Eilen naurahdin. Tänään yhdyin hupsuun kikatusseremoniaan. Nauroimme vedet silmissä niin, että melkein itkin taas. Okei, olen mustaa huumoria käyttänyt surumatkan varrella ainakin ensishokista selvittyäni. Mutta nämä kaksi naurukertaa ovat olleet jo jotenkin aidompia.
Osaan taas tehdä toimistotöitä, laskea arvonlisäveroja ja järjestellä kalentereita. Ainakin tietyssä määrin, sopivina palasina. Tulee joskus siis tunne, että "hallitsen" jotakin. Tästä voi taas päätellä, että: minä toimin! Kaikki ei ole rikki. Vain osa minua on hellänä mimosan hipiänä. Siinä kohtaa, missä viime vuonna minua oli huoli, siinä on nyt suru. Valmiiksi olikin tyhjä paikka sille.
Olen tarkkana omasta jaksamisestani, pakko olla. Pienikin kiire saa aikaan hallitsemattomuuden tunteen. Hermostun helposti. Muutaman tunnin urakka jotakin vie voimia kuin viikon työt ennen. Mutta olen ollut lempeä itselleni ja tehnyt kaikkea harkitun hitaasti. Olen käyttänyt ammattiapua itseni ja suruni analysoimiseen. Vaikken istunnoissa ole suuria oivalluksia saanutkaan, on ollut hyvä, kun jollekin voi jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin.
Kuolemaa, sitä edeltänyttä ja sen jälkeistä aikaa olen kerrannut yhä uusille kuulijoille. Kuolinilmoituksen jälkeen olen hämmästellyt sitä, että etenkin vanhat 80-luvun työkaverit ovat olleet aktiivisia yhteydenottajia. Ehkä he ovat niin samaa ikäluokkaa kuin minä, odotimme lapsia yhdessä, elimme pikkulapsivaiheita yhdessä.
Kuolinpesän asioita hoitaessa viimeistään lähtökättelyssä itketämme virkailijat. Kaikilla on joko samanikäisiä lapsia tai lapsenlapsia kuin omamme oli. Voimia meille toivotellaan ja voimia olemme saaneet mitä ilmeisimmin.
Mutta osa minusta nukkuu vielä, ei tajua kuoleman todellisuutta ihan kokonaan. Katsoimme hautajaiskuvia ja aivan kuin ulkopuolisen hautajaisia katsoisin. En millään ponjaa, että siinä minä itkettyneine kasvoineni olen oman lapseni hautajaisissa. Mitä sitten tapahtuu, kun sen oikein ymmärrän?
Pohdin kovasti sitä, miksi lapseni elämä päättyi - vaikken luonnollisesti varmaa vastausta saakaan. Otettiinko hänet kesken kaiken pois vai oliko elämä jo etukäteen mitoitettu näin lyhyeksi?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hei! Kävit juuri blogissani. Vastasin sinulle siellä, mutta päätin vielä tulla sivuillesi. Nopeasti luin muutaman jutun ja sain tietää, että olet menettänyt lapsesi. Olen hyvin pahoillani. On vaikea sanoa mitään viisasta. Minulla on yksi lapsi, enkä ole koskaan luonnollisesti kokenut mitään vastaavaa. Oli ilo lukea, kun kirjoitit pitäväväsi huolta jaksamisestasi. Sitä varmasti lapsesikin haluaisi. Uskon, että suurin kunnioitus häntä kohtaan on juuri se, että pidät huolen itsestäsi. Silloin kaikki se mitä olet ja olet häneltä saanut tulee muiden iloksi ja hyödyksi. Hän on osa sinua. Jossain aiemmassa tekstissä kirjoitit kuolemasta. Minä uskon, että vain ruumis kuolee. Kaikki se olennainen ei. Paljon voimia ja rakkautta.
olen iloinen jos sain hymyn huulillesi.
minä olen aina uskonut siihen että päivämme ovat ennalta määrätyt. vaikka se sattuisi kuinka.
kiitän vielä kerran lahjastasi. olet ollut oikeassa.
Mä uskon kohtaloon tai johonkin ylempään voimaan, joka päättää elinpäivistämme. Mutta eihän sillä ole väliä, mitä kysymykseesi vastaa, sillä se ei helpota suruasi yhtään. Jotkut ihmiset ovat kokeneet ihmepelastumisia, jotkut kuolevat nuorena ja kai niillä on oltava jokin tarkoitus. Olisi kauhea ajatus, että kenenkään elämä on turha.
Hyvä kuitenkin lukea, että jaksat olla töissä ja osaat nauraa muiden mukana. Elämä rakentuu uudelleen pala palalta ja vaikka siitä tulee erilainen kuin ennen, niin siitä tulee sinun elämäsi.
Lenita,
Kiitos kauniista kommentistasi ja vastakylälystä! Itsekin ajattelen tätä, että elävät ja kuollut lapseni tarvitsevat minua. En mitenkään tahtoisi heidän joutuvan kannattelemaan ja huolehtimaan minusta. Teen kaikkeni, jotta selviän. Heidän vuokseen.
Liskonainen,
Kiitoskiitos... Minustakin ajatus siitä, että päivät ovat jo etukäteen määrätyt ovat mieluisampia. Tahdon niin uskoa.
Iinuska,
.."elämästä tulee erilainen kuin ennen, mutta siitä tulee minun elämä". Kiitos. Sitä yritän nyt luoda, omaa loppuelämääni, hyvää sellaista, vaikka näin ojapohjia komutenkin.
Lähetä kommentti