torstai 23. huhtikuuta 2009

Kuka uskaltaa?


Rasitusherkkää kättäni vihloo vimmatusti: Olen tehnyt fyysistä surutyötä ja hinkannut Lapsen kämppää kaikilla käsivoimillani. Lapsen isä tapetoi ja maalaa. En tiedä, kuka saa tämän putipuhtaan ja laitetun asunnon, mutta olkoon hän sinne rakkaudella tervetullut. Nyt ainakin aurinko on paistanut kirkkaiden (vastapestyjen) ikkunoiden läpi ja antanut ylipäätään toivoa elämän jatkumisesta.

Yksi asia ei lakkaa kummastuttamasta: Ihmiset lähestyivät aikoinaan toisen vanhempani kuoleman jälkeen minua herkästi. Nyt kun menetykseni on suurtakin suurempi, puhelin ei soi. Minulla on kymmeniä kavereita/tuttavia, mutta harva on laittanut henkilökohtaista postia "Mitä sinulle kuuluu?" saatikka uskaltautunut tapaamaan. Jollen olisi tällainen kuin olen, jollen tietäsi sitä mitä ihmisestä tiedän, voisin loukkaantua tai masentua tästä kovinkin. En ihmettele, jos moni masentuu.

Muutama kuukausi sitten Syöpä-lehdessä oli artikkeli, jossa 30+ nainen kertoi siitä, kun hän sairastui vakavasti: "Sairaudestani ei haluttu kuulla eikä keskustella. Minulle jopa sanottiin, kuinka minun nyt täytyy ymmärtää, että syövässäni on kyse niin hirveästä asiasta, että sitä on muitten mahdoton käsitellä." - joo... onpas kivoja ystäviä! Kenellä se nyt tässä kaikkein vaikeinta muka on?

Saman sukuinen asia tuntuu olevan tämä lapsen kuolema. Olenko minä niin pelottava yhtäkkiä? Vai odotetaanko sitä, että muutun taas "entiselleen"? Ehkä en kiinnosta nyt, kun minulla ei olekaan muille annettavaa? Haloo - missä ovat Ystävät?!?

Kuva: www.pixdaus.com/lonely dog

15 kommenttia:

karhurannanesa kirjoitti...

Otsikko kertoo kaiken.

Vaatii uskallusta lähestyä sinua, koska voi joutua kohtaamaan omia vaikeata tunteitaan. Tuskin ystäviäsi edelleenkään nielaiset, mutta saattavat kokea että jotain sinulle pitäisi voida antaa, mutta ku vaan o niin iso asia, että kokevat kykyjen loppuvan kesken. Sulle varmasti riittäis et joku olis edes läsnä, mut se on kenties vaikeinta mitä on. Olla läsnä toisen menetyksen äärellä.

Tän kaiken kuitenkin tietänet... Voimia.

hanne virtauksesta kirjoitti...

Hei Pilviharso !!

Uskon, että ainakin niiden ihmisten on vaikea lähestyä, jotka itse eivät ole kokeneet vastaavaa..he eivät oikein tiedä, mitä sanoa, mitä puhua...siksi he mielummin ehkä katoavat joksikin aikaa...ihmeellistä mutta taitaapi olla totta...Mutta ne ihmiset , vertaiset, joille on tapahtunaut samanlaista, mielellään puhuvat ja uskaltavat lähestyä ja haluavatkin sitä vuorovaikutusta...

Ehkä itse voisit lähestyä ystäviäsi ja puhua ja kertoa tuntemuksistasi. Ihmiset heräävät huomaamaan ja oppivat ehkä käsittelemään sellaisiakin asioita, jotka ovat outoja tai pelottavia.

Meidän kulttuurissamme kuolemaa ei ole..se ei ole osa elämää, se on joku pelottava kaiken loppu, musta aukko..

huomaan itse myös ihmisten suhtautumisen, kun puhun tyttärieni sairastumisista..he vaikenevat, pienenevät paitsi ne , joilla on omakohtaisia kokemuksia läheisissään, he tulevat liki...

me voimme avata ja jakaa tunteita muille ihmisille, auttaa heitä ymmärtämään..

miina kirjoitti...

