lauantai 28. maaliskuuta 2009

Antaudun... en osaa...


Onko elämässä muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kaikki vastaan? Suuri osa minua hyväksyy, että näin on, mutta toinen osa minua ei tahdo ainakaan tätä kaikkea, mitä nyt on jo annettu. Olo on kaksijakoinen.

Olen kuitenkin huomannut, että ihminen kestää juuri sen verran kuin on pakko. Odotin ystäväni kanssa kahvilassa hetkeä, jolloin menin valitsemaan lapselleni arkkua. Ystävä sanoi, että miten voit, miten kestät, miten... Sanoin, että siten, kun on pakko. Ihminen tekee sen, mikä on tehtävä. Äiti tekee sen, mikä on lapselleen tehtävä. Äiti ja isä eivät jätä asioita tekemättä lapsensa hyväksi, jos vain suinkin kykenevät.

Ymmärrän nyt myös konkreettisesti sen, mitä merkitsee virsi "Päivä vain ja hetki kerrallansa". Tänään minun on täydellisen turha huolehtia huomisen voimista, sillä ne voimat annetaan jokaiseen hetkeen erikseen. Kummallisesti. Jopa rauhaa on annettu tilateisiin, joissa kukaan äiti/isä ei uskoisi selviävänsä. Kun näen kuolleen lapseni, näen, että siinä on hänen kuorensa. Hän on jo poissa. Mieluummin tunnen hänet seisomassa vierelläni, käsi olkapäälläni ja sanovan, että äiti, nyt ei tarvitse itkeä.

Elän myös todeksi sitä, että "rakkaus ei koskaan kuole". Vaikka rakas lapseni kuolee, minun rakkauteni häneen ei kuole koskaan. Rakkaus on todellakin ikuista.

Silti lähimenneisyyteen mahtuu shokkia, kriisiä, paniikkia, huutoa, itkua, itkua, itkua ja itkua. Itkua, joka ei tervehdyttävästi huuhtele minua eikä lievitä oloa, mutta joka vain loppuu hyytymällä. Alkaakseeen toisessa tilanteessa kohta uudelleen. Itkua, joka on joskus surua menneen huonoista hetkistä ja toisinaan itkua menneen ilon hetkistä. Itkua, joka koskee käyttämättömiä mahdollisuuksia tai itkua, jotka ovat kärsimyksiä, jotka olisivat kenties olleet edessä. Itken ja koen rauhaa vuorotellen.

Lapseni lähtö oli tapaturma ja vahinko, mutta yhtälailla myönnän, että pelkäsin viime vuonna toisenlaisten lähtöjen mahdollisuutta. Oliko sisääni rakennettu käsittämätön pelko siitä, mitä todella tulee tapahtumaan - vaikka se tulikin sitten yllättävässä muodossa?

***

Olen miettinyt blogini jatkoa. Onko taas aika delata entiset tarinat ja tehdä uusi osoite? Poistanko vanhat kirjoitukset ja jatkan samalla nimellä? Teenkö toisen blogin rinnalle, jossa käsittelen asiat juurta jaksain salasanan takana? Lopetanko bloggauksen kokonaan? Onko tämä liian suuri ja vakava asia käsitellä täällä?

Joka tapauksessa minulle on ollut elämässä kaksi päivämäärää, joiden jälkeen olen ollut toinen ihminen kuin ennen. Sellaisen muutoksen olen taas kokenut ja tiedän, että Kaikki On Toisin. On elämä ennen tätä ja elämä tämän jälkeen.

Olen nyt lyhytjännitteinen ja päätöksiä on vaikea tehdä. Jos haluatte, antakaa kommentteja. Joka tapauksessa tehnen kuitenkin niin, kuten pikkutyttöni aikoinaan sanoi, kun vaihdoin vaatteita ja kysyin häneltä, mitä näistä puen päälleni: Turha sinua on neuvoa, kun teet kuitenkin juuri niinkuin itse haluat. Voi olla, mutta nyt olen haparoivampi, epäröin... Vaikenenko, häviänkö vai...

12 kommenttia:

Heini ja Sara kirjoitti...

"Oi Herra, tule pian ja valaise yöni. Niin kuin kuoleva minä kaipaan sinua. Sano sielulleni, ettei mitään tapahdu ilman sinun sallimustasi, ja ei mikään, mitä sinä sallit, jää ilman lohdutusta Oi, Jeesus, Jumalan Poika, sinä olit hiljaa tuomitsijoittesi edessä, hallitse kieltäni, kunnes olen saanut tietää, miten minun tulee puhua. Osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi vaeltamaan sillä. Vaarallista on jäädä paikoilleen ja vaarallista on kulkea eteenpäin. Niinpä täytä kaipaukseni ja osoita minulle tie. Tulen luoksesi niin kuin haavoittunut tulee lääkärille."
Pyhän Birgitan rukouksia

Tällaisen rukouksen haluan lähettää Sinulle siunauksena.

hanne virtauksesta kirjoitti...

Olin ilahtunut kuin huomasin, että olit kirjoittanut...
Aika näyttää, aika parantaa, aika sitoo yhteen ...

haluan lähettää sinulle lämpimiä halauksia, siunauksia, valoa!!!
hanne

Palaga kirjoitti...

