sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Lämpimät Onnittelut

Tänään on käyty kahdellakin syntymäpäivätervehdyksellä. Toinen henkilö täytti pyöreät 50 ja toinen 87. Molemmat sankarit voivat kohtuullisen hyvin. Molemmille laulettiin, molempia halattiin ja molemmille juteltiin mukavia. Molemmat kuuntelivat puheitamme silmiä riputellen. Kyynelsilmin myös heille puhuimme.

Kotimatkalla mietinkin, että miksi niin usein kauniit puheet pidetään vasta hautajaisissa. Puhujallekin jää erityisen hyvä mieli, kun sanoittaa kauniit ajatuksensa ja tunteensa elävälle ihmiselle. Arjessa emme muista ilmoittaa rakkauttamme, mutta kyllä se viimeistään juhlapäivinä kannattaa tehdä.

Olen ehdottomasti juhlien ja puheiden kannattaja! Täydellä sydämellä.

Kuva: www.flicr.com, Happy Birthday, Ajris

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Totta kirjoitat, Pilviharso. Hyvien, sydämestä kumpuavien asioiden kertominen toiselle hänestä itsestään, ja vielä julkisesti. Kannatetaan!

Anonyymi kirjoitti...

Olipa hyvä, kun Mimosa oli laittamut tuohon kommentin. Luulin olevani Haavissa ja kysyväni, mitäs puhuit pyöreistäsi...? Meinasin mokata, mutta selvisin vai selvisinkö?

Totta, että elävälle ihmiselle se puhe ja rakkaus tärkeämpi on. Voisitko kokeilla ensi sunnuntaina kun TalonMies menee aamulla vessaan, aloitat oven takana kauniilla laululla ja sitten annat tulla ylistystä suun täydeltä.

Ninnu kirjoitti...

Mun tulee tästä mieleen sellainen eräs aamu monta vuotta sitten, kun heräsin hauskan dokailuillan jäljiltä kaverin asunnosta ihmislauman keskeltä. Kaikki muut nukkuivat vielä, mutta aamun vaalea valo herätti minut. Makasin patjalla ja annoin eilisillan tapahtumien palaillaa pala palalta mieleeni.

Muistin olleeni erittäin affektiivisella tuulella. Olin kertonut ystävilleni miten paljon heitä rakastan ja kuinka kovasti tekisi mieli viettää enemmän aikaa Äksän kanssa ja syventää suhdetta Yyhyn.

Minua nolotti.

Mietin, miksi. Enkö ollut tarkoittanut mitä sanoin? Mutta kyllä olin, ja tarkoitin edelleen! Sitten tuli olo, että tärkeiltä asioilta jotka on tärkeää sanoa ääneen, menee voimaa kun niitä sanoo tuollaisissa olosuhteissa, päissänsä, silloin kun se "ei ole niin vakavasti otettavaa". Silloin niiden samojen asioiden sanominen selvinpäin on vaikeampaa, ja jos niin tekee, ne joutuvat hassuun lokeroon. Päissään puhuminen tuntui pilanneen todenpuhumisen tykkäämisestä.

Kai joskus sitten oli semmoista, että sanoi jotain asioita vain otettuaan tarpeeksi monta rohkaisevaa siemausta. Mietin välillä, että jätänkö nykyään ne asiat vain sanomatta, vai olenko tullut oikeasti avoimemmaksi.

Pilviharso kirjoitti...

Mimosa,
Ja jotkut pienetkin sanat jäävät mieleen. Muistan vielä, kun lakkiaispäivänä äitini ihana ystävätär halasi ja sanoi yksinkertaisesti "siunausta". Kukaan muu ei niin onnitellut ja se lämmitti nuoren jotenkin kyyneliin.

Miina,
Selvisit mokasta eli ajatuskatkosta vain.

Jaahas, tuota en ole TalonMiehelle vielä kokeillutkaan, muistaisikohan yrittää. TalonMies itse on innokas laulun virittäjä. Seurustelumme alkuaikoina vanhassa työpaikassani kun vastasin puhelimeen perjantaina, alkoi sieltä vain kuulua laulu: "Miksei aina voi olla perjantai, perjantai, perjantaaaiiii." Hyvältä sekin tuntui.

Alisia,

Mielenkiitoinen juttu, mutta suomalaisella se noin vain usein menee.

Toisaalta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä rohkeammaksi olen muuttunut - siis ihan ja varsin selvinpäin. Mutta muistan itsekin olleeni nuorena säästeliäämpi tunteissani. Käyköhän tässä niin, että kun jemmaa kaikenlaisia tunteita muutama kymmenen vuotten, niin sitten niitä on kauhea purkaminen loppuelämässä?