Toiset opiskelevat tukemista ja läsnäoloa vuosia, silti oppimatta. Toiset osaavat saman taidon luonnostaan. Oletan, että suurin syy on, mitä sanoa, miten tukea, saako kysyä ja mitä, entä jos just nyt kaipaat yksin oloa kun soitan... Myös kommentoidessa tulee mietittyä, valitsenko oikeat sanat.

Uskallus, siitä luultavasti on useimmiten kyse. Oletko ajatellut, että itse ottaisit yhteyttä?

Pilviharson läpi säteilee herkkyys ja Rakkaus.

Mimosa kirjoitti...

Surullista jos näin on käynyt. Ja hämmentävää.
Onneksi kuitenkin olet niin kuin olet!
Halauksia.

Anonyymi kirjoitti...

Pelko kohdata tapahtunut on todennäköisesti se suurin este....
Voimia sinulle ***
nimim veitsenterällä viimeiset kuukaudet kävellyt

Liinu kirjoitti...

Kaiken takana lienee syyllisyys. Me syyllistymme siit, kun huomaamme olevamme onnellisia siitä, mitä meillä vielä on. Ja sanojen löytäminen on niin hankalaa. Oman kuolevaisuuden ajatteleminen tekee kipeää.
Muistele, yhdessä läheisten kanssa. Se sattuu, mutta se myös jakaa. Kiitos kun kirjoitat.

Saima kirjoitti...

Sama kokemus. Sitä oli ja on vaikea ymmärtää, vaikka itse ehkä käyttäytyisi samalla tavalla.

Palaga kirjoitti...

Olet esittänyt juuri oikeita kysymyksiä: se on kiinni uskalluksesta! Aivan kuin kuolema olisi tarttuvaa; eihän minulle vain käy samoin. En tiedä mitä sanoa, tai mitä kysyä, ei uskalleta olla sanoitta rinnalla ja kuunnella.

Omakohtainen kokemus oli muutaman kuukauden mieheni kuoleman jälkeen. Eräs entinen työtoverini (kuoleman ja surun kohtaamiseen koulutettu) oli kysynyt toiselta työtoverilta: jokohan häneeen (minuun) voisi ottaa yhteyttä, jokohän hän (minä) on tehnyt surutyönsä???? Minulla jäi suu auki sen kuultuani. Nyt on vuosi kulunut, eikä hän ole ottanut vieläkään yhteyttä.

Älä loukkaannu ystäviisi, heillä ei ole vain keinoa lähestyä sinua. Tiedän, että heidän pitäisi ottaa yhteyttä, sillä sinä et sitä jaksa tehdä.

Suuri halaus ja voimia sinulle ja perheellesi!

hanne virtauksesta kirjoitti...

haluan vielä lisätä..että niin suloisen ihana kuva koirasta ja kurkistuksesta ...
sinulle aurinkoa, lämpöä ja halaus sydämestäni..

Verna kirjoitti...

Kohdatessaan toisen tuskan, joutuvat useimmat kohtaamaan myös omat tuskansa ja pelkonsa. Toisen tuska on jotain TODELLISTA, jotain joka on tässä ja nyt. Uskon, että tämä on suurempi ongelma kuin se, että pelkäisi mitä sanoa. Kun uskaltautuu kohtaamaan toisen ihmisen, avoimesti, välittömästi ja ilman esteitä, joutuu avaamaan myös itsensä.

Jos pelkää tai ei ole uskaltanut tai kyennyt kohtaamaan omia pelkojaan koskaan todella, ei uskalla mennä lähelle omaa, eikä toisen sisintä. Sitä todellisuutta, jota elämä todella on.

Onneksi Sinä olet ihminen, joka on rohkeasti todella elänyt, etsinyt ja antanut niin paljon meille muille. Sinussa, kuten monessa toisessakin vahvasti ja rohkeasti elämäänsä elävässä on suuri viisaus, joka auttaa sinua näkemään paremmin. Samalla puhdistat ja kirkastat myös meidän muiden ikkunoita! : )

(((((HALAUS)))))

Anonyymi kirjoitti...

Pilviharso armas,

muistan isäni kuoleman jälkeen tismalleen saman kokemuksen. Osa ystävistä yritti vielä vuosien jälkeen korjata sitä, että jättivät minut "rauhaan" suruni kanssa, mutta vahinko oli jo tapahtunut -jyvät erottuivat akanoista ensimmäisen kuoleman jälkeisen vuoden aikana.

