sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Sama sen on väliä


Vietin aikaa pihamaalla vain maleksien, tutkien, sieltä täältä rapsutellen. Haravoimisurakka on iso, mutta ihan sama. Nousee se ruoho sieltä kuitenkin. Tai meidän tapauksessa sammal. Sitä paitsi lumi on vielä laajoina laattoina paikoitellen. Ei-niin-mieluisat-ystäväni muurahaiset heräsivät myös ja innosta kuhisten alkoivat vallata osia itselleen. Mokomat, taas.

Muistelin kevättä vuosi sitten. Kumpikohan olisi parempi aika? Nyt ovat rakkaalla Lapsellani asiat paremmin kuin silloin. Itsekin olin tuskainen, sillä haluni ja tahtoni auttaa olivat suuremmat kuin mahdollisuudet. Itkin silloin paljon, hyvin paljon. Nyt en ole itkenyt niin kovin, mutta olen tasaisen surullinen, murheellinen, väsynyt.

Lyhyessä meditaatiossa koin pienen hetken syvää rakkautta, ihan kuin elämän iloa. Minulla on monia järkisyitä rakastaa elämää, mutta liekkini on aika vaisu. En ole kuitenkaan huolestunut tästä, totean vaan. Aiemmin odotin aina jotakin: viikonloppua, mieluisaa työkeikkaa, matkaa, vieraita, jumppaa... Nyt en jaksa odottaa mitään, sillä mikään ei ole erityisen ihmeellistä. Ei tule niitä kicksejä. Aika kuluu äärimmäisen hitaasti, minulla on paljon aikaa. Työtilanne ei huoleta pätkääkään, ihan sama.

TOIVOTTAVASTI en jää tällaiseksi. En jää... enhän jää?

Kuva: www.pixdaus.com/bored

4 kommenttia:

Krisse /Vaarala kirjoitti...

Hyvää sunnuntaita...aivan varmasti et jää surulliseksi. Surun muoto muuttuu,itse suru säilyy mutta muuttuu. Sitä
ajattelee erilailla kun aika kuluu.
Silloin kun lapsenlapseni kuoli ajattelin että en ikinä, ikinä selviä tästä....mutta selvisin..
nyt pystyn jo käymään haudalla itkemättä. Mutta aikaa se on vienyt...16 vuotta..

maaretta kirjoitti...

Et sinä loppuelämääsi surulliseksi jää varmaankaan vaikka suru tuleekin olemaan osa sinusta jatkossakin. Se kulkee mukana. Anna itsesi vain olla ja ajan kulua. Kyllä pikkuhiljaa taas muitakin asioita tulee elämään ja ehkä merkityksiäkin taas löytyy.

Suru on vain surtava, ei siihen ole oikotietä.

Palaga kirjoitti...

Me tarvitsemme itseltämme ja itsellemme armoa ja aikaa. Mitään ei kannata yrittää väkisin, ajatukset ja teot muuttuvat pikkuhiljaa. Jokaisen surumatka on erilainen ja eripituinen.

Suuri halaus sinulle, ystäväni!

Pilviharso kirjoitti...

Krisse,
Niin, pitäisi aina muistaa se, että jokainen hetki menee ohitse.

Maaretta,
Merkityksiä etsien...

Palaga,
Armoa ja aikaa...

Kiitos teille!