sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Tahdollani ei ole mitään merkitystä


Ei taida olla tahdon asia tämä sureminen. Tottakai tahdon päästää irti, selvitä, ottaa kesän ja ilon vastaan, mutta... MUTTA.

Tämä taitaa olla pitkääkin pitempi prosessi. Vähän kuin anteeksianto. Olen joskus hämmästellyt, kuinka hitaasti joku voi jotakin antaa toiselle anteeksi. Sorry, mutta nyt minun on äärettömän vaikea antaa anteeksi elämälle tämä kuvio. Ei ole nappia, josta painaa ja sen jälkeen kaikki on okei. Kesä sinällään ei auta. Ystävät sinällään eivät auta. Mikään ei ylipäätään auta, kun on vain niin äärettömän YKSIN tämän kanssa.

Tänään oli se huono päivä. Kyllähän minua näistä varoiteltiin. Jotta on hyviä päiviä, mutta niitä huonoja päiviä myös. Voin puhua ja kirjoittaa itseni pyörryksiin ylevin sanoin ja uskon joka sanani, mutta tällaisena päivänä ei tule niitä kauppoja.

Minulla menee puurot ja vellit sekaisin: Samalla kun suunnittelen Vanhempani hautajaisia, itken yhtäkkiä sitä, ettei tuota virttä eikä tuota asiaa voi valita, kun ne tuovat mieleeni edesmenneen Lapseni. Tabuja on liikaa, varottavia asioita on liikaa. Ja taas mennään: syöksykierre pohjattomaan ikävään.

Tapasin äidin, joka oli kuusi vuotta sitten menettänyt aikuisen lapsensa. Eikä ole kuulemma toipunut. Ei paljon kannusta meikäläistäkään.

Vietin iloista iltaa ja surin sisäänpäin. Kotimatkalla itkin taksissa hiljaa itsekseni.

Mikään ei ole niinkuin ennen. Miten tämä elämä sitten eletään? Onko elämää kuoleman jälkeen meille jälkeenjääneille?

Kuva: www.pixdaus.com

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tahdollasi ei todellakaan ole mitään merkitystä. En halua olla mikään opettaja tai saarnaaja, mutta ainakin minä olen sisäistänyt sanat "Tapahtukoon Sinun tahtosi". Ja tämän ymmärryksen jälkeen elämäni muuttui todella elämisen arvoiseksi. Kunnioitan kristillisiä perusarvoja, mutta uskonnollisuus elämästäni on kaukana.
Niin kauan kun elät "oman tahtosi mukaan", mikään ei tule toimimaan haluamallasi tavalla.

Anonyymi kirjoitti...

Ei suru ole tahdon asia. Aikaa on kulunut vasta niin vähän, surua surun päälle - raskas taakka kannettavaksi.
Suru lapsen menettämisestä jää rinnallesi kulkemaan pitkäksi aikaa. Vanehemman menettäminen on "luonnolisempaa" elämän kulkua. En löydä lohdutuksen sanoja eikä niitä kai olekaan. Toivotan jaksamista ja halaan lujasti - viivy tässä hetki ja anna itkun tulla, itketään yhdessä.
-pisama-

Palaga kirjoitti...

Tahto ei auta, ei; vuoden päästä on kuitenkin toisin. Suru on hivenen keveämpi, kyyneleet hivenen haihtuneet, kaipuu ja ikävä edelleen, mutta kuitenkin toisenlaisena. Tämä ei paljon lohduta, mutta jokainen päivä on elettävä juuri sellaisena kuin se eteen tulee. Kirjoita tänne juuri kuin sinusta tuntuu: Jumalaa vastaan saa kapinoida; elämä ei aina tunnu elämisen arvoiselta uskovastakaan.

miina kirjoitti...

Tahto on "pakkoa". On aika surra, on aika itkeä, annathan itsellesi siihen luvan.

Mimosa kirjoitti...

Halaus- pitkä ja lämmin!

Anonyymi kirjoitti...

Suru ei hälvene hetkessä, mutta sen terävin särmä pehmenee ajan oloon. Eräänä päivänä suru on poissa, vain ikävä säilyy. Ikävöimme heitä, ennen meitä poislähteneitä. Kuitenkin; joskus tuntuu siltä, että he ovat aivan lähellä, vaikka emme heitä näe. Rajasiirto, se on vain rajasiirto, totesi oma isäni kuolemansa lähestyessä. Voimia Sinulle surun läpikäymiseen. Itkulle on lupa. Se huuhtoo sisimpämme tuskaa pois. Delilah

alina kirjoitti...

On helppo käskeä toista päästämään irti, tarttumaan tuuleen. On helppo lohduttaa toista, että kaikki on taas kohta hyvin. On helppo lausua toiselle vanhoista kirjoista mestareiden ajatuksia siitä, että kaikki jatkuu ja virtaa.

Mutta kun taipuminen osuu omalle kohdalle, ei mikään ole helppoa. Toisten tuesta huolimatta vastassa on yksinäisyys, joka on syvempi kuin mikään muu. On aika hajota ja kadota. Hetkeksi.

Kaikkein vaikeinta on olla lempeä, lempeä itselleen. Keinuttaa itseään yksinäisyydessä, silittää vailla syyllisyyttä ja hyväksyä se ettei pysty hyväksymään. Se on ihmisen oikeus. Patsaat ovat asia erikseen. Ne on valettu kestämään sadetta jähmeä hymy huulillaan.

Pilviharso kirjoitti...

Anonyymi,
Kyllä täällä saa saarnatakin - niin minäkin teen.:) En ehkä kirjoittaessani tarkoittanut periviimeistä omaa tahtoani, vaan enemmänkin omaa toivetta, jotta jokin helpottaisi.

Pisama,
Korkoa korolle, surua surun päälle - totta, ihan liian lyhyt aika edes yrittää "selvitä". Kiitos että halaat ja itket kanssani ja ylipäätään käyt moikkaamassa!

Palaga,
Juuri näin, tunteiden mukaan kirjoitan ja näyttävät tuulet vaihtuvan eri suuntiin.

Miina,
Annan luvan itkeä = lääkettä.

Miina,
Kiitos lämmittävästä halauksesta, kun tuli tänään niin kylmä ilmakin!

Delilah,
Kiitos kun kävit, en muista tavanneeni aiemmin. Rajasiirto... hyvä sana kuolemalle.

Alina,
Aivan, itse en ainakaan opi kuin kokemuksen kautta, josko sitenkään. Kyllä tämä hyväksymättömyys ja surun tahmatallominen varmasti kuuluvat ihmiselle. Siis minulle myös.

pah44 kirjoitti...

Vastasin omalla nimimerkilläni, mutta olen näköjään ollut liian kauan poissa näiltä sivuilta joten kommenttini lähti anonyymina.

Voit olla varma, että et ole yksin. Varmasti jokainen lukijasi ajattelee paljon Sinua ja lähettää lämpimiä ajatuksia. Rajan toiselle puolelle siirtyneet läheisesikin ovat koko ajan läsnä! Halaukset ja lämpimät ajatukset myös minulta!

Pilviharso kirjoitti...

Pah44,
Mukavaa, että tulit takaisin - tai olit tullut jo! Yritin kirjoittaa kommentin omaan blogiisi, mutta jäi johonkin keikkumaan. Yritän toinen kerta uudelleen.


Kiitos myötäelämisestä. Toivon todella, että lukijat muutkin ovat tukijoukkojani, vaikken heitä näe, tunne..