torstai 15. lokakuuta 2009

Istun nyt tässä ja kirjoitan

Arki on ollut normaalia ja hyvää. Loman jälkeen se on kantanut, vienyt aikaa eteenpäin kuin huomaamatta. Mukavaa kiirettä, mutta melkein liian...

Tullut taas ikävä omaa itseäni. Olen niin tottunut kyselemään, kuka olen, mitä tunnen, miten menee, että peräkkäiset toiminnalliset ja aikataulutetut päivät alkavat olla liikaa.

Edes tämän lyhyen postauksen ajan voin ihmetellä olevaa, miltä minusta tuntuu. Kehoni on saanut liikuntaa sekä istumista. Nyt se viestii haluavansa lullutusta. Pitkään aikaan kukaan ei ole hieronut minua - alkaa olla aika varata joku terapeuttiaika. Kävin juuri erergiahoitajalla, mutta se ei riitä. Kaipaan fyysistä lihasten vanutusta, oloa, että jotakin konkreettista on tehty. Sen ajanvarauksen hoidankin tänään.

Vuosia sitten kävin säännöllisesti vyöhyketerapeutin vastaanotolla. Kehoni oli kuin riippuvainen siitä. Mutta kuten missä tahansa pitkässä suhteessa, joskus on aika uusiutua tai lähteä uusille teille. Lähdin, mutten ole ottanut mitään uutta kehonhuoltoa tilalle. Myös raha ratkaisi asiaa tälle hiljaisemmalle vaiheelle.

Blogikriittisyys (huvittaako ylipäätään kirjoittaa) nostaa jälleen päätään. Samat miksi-kysymykset, mutta myös muistaminen, että nimenomaan vuorovaikutus tekee tästä toisenlaisen kuin oman koneen päiväkirjaan kirjoittaminen. Ja kuitenkin sitä niin mielellään lukee myös toisten elämää ja sen erilaisia tunnelmakuvia.

Ihailen runoilijoita ja muita taitavia kirjoittajia, jotka tiivistetysti saavat sanotuksi monta tärkeää asiaa symbolisesti. Kuinkahan saisi oman runosuonen pulppuamaan? Jotkut kertovat heräävänsä keskellä yötä ja kirjaavansa ne muistiin. Voiko tuollaista houkutella tulemaan vai onko se vain annettu lahja?

t. uudistusta kaipaava nimimerkki "Samaa vanhaa"

6 kommenttia:

Leen@ kirjoitti...

Minullakin on oma aromaterapeuttisuhteeni katkolla, eniten juuri rahan takia. Kaipaan sitä, lulluttelu on oikein hyvä sana, jonkun kädet tekemässä hyvää keholleni, vaikka vähän kivun kauttakin.

Kirjoittamisessa tuntuu olevan vaiheensa, kaikki tuntuu olevan sanottu, ja varsinkin toisaalla niin paljon paremmin. Nuo ajatukset nousevat ihan säännöllisesti minulla, jatkan silti kirjoittamista, koska koen sen selvittävän ikiomia ajatuksiani. Mitä siitä silloin, jos toistan samaa, minkä joku toinen on sanonut paremmin.

Runojen kirjoittaminen taitaa olla samanlaista työtä kuin muukin kirjoittaminen, ehkä vielä enemmän yhäuudelleenmuokkausta vaativaa. Yhden ainoan kerran olen kokenut sellaisen heräämisen hetken, jolloin tiesin yhden lauseen kuuluvan runoon, joka alkoi syntyä samantien. Runojen kirjoittaminen on minulle vaikein kirjoittamisen laji.

Marja kirjoitti...

Rakkaat siskot! Älkää murehtiko, sillä pääasia ainakin minulle on, että ilmoitatte olemassa olostanne!

Janne kirjoitti...

Moni muutos taitaa tapahtua kuin itsestään kun sen tarpeen myöntää ensin itselleen ja avaa luukut. Eikä välttämättä tarvitse etsiäkään. Hmm.

Runotalon Sari kirjoitti...

Minulla runosuoni löytyy, kun pysähdyn ja tyhjennän mieleni. Teksti alkaa silloin virrata itsestään ja sitten on vain luotettava siihen mitä tulee. Minusta on mukava lukea useita erilaisia blogeja ja varsinkin niitä missä ihmiset avaavat omaa sisintään. Ihminen on kaunis luomus - aina.

Pilviharso kirjoitti...

Leen@,
Ihan totta: mitä sen on väliä, jos toistan samaa, jos toinen sen on jo sanonut paremmin. Ei ole väliä.

Marja,
Kauniisti sanottu: olemassaolo riittää. Ei turhia vaatimuksia, eiköhän tässä elämässä ole kylliksi vaateita!

Janne,
Viisas mies on hän. Niin te nuoremmat aina ootte, myönnän.

Runontalon Sari,
on itse niin kaunis luomus, ettei sivullinen henkeä saa.

Runotalon Sari kirjoitti...

Pilviharso - olet uskomaton ja saat minut liikuttuneeksi ja sanattomaksi :)