keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Takaumia ja tarkoituksia

Ajan autolla tuttua metsäistä maalaistietä kaupunkiin päin. Lumi alkaa sulaa jäisen asfaltin päältä (kesämaata näkyvissä, ilokiljahtaisi tietty pieni mies 80-luvulta!), pilvetön taivas, aurinko lämmittää auton sisälle... ja sitten yhtäkkiä kauheat flashbackit: boing, boing, boing, yksi toisensa jälkeen. Aikaan kahden vuoden taakse, kaikki se taas paitsi elävinä kuvina mielessäni, myös henkeä salpaavina tunnemuistoina. Ja vielä kerran: Ei voi olla totta, tää ei voi olla totta!!? Boing ja muisto vuoden takaa: tasan kuoleman vuosipäivänä tulee vasta kuolinsyytodistus, joka selvittää kuolemaa edeltäneen viikon fyysiset oireet, mutta vie myös syövereihin, joihin ei olisi enää jaksanut. Mitään kivaa ei siis ole edessä, kun tulee kaksi vuotta täyteen Lapsen lähdöstä toiselle puolle, mutta silti en lakkaa toivomasta jotta helpompaa. Asiaan liittyy tällä kertaa sellaista uutta lehdenkääntöä, että me vanhemmat olemme alkaneet ns. toimia. Mikään ei tuo takaisin juuri meidän Lasta, mutta kaikki toimet, jotka auttavat tässä maailmassa, jotta niin huonosti ei käy muille nuorille, ovat tervetulleita ja jollakin saralla taholtamme jo aloitettuja. Siis sillä tavalla kuin se meille luontaisesti sopii.

Nukun huonosti, ylikierroksilla, ehkä myös siksi, että armas TalonMies on toisella puolella maapalloa työmatkalla. Toisen hyvänyöntoivotukset ovat toiselle huomentaa. Mutta tieto, että joku rakastaa jossakin, on vaan niin ihanaa. Siinä olen huippuetuoikeutettu ihminen, että saan rakastaa ja minua rakastetaan. Hmmm... ja aika universaalisestikin, jos tarkemmin ajattelee. ;)

Ja pärjään muutenkin kyllä. Vaikka unissani käsittelen nykyään ulkopuolisten ymmärtämättömyyttä, pilkkaa ja nonshaleeraamista (mitä en päivätajunnassa todellakaan nyt kohtaa), tiedän missä tässä seison: jalat vahvasti maassa, kroppa laiskasti sohvan syleilyssä, mieli (juuri nyt herkuttelusta) rentona ja sielu tähtein tuolla puolen. Sitä paitsi ihana kirjatiiliskivi menossa: Pascal Mercielin "Yöjuna Lissaboniin".

Elämä jatkuu ja tarkoituksia löytyy vähitellen.

10 kommenttia:

hanne virtauksesta kirjoitti...

Suuremmoista on, että sinulla on joku, joka rakastaa sinua, valtameren tuolta puolenkin..

ihmismieli on niin herkkä, arvaamaton, täynnä mysteeriöitä..

Onneksi osaat helliä itseäsi nautinnoilla ja nukkuakin..
Voi hyvin ja halaus sinne!

anja kirjoitti...

Hyvin ymmärrän tuntemuksiasi saman kokeneena. Muistot vaan tulvahtaa kesken kaiken ja kaipaus, se ei hellitä. Mutta päivä kerrallaan eteenpäin, vähitellen helpommin. Mutta mikään ei enää ole samanlaista kuin sitä ennen. Voimahalit sinulle.

illusiah kirjoitti...

<3

Liisa kirjoitti...

Hyvä että tunnet pärjääväsi kuitenkin. Sekin on paljon. Täältä toiset voimahalit!

Mk kirjoitti...

Lämpimät rutistukset täältäkin!
Rakkaus kantaa, olevaan ja menneeseen.

Verna kirjoitti...

Kaiken ikävän keskellä meistä löytyy uusi verso, joka synnyttää rakkautta ja hoitaa niin meitä kuin lähellämme olevia.

Rakkaus on kaipausta, muistoja ja uuden luomista.

Mennään yhdessä eteenpäin toinen toisiamme tukien.

(((HALAUS)))

Eija kirjoitti...

Niin se on: Ennen ja jälkeen! Kaikki rytmityy nyt niin, koska lapsen kuolema on suurempi asia kuin koskaan voi kuvitella tai aavistaa. Itseasiassa kukaan ei edes halua sellaista kuvitella. Niin pelottava ajatus se on:(. Kaksi ja puoli vuotta....hieman enemmän kuin sinulla. Samoja tuntemuksia ja halua tehdä edes jotain..... Se on hyvä, että on rakkaita lähellä. Muuten emme jaksaisi menetyksen tuskaa. Voimia:)

Helena kirjoitti...

Saako kysyä, että onko sinulla muitakin lapsia? Et ole heistä täällä muistaakseni puhunut - tai sitten en ole huomannut.

En voi kuvitella, miltä lapsen kuolema tuntuu - enkä edes halua. Koska tahansa voidaan kuka tahansa meistä temmata pois. Siksi yritän iloita joka hetkestä ja olen kiitollinen siitä, että saan vielä olla lasteni kanssa kotona.

Oma sairastuminen myös toi mieleen sen, että mitä jos minulle tapahtuisi jotain. Miten lapset pärjäisivät? On pidettävä myös itsestä entistä paremmin huolta.

Delilah kirjoitti...

Viime aikoina olen usein ajatellut poismenneitä omaisiani, isääni, veljiäni. Ajatteleminen tuo mukanaan ikävän, mutta se tuo myös mieleen hetket, joina vielä saatoimme olla yhdessä. Noista muistoista saa iloa. Äitiänikin ajattelen joskus mutta harvemmin. Muistot hänestä liittyvät vain sairastamiseen ja kuolemaan ja ne ovat hyvin pienen lapsen muistoja. Toivon joskus tapaavani heidät kaikki rajan takana. Niin on luvattu.

Pilviharso kirjoitti...

Hanne, kiitos.
Rakas TalonMies on yksi elämäni tukihenkilöistä, kiitollisena totean.

Anja,kiitos.
Sama kokemus siis.. eli toimin "normaalisti".

Illusiah, kiitos.

Liisa, kiitos.

Mk, kiitos.

Verna-"vertaisryhmäläinen", kiitos.

Eija, kiitos.
Niin meidän on vain pitänyt tämä "pelottava" katsoa silmästä silmään.

Helena,
Kyllä, toisia lapsia on. Olen täällä kuitenkin ollut aika niukkasanainen niiltä osin, profiilivalinta siis.
Ja just tuo toisten vuoksi, itsestään on huolta pidettävä.
Pikkulapsiaika on rankkuudessaan ihanaa ja ainutlaatuista, nauti siitä kaikin mokomin.

Delilah,
Muistot ovat kauniita, mutta tietyt tosi kipeitä tai kipeään aikaan. Kyllä se jälleennäkeminen on kantavin voima.