keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Liian ikävä nyt

Ikävä kun iskee, sen voima aina yllättää. Löysin äsken itseni kaivamasta netistä todisteita, että olihan Lapseni olemassa? Kuoliko hän? Facebookin kaverin kommentit, kun on suruviestin saanut, repii minunkin sydäntä uudelleen. Ystävien suru, kaipaus ja trauma tapahtuneesta heille, ketkä olivat läsnä, kun...

Kun löytää itsensä googlettamassa hänen nimeään, vaikka mitään ei löydy. Kun vielä yrittää soittaa hänelle, vaikka numero ei ole käytössä. Kun yhä uudestaan lukee yli vuosi sitten puhelimeen talletettua tekstiviestiä: "...sinä, isä ja X ovat tärkeintä minulle maailmassa..." tai "Hyvää naistenpäivää, äiti!".

Paljonko pitäisi maksaa, mitä voisin tehdä, jotta kuulisin vielä äänesi? ÄÄNESI!

Olitko sinä varmasti täällä? Kuolitko sinä varmasti pois? Tavataanko me varmasti vielä?

Voi nakki, miten ikävä on nyt! Tämä äiti itkee nyt täällä, yksin kotona. Sorry.

15 kommenttia:

Nana kirjoitti...

Kunpa voisin edes vähän lohduttaa :(
Olen tässä, ihan hiljaa.

Marja-Liisa kirjoitti...

Itke vain, suru on surtava pois kunnes se laantuu vaikka unohdu ei koskaan.

Susikairan akka kirjoitti...

Voi kun osaisi jotain sanoa. Olisipa keino, jolla hänen äänen saisin kuunneltavaksesi. Jos edes jotenkin voisi näyttää, että kyllä te vielä tapaatte. Miten saisi kosketuksen, halauksen ympärillesi?

Olet ajatuksissani.

Roosa kirjoitti...

Mitä sanoisin, että Sinulla olisi parempi olo, - edes hiukan? Kyllä lapsesi oli olemassa ja on edelleen Sinun sydämessä. Aina.

hanne kirjoitti...

halaus sinulle!

Kirsi-Marja kirjoitti...

Täällä on toinen äiti, joka itkeee kanssasi. En osaa lohduttaa sinua, mutta toimin itse ihan samalla tavalla. Luen facebookia, googletan ym. Samat kysymykset pyörivät päässäni. Samalla tavalla itken yksinäni.

marjo kirjoitti...

... voi ... ajatus kanssasi. Uskon, että tapaatte vielä.

Pilviharso kirjoitti...

Nana,
Kiitos, se juuri lohduttaa. Että olet siinä.

Marja-Liisa,
Niin. Huomaa nytkin, kun näitä vastauksia kirjoitan, on taas toinen tilanne. Mutta hetkessä tuo suru voi myös viiltää.

Susikairan akka,
Kiitos sinullekin. Onneksi halaajia on muitakin tässä maailmassa, mutta tätä tiettyä halausta ja ääntä ajoittain ikävöi.

Roosa,
Ehkä siksi mikään ei ole niin tärkeää kuin sydämen mukaan eläminen. Kiitos kun tavallaaan muistutit siitä.

Hanne,
Kiitos.

Kirsi-Marja,
joka millilleen tunnet nämä eri temppuset, joilla yrittää suruaan lieventää, kiitos että olet ja kommentoit.

Marjo,
niin Usko ja Sydän. Must.

Hanni kirjoitti...

Olen tuolta Susikairasta usein tänne poikennut, mutta en ole tohtinut jättää mitään jälkeä käynnistäni... tunnen että olen tunkeilija ja liian vieras sanomaan mitään. Tähän kuitenkin oli pakko sanoa: tämäkin äiti alkoi itkeä tuon postauksen luettuani.

Leen@ kirjoitti...

Tuo äänen kuuleminen... Minulla on isäni ääntä äänikirjeissä (sellaisia harrastettiin 80-luvulla) ja videokin löytyy. Niitä tekee kipeää katsella ja kuunnella. Kuulen äänen, niin todellisen, eikä häntä kuitenkaan ole.

Miten ihmeessä näyttelijöiden ja muiden julkisuuden henkilöiden omaiset jaksavat kun heidän rakkaastaan jää materiaalia vaikka kuinka paljon? Ei niitä hävittääkään voi.

Pilviharso kirjoitti...

Hanni,
Suotta tohtimista ja tunkelemista mietit. En kirjoittaisi näin, ellen toivoisi aatoksilleni vastakaikua. Kiva kun ilmoittelit käynnistäsi.

Leen@,
Meillä kun ei ollut videoitakaan. TAi jos jotakin pätkiä on ollut, ne ovat lapsuusajalta. Yhdessä kyläpaikassa näin videon, jossa Lapseni lisäksi oli muitakin edesmenneitä. Ne äänet ovat jääneet sieltäkin mieleen...

Inkivääri kirjoitti...

En osaa lohduttaa, itken kanssasi...

Pilviharso kirjoitti...

Inkivääri,
Itke vaan minun kaa!

Hymytyttö kirjoitti...

Kyynel silmässä luen tekstiäsi. En osaa sanoa mitään, olen vain tässä, ajattelen sinua.

Pilviharso kirjoitti...

Hymytyttö, kiitos että olet ja kävit.