torstai 30. lokakuuta 2008

Valon juhlat

Kun äsken kommentoin edellisen postaukseni kommentteja, jäin miettimään avoimuusasiaa. On alati laitettava rajoja, mitä haluaa kertoa, mutta... jotenkin huomaan, että minä en (vielä?) kykene sellaiseen kirjoittamiseen, jossa keskittyisin vain tiettyyn positiiviseen, kauniiseen ja sileään aihealueeseen, vaan sisältäni ikäänkuin purskahtaa läpi vähintäänkin se tunnetila, jossa sillä hetkellä olen. Pitkäaikaisemmat lukijani tietävät, että se pätee myös iloluontoisiin asioihin. Nauraa rätkätän täällä, jos tarvetta on, mutta itken myös, yhdessä teidän kanssanne. Ja ehkä tuo sana yhdessä on tässä se tärkeä. En koe olevani yksin, kun tänne kirjoitan, sillä kohta joku ystävällinen bloggaaja sitä rohkaisevasti ja kannustavasti kommentoi.

Saman olen kokenut elämässäni muutenkin, aina vain. Moni on matkan varrella suorastaan tuominnut omien tunteitteini näyttämisen määrän, mutta minä ainakin kärsin suunnattomasti, jos pitää paljon asioita sisällään pitää. Ja sitä paitsi, miksi kaikki pitäisi olla siloiteltua kulissielämää - eihän elämä ole sitä!! Ja jos joku toisen avoimuudesta saa omaan tilanteeseensa lohtua, niin sehän on vain vaikeiden asioiden jakamista ja yhdessä olemista.

Sitten tässä kirjoittamisessa on ihan eri asia se, jos osaa tehdä niitä tarinoita - kuten vaikka Alina tekee. Näin varmaan pääsee purkamaan kaikenlaisia tuntojaan, kokemuksiaan ja havaintojaan toisista, omintakeisin vertauskuvin. Hatunnosto sinulle, Alina!

Valoa on tulossa!

Viikonloppuna meillä on sukulaisjuhlat. Olemme tavanneet toisiamme viime vuosina enimmäkseen hautajaisissa, joten päätin järjestää valonjuhlat pimeään syksyyn nyyttikestiperiaatteella. Sukulaiseni tulevat ilmeisesti sankoin joukoin, ikähaitari alle vuoden ikäisestä seitsemänkymppiseen, yksi koirapoikakin on tulossa. Työkiireet ovat vielä estäneet minua suunnittelemasta ohjelmaa, mutta sitä on joka tapauksessa luvassa.

Tämä on yksi konkreettinen asia, jonka haluan tehdä. Emme vietä juhlia siksi, että "ei tunnu missään" ja että "elämä on sileetä pintaa", vaan nimenomaan siksi, että kulunut vuosi on ollut niin rankka. Valon on aika tulla esiin ja tahdon olla edesauttamassa sitä. Tärkeää on rakkaiden kohtaaminen ja välittäminen. Lapset ja huumoripitoinen ohjelma tuokoot mukanaan naurua ja iloa, tarttukoon se meihin kaikkiin. Edes sinä iltana.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Toivon sinun valon juhlastasi iki-ihanaa ja riemukasta.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdykseni, blogiystäväni ja lämmin iso halaus!

Pilviharso kirjoitti...

Aimarii ja Mimosa, kiitos tervehdyksistä ja toivotuksista!

Anonyymi kirjoitti...

Ajatteletko, että jos kirjoittaa vain positiivisia asioita, on ei-avoin? Ymmärrän, että tarkoitat henkilökohtaisia asioita ja niitä suruja ja tuntoja joita kirjoitat ja niiden suhdetta, kuinka paljon voit kirjoittaa.

Kirjoitat niin kauniisti ja koskettavasti tunteitasi, että mielelläni niitä luen. Mutta, se ei tarkoita, ettenkö silti toivo enemmän sitä valoa jota kohti kuljet.

Kulissielämää - sitä riittää ihan tarpeeksi - ja rohkea ja arvostettu on hän, joka siitä ulos pyrkii.

Jos on surua, onko ilo kielletty? Jos on iloa, onko suru kielletty? Miksi juuri surun kohdatessa oletetaan, ettei voi iloita, jos on aihetta tai järjestää aihetta iloon? Pohdinpa vain.

iloa ja naurua valonjuhlaanne

Alina Vitiä kirjoitti...

Täällä pipo tutisee ilosta hatunnostostasi.

Tarinat ovat helmiä, jotka punovat ihmiset yhteen. Tulkoon valonjuhlastasi pitkä ja kaunis helminauha.

Nan kirjoitti...

Toivottavasti juhlanne on ollut onnistunut! Mukava kuulla, että jotkut vielä järjestävät tuollaisia :)

Minusta blogeissa rikkainta on juuri ne kaikenlaiset, laidasta laitaan näkyvät tunteet ja olot. Ei tarvitse olla siloiteltua, ei tarvitse esittää, vaan voi olla oma itsensä. Ongelmana tosin minullakin on se, mihin rajansa vetää.

Usein tuntuu, että kirjoitan liian avoimesti, mutta joskus taas tulee olo, että en kerro mitään. Joistakin asioista haluaisin kirjoittaa, mutta en koe voivani, koska lukijakunnassani on eräs tuttuni... harmi. Minulla asioiden sisälle patoaminen selvästi pahentaa oloani, ja siksi kaipaan kanavia, joiden kautta voin purkaa itseäni, vaikka se olisikin vaikka vain itselleni kirjoittamista.

Se tuki ja kannustus, mitä blogimaailmassa saa, on tosi arvokasta! En olisi ikinä uskonut sitä ennen kuin itse sen olen kokenut.

Minustakin kirjoitat kauniisti ja koskettavasti. Mielelläni luen.

Pilviharso kirjoitti...

Miina, niin ne molemmat - ilo ja suru - elämäämme kuuluu. Taas se koettiin.

Alina - kiitos!

Nan, minäkin koen täällä saaneeni niin paljon tukea, että haluaa olla aika avoin. Ja: mitä tässä sitten ns. häviää - eikös tämä ole just sitä elämää?!