksi nuori verkossa. Yksi omassa kotona tai ystävien luona. Elämää. Elossa.

5 kommenttia:

Runotalon Sari kirjoitti...

Olen miettinyt viimeaikoina elämäni käännekohtia ja niiden tarkoitusta itselleni. Isot surulliset asiat ovat saaneet minut arvostamaan pieniä arkisia asioita. Surun hetkellä tuntosarveni ovat herkät, silloin aistin ihmisistä heti mitä he ajattelevat, tuntevat. Suru antaa uudet silmät joilla katsoa maailmaa. Miksi monen on niin vaikea kohdata sureva ihminen? Pelkäämmekö, ettemme löydä oikeita sanoja vai uskommeko surun tarttuvan itseemme? On surullista, kun ihmisiä katoaa ympäriltä kummallisesti kun suru kohtaa...taisin jo eksyä asiasta, mutta nämä sanat nyt vain tahtoivat tulla ulos.

Marja kirjoitti...

Minä olen ollut kutakuinkin samanlaisessa tilanteessa vuosia sitten.
Pelkkä läsnä olo riittää ja halaus - sanoja ei tarvita, ne ovat turhia.
Voima hali sinulle täältä.

Villiviini kirjoitti...

Kyllä se oikea luonnonkivikin ajallaan löytyy. Sen kauniimpaa muistokiveä rakkaalle ei voi ollakaan. - Suru on vaikeasti käsiteltävä asia emmekä ole tottuneet etsimään siihen sanoja. Luulemme, että asiat pitää ilmaista sanoilla. Helpompi on myös mennä ohi sanomatta mitään, vaikka ehkä mielikin tekisi.

Leen@ kirjoitti...

Minäkin olen joitakin kohtaamisia miettinyt juuri samoin: ohitinko sellaisen, joka olisi pitänyt kohdata. Joittenkin kohdalla se kohtaaminen on tapahtunut myöhemmin, sitten kun sen aika selvästi tuli. Mutta yhä minullakin on mielessä kuva vuosien takaa, bussissa yksinäinen kumara hahmo, matkalla sädehoitoon, enkä minä osannut tervehtiä, en kohdata, kuolinilmoituksesta luin, että tilaisuuteni on mennyt kokonaan.

Haudalla käymiset ovat tärkeitä, lyhdyn kynttilä jää palamaan kuin ajatuksemme, rukouksemme. Ne palavat ja kestävät vaikka liekki sammuisikin.

Pilviharso kirjoitti...

Runotalon Sari,
Isot, surulliset asiat suorastaan pakottavat arjen pieniin asioihin ja p y s ä h t y m i s e e n.

En oikein ymmärrä tuota surun pelkoa, kumpaa se on: sanojen puuttumisen pelko vai tartunnan pelko.

Totean nyt jälleenn kerran, että se/he, mitä olen menettänyt surussani, olen täällä monin verroin saanut takaisin. Kiitos sinullekin!

Marja,
Sitä jää vain miettimään, miten nopsa pitäisi olla reagoinneissaan... Eli pulma on molemmin puolin....

Villiviini,
Luonnonkivi tulee vastaan, antaa löytää itsensä, näin uskon.