Eräs erittäin viisas pappi puhui mieheni sedän hautajaisissa samasta aiheesta. Hän vannotti vainajaa suremaan kerääntyneitä huolehtimaan yksin jääneestä leskestä! Pappi kertoi kokemuksesta tietävänsä, että suomalaiset ovat niin "hienotunteista" kansaa, etteivät "viitsi häiritä surevia". Mielestäni hän teki miehen teon julistaessaan tuon ajatuksen pupunpupuksi!

Voimaannuttavin terveisin
Sirpa Olonilosta

Krisse kirjoitti...

IHMISET EIVÄT USKALLA LÄHEITYÄ KUN PELKÄÄVÄT OMIA TUNTEITAAAN.

KUN ENSIMMÄINEN LAPSENLAPSENI KUOLI VASTASYNTYNEENÄ MINUA EI USKALTANUT LÄHESTYÄ KUIN LÄHIMMÄT SUKULAISET.

HYVÄÄ VIIKONLOPPUA..

Pilviharso kirjoitti...

Olematon,
Ilmeisesti aina on kyse itsensä kohtaamisesta. Huokaus.

Hanne,
Minä - joka olen aktiivinen - olen nyt ollut toisenlainen, herkkä, vetätytyvä, varovainen, loukkaantuva. Silloin ei omat voimat riitä yhteydenottoon ja aloitteen tekemiseen, että älä pelkää minua ja suruani. Mutta totta: minä jos kuka sen voin tehdä. Jollen vielä nyt, niin myöhemmin. Teenkin niin. Hyvä kun muistutit.

Miina,
Ihan varmasti on jokin uskalluskysymys ja liiallinen hienotunteisuuskin. Kun ei varmaan edes tiedä, mitä vastapuoli toivoo tai odottaa. Minulle parasta on halaaminen, yhdessä itkeminen. Ei kaikista siihen ole.

Mimosa,
toden totta tämä on hämmentänyt!

Anonyymi,
Mitähän veitsenterää sinä raasu olet kokenut. Voimia. Kiva kun kävit. Uskalsit.

Liinu,
Kiitos kun käyt lukemassa. Syyllisyys, että itsellä menee hyvin.. aivan, niin se voi joillakin olla.

Saima,
Ehkä on niin, että tällaiset asiat huomataan aina toisessa ja itsekään ei ole aina osannut olla jokaista tukeva.

Palaga,
Just noin, itsellä ei ole ollut voimaa ottaa yhteyttä. Voimaa näyttää olevan valittamiseen. Mutta sureva ja kärsivä on itsekäs. Myönnän sen.

Kauheaa, jos "ammatti-ihminen" odottaa vuoden, josko toinen olisi tehnyt issekseen surutyönsä. Hohhoijaa.

Verna,
Sinä se osaat pukea näitä ajatuksia sanoiksi, kiitos siitä. Tuo, että kuolema on todellista, se tulee jokaisen eteen tavoilla tai toisilla, sitä nykypintaihmien välttelee kai viimeiseen asti.

Sirpa,
On ollut viisas pappi, joka ei ole pyytänyt läheisiä jättämään surevaa omaan rauhaansa. Kyllä sitä omaa rauhaa tai rauhattomuutta olla isskessen on suruaikaan niin paljon. Lähimmäisiä tarvitaan. Ja ne, ketkä äänestävät jaloillaan, niin jotakin jää siihen aina väliin, luottamus puuttuu.

Krisse,
Eli näköjään mitä kipeämpi tapahtuma, sen enemmmän tyhjää jää ympärille.

Ofelia kirjoitti...

Kyllä ihmiset aina jättävät yksin, jos toisella on liian rankkaa. Pahimmassa masennusvaiheissa ystävät ottavat aina etäisyyttä minuun, mutta tämän he kuulemma tekevät kaikille. Ihmiset eivät kestä. Ehkä heillä on niin paljon omia ongelmia tai sitten he eivät osaa kohdata omaa masennustaan/ongelmiaan, en tiedä. Ja tuo uskalluskin varmaan merkitsee paljon. Ihmiset arkailevat.

Pilviharso kirjoitti...

Ofelia,
Aivan. Varmasti rankkaa, silloin kun elämässä on niin paljon alakuloisia vaiheita. Tämä suruaika on jotenkin poikkeustila, sitäkin vältellään.