torstai 20. elokuuta 2009

Hu-huu - pelottaako orvon vastakohta?


Kävimme katsomassa elokuvan Lukija. - Tylsä kuva, eihän tässä ammuttu yhtään, tokaisi TalonMies. Vitsivitsi. Tykättiin kyllä molemmat. Vieläkin on tunnelma päällä, ajatukset viivähtävät elokuvassa.

Lienen jo viime yönä lipuneeni elokuvamaailman tunnelmiin, kun näin unta, että olin hakeutunut elokuvaohjaajakoulutukseen. Ihmettelin unessa sitä hakemusta, sillä olinhan muka ajatellut näyttelijän uraa, jotta onko minusta nyt ihan ohjaajaksi. No, nämä unen vertauskuvat ovat minusta ilmeiset: näyttelenkö tätä omaa elämääni vai opettelenko jopa ohjaamaan sitä. Ikiomaa tragikomediaani.

Olen surussani nyt vaiheessa, jossa kaivelen joitakin viisi kuukautta hiljaa olleita ystäviäni esiin. En olisi ikinä uskonut, että näin tässä käy: Se, kenellä on suru, joutuu itse vinkumaan seuraa itselleen. Mutta ehkä sosiaalisuuteni on sitten pelastukseni, pakko mennä ulkomaailmaan hengittämään. Entä jos en pystyisi pitkään aikaan tekemään niin, antaisivatko tutut minun vain arkistoitua tänne kotiin? Muistelisivat, että se oli ihan mukava ihminen ennen kuin siltä kuoli lapsi. Mitähän sille nyt kuuluu, viiden vuoden jälkeen? Ottikohan se kuoleman kovin rankasti? Pitää joskus soittaa sille, kunhan vaan muistaisi.

Yäk, katkeria ajatuksia, mutta näiltä ei vain voi välttyä. Leskeys on kuulemma ylevämpää ja hyväksytympää kuin lapsensa menettänyt äiti tai isä. Sille ei ole sanaakaan, orvon vastakohdalle... Mutta te lukijat ette varmaan pelkää minua, vai?

Kuva: www.pixdaus.com/owl

8 kommenttia:

Palaga kirjoitti...

No ei pelätä, todellakaan! Ikävä, että kaverit ovat noin jättäneet, yksinäisyyteen. Ei ole varsin vierasta minullekaa. Osa entisistä ja hyvinkin läheisistä työtovereista ei ole vieläkään ottanut yhteyttä. Olen yrittänyt jopa soittaa, vaan ei ole vastausta kuulunut. Missä lie vika.

Voimia ja haleja sinulle!

olematon kirjoitti...

Vaikken ole vastaavaa kokenut silti tunnen jotain syvää yhteyttä sinuun/tilanteeseesi.

olematon kirjoitti...

...pelko ei siis ole päällimmäisenä.

Roosa kirjoitti...

Ei sitä voi toisen surua mitata, menetti sitten kenet tahansa läheisistään, siihen vaikuttaa niin monet asiat. Moni kai pelkää, että jotain vastaavaa tulee omalle kohdalle ja haluaa sulkea silmänsä tosiasioilta. Mutta oikein ei ole, mielestäni, että surevan täytyy jaksaa ottaa yhteyksiä.
Koeta pärjäillä.

Verna kirjoitti...

Rakas ystävä! Me emme sinua pelkää... ; ) Ymmärrän täysin tunteesi ystäviäsi kohtaan. Minä uskon yhä, että he pelkäävät omien pelkojensa kohtaamista ja sitä todellisuutta, missä elämme tässä maailmassa päivästä toiseen. Ihmiset pyrkivät sulkemaan pois näkökentästään sen, mitä eivät halua nähdä.

Uskon myös, että ystäväsi ryntäävät ottamaan sinut avosylin vastaan, kun annat heille merkin. Tosin on kyllä epäreilua, että oma mukavuudenhalu estää kohtaamasta ystävän surua ja sitä kautta omia pelkoja.

Saatan olla myös väärässä. Ehkä ystäväsi yksinkertaisesti ovat pelänneet, etteivät osaa lohduttaa.... Who knows?

Halaus Sinulle ja hyvää viikonloppua! : )

Mk kirjoitti...

Neuvottumuutta, avuttomuutta, rohkeuden puutetta, ehkä vähän pelkoakin.
Vai tuleeko lähestymisestä ja kohtaamisesta aina vain vaikeampaa, vieraannuttaako suru jotenkin?
Muuttaako se meitä niin paljon?
Samaa olen miettinyt itsekkin, ja kokenut.
Toisaalta monesta tulee entistä läheisempi. Ja osaa tosiaan arvostaa niitä ihmisiä joilta löytyy vahvuutta ja tukea, jotka jaksavat pitää yhteyttä vaikkei itsestä siihen olisikaan.

Tosiaan, netin hyvä puoli on se ettei täällä ole niin pelottava kuin tuolla kylillä kohdatessa.

Ofelia kirjoitti...

No ei me sua pelätä! =) Mutta tuttua on tuo että kaverit jättää vaikeina hetkinä. (Kirjoitin vähän aikaa sitten omassa blogissani siitä ystävästä joka otti vastoinkäymisteni takia 8kk taukoa minusta...) Niin että sitten kun sää lopetat ton suremisen niin kyllä se sit jaksaa sua taas tavata! Haha... Edelliset kommentoijat jo sanoivatkin paljon viisasta ja hyvää...

Olen lukenut sen "Lukijan". Jotenkin outo kirja. Mutta tykkään Winsletistä! Ehkä se leffana olisi ihan erilainen. Jos olisi budjetissa tilaa leffalipulle! =D

Pilviharso kirjoitti...

Ensinnäkin: Päätän (jälleen kerran), etten jauha tätä katkeraa hylkäämistarinaa. Näin se vaan menee - niinkuin Bamiella sanoisi.
Toiseksi: Turha jauhaa, koska olen pärjännyt kuitenkin, miten kuten.

Palaga,
Niin, tämä kokemus taitaa olla kovin yleinen. Mutta ihmisten kyky kohdata kuolemaa on näköjään kovin erilainen eri ihmisillä. Meiltä ei vaan itteltämme kysytty..

Olematon,
Onneksi et pelkää! Jos sinäkin tässä säikähtäsit, niin ei tulis mittään.

Roosa,
Niin, ehkä ihmiset tarvivat vähäiset voimansa omiin arkihuoliinsa. Ja kyllä niitäkin piisaa, uskon sen.

Verna,
Kiitos, noin varmasti on käynyt, kuten tuossa muutkin kamut olette jutelleet.

Mk,
Naamasta naamaan on varmasti vaikeampi kohdata. Just eilen Prismassa taas sen näin.

Ofelia,
Leffat ovat kyllä tosi tyyriitä, kun kuitenkin se on kertakatsomisella eletty se raha.