Onko elämässä muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kaikki vastaan? Suuri osa minua hyväksyy, että näin on, mutta toinen osa minua ei tahdo ainakaan tätä kaikkea, mitä nyt on jo annettu. Olo on kaksijakoinen.
Olen kuitenkin huomannut, että ihminen kestää juuri sen verran kuin on pakko. Odotin ystäväni kanssa kahvilassa hetkeä, jolloin menin valitsemaan lapselleni arkkua. Ystävä sanoi, että miten voit, miten kestät, miten... Sanoin, että siten, kun on pakko. Ihminen tekee sen, mikä on tehtävä. Äiti tekee sen, mikä on lapselleen tehtävä. Äiti ja isä eivät jätä asioita tekemättä lapsensa hyväksi, jos vain suinkin kykenevät.
Ymmärrän nyt myös konkreettisesti sen, mitä merkitsee virsi "Päivä vain ja hetki kerrallansa". Tänään minun on täydellisen turha huolehtia huomisen voimista, sillä ne voimat annetaan jokaiseen hetkeen erikseen. Kummallisesti. Jopa rauhaa on annettu tilateisiin, joissa kukaan äiti/isä ei uskoisi selviävänsä. Kun näen kuolleen lapseni, näen, että siinä on hänen kuorensa. Hän on jo poissa. Mieluummin tunnen hänet seisomassa vierelläni, käsi olkapäälläni ja sanovan, että äiti, nyt ei tarvitse itkeä.
Elän myös todeksi sitä, että "rakkaus ei koskaan kuole". Vaikka rakas lapseni kuolee, minun rakkauteni häneen ei kuole koskaan. Rakkaus on todellakin ikuista.
Silti lähimenneisyyteen mahtuu shokkia, kriisiä, paniikkia, huutoa, itkua, itkua, itkua ja itkua. Itkua, joka ei tervehdyttävästi huuhtele minua eikä lievitä oloa, mutta joka vain loppuu hyytymällä. Alkaakseeen toisessa tilanteessa kohta uudelleen. Itkua, joka on joskus surua menneen huonoista hetkistä ja toisinaan itkua menneen ilon hetkistä. Itkua, joka koskee käyttämättömiä mahdollisuuksia tai itkua, jotka ovat kärsimyksiä, jotka olisivat kenties olleet edessä. Itken ja koen rauhaa vuorotellen.
Lapseni lähtö oli tapaturma ja vahinko, mutta yhtälailla myönnän, että pelkäsin viime vuonna toisenlaisten lähtöjen mahdollisuutta. Oliko sisääni rakennettu käsittämätön pelko siitä, mitä todella tulee tapahtumaan - vaikka se tulikin sitten yllättävässä muodossa?
***
Olen miettinyt blogini jatkoa. Onko taas aika delata entiset tarinat ja tehdä uusi osoite? Poistanko vanhat kirjoitukset ja jatkan samalla nimellä? Teenkö toisen blogin rinnalle, jossa käsittelen asiat juurta jaksain salasanan takana? Lopetanko bloggauksen kokonaan? Onko tämä liian suuri ja vakava asia käsitellä täällä?
Joka tapauksessa minulle on ollut elämässä kaksi päivämäärää, joiden jälkeen olen ollut toinen ihminen kuin ennen. Sellaisen muutoksen olen taas kokenut ja tiedän, että Kaikki On Toisin. On elämä ennen tätä ja elämä tämän jälkeen.
Olen nyt lyhytjännitteinen ja päätöksiä on vaikea tehdä. Jos haluatte, antakaa kommentteja. Joka tapauksessa tehnen kuitenkin niin, kuten pikkutyttöni aikoinaan sanoi, kun vaihdoin vaatteita ja kysyin häneltä, mitä näistä puen päälleni: Turha sinua on neuvoa, kun teet kuitenkin juuri niinkuin itse haluat. Voi olla, mutta nyt olen haparoivampi, epäröin... Vaikenenko, häviänkö vai...
