sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Kunhan nyt sinne asti eletään

Olen kaupungilla ja soitan TalonMiehelle. Ei vastaa. Unohdan asian tunniksi ja kun ajan kotiinpäin muistan, ettei hän vastannut minulle. Ahaa, hän on siis kuollut - näin sen täytyy olla. Mietin, että mikä olisi luonnollisin kuolinsyy tässä tapauksessa... Todennäköisesti liikenneonnettomuus, sillä töistä hänen piti olla silloin tulossa. Samoin jään pohtimaan, kuinka nyt pärjään, kun ensin kuolee oma lapsi ja sitten kumppani viereltä. Näin äkisti ja peräkkäin. Selviänkö siitä enää ollenkaan? Tuskin. Jotta vieläkin tiukempaa on siis tulossa.

Siinä vaiheessa kun alan miettiä poliisien saapumista kotiin, havahdun ajatuksistani ja sen pahoista sivuraiteista. Ajan taas rauhallisena kotiin ja huomaan TalonMiehen auton tallissa. Kännykkä oli takin taskussa kokouksella. Siksi ei vastannut.

Kyseessä ei ollut uni, vaan meikäläisen "normaalia" ajatusmaailmaa nykyisin. Jotta mitä vaan voi käydä milloin vaan kenelle vaan. Jos minulle ehdotetaan tulevaisuuden suunnitelmia kutakuinkin kahden päivän päähän, huomaan sanovani, että katsotaan nyt, jos sinne asti eletään. Että aika sarkastinen (vai pessimistinen) on nykyinen vinkkelini elämästä.

Suruun ja ikävään liittyy nykyään ahdistuskohtauksia. Ovatkohan ne asiaan kuuluvia? Saatan olla vaikka keittiössä tekemässä ruokaa, kun ahdistus iskee päälle. Joskus liukenee itsestään pois, joskus jotakin tehdessä, vaikka itkien.

Kuulin, että yksi lapsistani on iloisesti nauranut ystävän kotona. Oi, se lämmittää minunkin sydäntäni!

7 kommenttia:

Palaga kirjoitti...

Tuo kaikki on normaalia surussa. Samalla tavoin käyttäydyin minäkin eli uskoin heti omaiseni kuolleen, kun en saanut häneltä vastausta. Samoin sain valtavia ahdistuskohtauksia ja jouduin jopa ottamaan psykoosilääkkeet uudelleen käyttöön. Lääkitys ei ole tarpeen yleensä ollenkaan, mutta minä olin vielä lääkityksen alla mieheni kuollessa. Tulevalla viikolla kuolemasta tulee vuosi täyteen.

Toivon sinulle voimia ja rinnalla kulkijoita!

liskonainen kirjoitti...

palaga ehti ensin, joten lohdutan myös että surutyön alkuvaiheessa, oikeastaan ensimmäisen ymmyrkäisen vuoden ajan läheisen menettänyt elää kaikki merkkipäivät, tapahtumat, tänä päivänä tehtiin sitä, viime viikolla oli näin...

se on hellää hyvästijättöä, pohjatonta raivoa, turtumusta, kipua, pelkoa...
se on rakkautta.

lasteni isi kuoli lokakuussa, elämme vielä surussa, se hallitsee varkain päiviämme. agricolan päivänä hänen piti tyäyttää 56, viime perjantaina oli hääpäivämme.
herra kulkekoon kanssasi

liskonainen kirjoitti...

kävin vaan kurkkaamassa vointiasi ja kun kerran olen täällä saat halauksenkin.

Krisse kirjoitti...

Surutyö on juuri tuollaista..minäkin tulin kurkkaamaan vointiasi. Hyvää tiistai iltaa..

Pilviharso kirjoitti...

Palaga, Liskonainen ja Krisse,

Kiitos kun kurkitte ja kommentoitte!

Ofelia kirjoitti...

Kai tuo liittyy suruvaiheeseen... Minulla tuota on ilman menetyksiäkin. Jos esim. mies ei vastaa tuntiin kahteen, olen varma että se on kuollut. Käyn tämän läpi päivittäin. Minulla kyseessä lienee ahdistuneisuushäiriö. Mutta tiedän siis tuon kammottavan tunteen ja jatkuvan varautumisen pahimpaan! Toivottavasti se menee sinulla ajan myötä ohi, se syö ihmistä. Ihana muuten tuo uusimman postauksen koirakuva!

Pilviharso kirjoitti...

Ofelia,
Ikävän odotusahdistus todella syö ihmistä. Hirmuinen taistelu itsensä ja mielensä kanssa, jotta pysyy coolina. Osaan sitä luonnostaankin, mutta näinä poikkeuksellisina aikoina siihen ihan retkahtaa.