Toivoisin voivani kulkea rinnallasi, en neuvoen, en ohjaten vaan vain hiljaa rinnallasi. Jos jatkat blogia salasanan takan, niin halusaisin sinne. Päätös on sinun.

Voimia sinulle!

Mitään en ole pelännyt niin kovin kuin lapseni mahdollista kuolemaa. Hän on sairastanut vaikeaa masennusta vuosia, kuten minä itsekin.Tiedän kuitenkin, että saisin voimia siihenkin. Mieheni kuolemasta tulee ensi kuussa vuosi.

Mimosa kirjoitti...

Mihin tulokseen kirjoittamisen kanssa tuletkin, haluaisin kulkea mukanasi...

Pyydän ympärillesi enkeleitä <3

Iinuska kirjoitti...

Ihminen kestää niin vaikeita asioita, ettei sitä aina itsekään usko. Kestää, kun on pakko. Kaikki eivät kestä, mutta sekin on ymmärrettävää. Tuo aika, mitä elät, on vähän kuin sumussa kulkisi, mutta ajatus on kirkas. Tavoitteena on aluksi saattaa lähimmäinen hautaan ja se vaatii järjestelyjä. Hautajaisten jälkeen alkaa vasta vaikein vaihe suremisessa.

Tiedät varmaan itse jonain päivänä, haluatko kirjoittaa kaikki ajatuksesi tänne vai vaativatko ne toisen blogin. Lukijasi ja ystäväsi kulkevat rinnallasi, teet mitä hyvänsä. Voimaa ja lämpöä sydämeesi!

liskonainen kirjoitti...

pilviharso,
minäkin huojennuin kun tulit käymään.
eikä minun tarvitse erikseen vakuuttaa että kuljen rinnallasi. niin kuin palaga, hiljaa, samaan tahtiin. käteni on tässä, sylini on tässä.

olet antanut minulle paljon, olen täällä jos tarvitset.

Lähteenmäki kirjoitti...

Hyvä nähdä kirjoituksesi.
Voimia, että jaksat.
Näin se on: usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin on rakkaus.
Mielelläni lukisin edelleen kirjoituksiasi.

Susikairan akka kirjoitti...

Ihailen taitoasi purkaa sanoiksi ajatuksiasi. Kuten edellisetkin ajatuksen voimin lähetän teille siunausta ja voimia.

miina kirjoitti...

Kirjoitat kauniisti ja mielelläni lukisin myös jatkossa ajatuksiasi ja kuulumisiasi. Kun aikaa kuluu, tiedät, tarvitsetko meitä "vieraita ihmisiä" avustamaan surutyössäsi. Päätös on varmaan sen mukainen.

toivon enkeleitä ympärillenne voimaa ja lohtua antamaan

Pilviharso kirjoitti...

Heini ja Sara,
"vaarallista on jäädä paikoilleen ja vaarallista on kulkea eteenpäin" - juuri näin. Kun luin tämän, tiesin jotenkin, että teen vain oikein eli kuten minun on tehtävä. Kiitos.

Hanne,
Kiitos halauksistasi, valosta.

Palaga,
Siispä ymmärrät syvästi sydämelläsi minua...

Mimosa,
Kiitos enkeleistä!

Iinuska,
"kuin sumussa kulkisit, mutta ajatus on kirkas" - aivan. Kiitos voimasta ja lämmöstä.

Liskonainen,
Kiitos kädestäsi ja sylistäsi!

Lähteenmäki,
Rakkaus on suurin eikä se koskaan kuole!

Susikairan Akka,
Kiitos siunaus- ja voimatoivotuksista.

Miina,
Kiitos enkeleiden lohdusta ja voimasta.

Vallaton mummeli kirjoitti...

Tulin sivuillesi Olemattoman linkin kautta. Järkytyin. Tulin surulliseksi. Yhdeksän vuoden takaiset tunteet ja ajatukset ponnahtivat pintaan. Kyllä ne aika ajoin tulevat mieleen muutenkin, vaikka nyt olen... mitä? Minun ei ollut tarkoitus viivähtää koneella kuin hetken, mutta tässä sitä taas ollaan.

Lyhyesti kommenttini: Jatka! Monet läheisensä menettäneet ovat kaiken tunnemyrskynsä keskellä hämmentyneitä. En osaa sanoiksi pukea kaikkea sitä, mitä mielessä liikkuu.

Joskus on pysähdyttävä, mietittävä ja jos osaa kirjoittaa, kuten sinä, niin se on uskomattoman hyvä keino selvittää itselleen mielen myllerrystä. Se on myös vertaistukea toisille samassa tilanteessa oleville tai sellaisille, jotka eivät ole pystyneet asiaa henkilökohtaisella tasolla käsittelemään itsenäisesti. Hartain toiveeni on: Jatka!

Toivon sinulle ja läheisillesi voimia uskomattoman raskaassa elämänvaiheessanne! Voimahalauksia!

Pilviharso kirjoitti...

Vallaton mummeli,
Kiitos voimahalauksista ja kannustuksesta kirjoittamaan. Jatkan, vaikka aihe on tätä mitä on. Kyllähän sitä itsekin aina etsii samoissa suossa tarponeita kuin itse kulloinkin on sattunut kulkemaan. Ja onhan näitä soita piisannut... tämä letto lisäksi...