tiistai 7. huhtikuuta 2009

Itkua ja lohtua

Tämä aamu alkoi näköjään itkulla siinä vaiheessa, kun soitin lääkärilaskusta. Lastani oli laskutettu peruuttamattomasta käynnistä eikä meillä muilla tästä ollut tietoa. Ratkesin, kun kerroin hänen henkilötunnuksen. Onneksi puhelimessa oli ymmärtäväinen ihminen: hyvitys tulee.

Itku tulee missä vaan tai on tulematta missä sen luulisi. Mitään logiikkaa ei ole. Itse en itkuani pelkää, mutta voin vain kuvitella mitä vielä on edessä. Enhän ole edes kunnolla mennyt takaisin arkeen ja "normaliin" maailmaan.

Eilen tapahtui jotakin todella lohdullista. Minulle lapseni ei ole kuollut, mutta silti toisessa maailmassa, halausteni ja perunamuussini ulottumattomissa. Minulla jonkinlaista kirkasta ja selkeää (muttei jalatmaassa-järjen allekirjoittamaa) Tietoa siitä, että hänellä on rauha, hän voi hyvin ja ettei äidin tarvitse itkeä ja surra. Toisaalta äidin osa on surra, ihmisen osa on surra. En voi oikaista sitä tehtävää, mikä minulla tässä ihmisenä on. Vaikka sieluni sisimmässä on lohdullinen totuus - vai paremminkin kalpea aavistus totuudesta - en voi oikaista tätä ihmisen tietä.

Joka päivälle on edelleen urakoita. Nyt on paperi-, raha- ja asuntoasioiden vuoro. Huokaus. Niihinkin sisältyy paljon ahdistavia tekijöitä, joita on kohdattava. Toivottavasti osaamme tehdä oikeita päätöksiä. Mutta yritän luottaa siihen, että näin isoissa asioissa myös käytännön toimissa meitä autetaan.

Vieläkin väsyttää ihan vietävästi.

8 kommenttia:

Palaga kirjoitti...

Älä pelkää tulevaa, sillä jokaiselle päivällä annetaan oma aika ja oma voima!

Krisse kirjoitti...

Jaksamista , jaksamista sitä sinä nyt tarvitset..

Lähteenmäki kirjoitti...

'Päivä vain ja hetki kerrallansa'

Iinuska kirjoitti...

Itku tulee aluksi usein ja yllättäen, mutta harvenee vähitellen. Suremisessa ei ole mitään hävettävää, kyllä ihmiset ymmärtävät.

Etene pienin askelin, hoida asia kerrallaan.

Seurakuntasisar kirjoitti...

Olen hyvin pahoillani että jouduit menettämään rakkaasi. Toivon paljon voimia sinulle ja perheellesi. Rukoilen puolestanne.

Villiviini kirjoitti...

Otan osaa suureen suruusi. Emme ole tuttuja, olen käynytkin täällä vain muutaman kerran enkä nyt pitkään aikaan.

Silti toivon, että otat vastaan halaukseni tai ainakin kosketuksen olkapäähän. Itseäni on usein kannattanut psalmin kohta, matkalaulusta 121: "Minä nostan silmäni kohti vuoria. Mistä saan minä avun? Minä saan avun Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan."

Sanat ovat ulkomuistista ja vanhasta käännöksestä, mutta ne on tarkoitetut kantamaan sinua nyt. Syvänkin tynnyrin pohjalta ylös katsomalla voi yhtenä päivänä näkyä kirkas valon kajo. Voimia Sinulle jokaiseen hetkeen.

Anonyymi kirjoitti...

Voi armas, olet niin rohkea ja suuri sielu, että olet jo takaisin suuren tragedian jälkeen! Olen siitä kiitollinen, sillä blogisi jokainen postaus herättää suuria ajatuksia.

Voimia toivon sinulle roppakaupalla, suunnaton sydämen viisautesi johdattaa sinut tämän vaikean, vaikean ajan yli.

Sirpa Olonilosta

Pilviharso kirjoitti...

Palaga, Krisse, Lähteenmäki, Iinuska,

Just niin, pelko on turhaa, ihan pieniä hetkiä vaan kerrallaan.

Kaisa,
Kiitos kun tulit sinäkin moikkaamaan tätä rääpäleäitiä.

Villiviini, kiitos.
Satuinkin juuri ajattelemaan korkeaa taivasta, kaikki suuri kauneus puhuttelee nyt. Telkkarissa oli Norjan vuoria ja vuonoja ja sanoin, että siellä se Lapsi nyt saa nauttia tästä kaikesta, matkustaa missä vaan.

Sirpa,
Minua autetaan - siinä vain voimani. Otan sen kaiken avun vastaan pienenä ja nöyränä.